Vaalipäiväkirja No. 10 – 18 maaliskuuta 2015

**

”…vaalien jälkeen se halu keskustella kansan kanssa kyllä vähenee…”

Edellinen naapurin miehen kyyninen tokaisu tänä aamuna pysäytti minut. Tätä samaa kuulee nyt joka paikassa.

Kansa puhaltaa poliitikkojen niskaan kaiken sen mikä on jäänyt hampaankoloon. Esimerkiksi viime sunnuntaina Lohjalla eräs valveutunut eläkeläinen antoi minulle tylyn täysilaidallisen: ”…kyllä te makeilette ennen vaaleja mutta antaapa olla kun se paikka on saatu niin kyllä tämä meidän asia unohtuu…” 

Politiikka näyttää olevan monille ihmisille pelkkää valtataistelua ja likaista peliä tupa-illoissa.

Paavo – kun mikään ei riitä

En yhtään ihmettele näitä reaktioita.

Johtopäätöksiä politiikan likaisuudesta voi vahvistaa lukemalla esimerkiksi keskustan entisen puoluesihteerin Jarmo Korhosen kirjoittaman ”Väyrysen valtakunta” nimisen kirjan. Korhonen repäisee ja revittelee poliittisen elämän raadollisuudella ja turhuudella.

Poliittisten loikkarien paljastusteokset ovat yleensä mielenkiintoista lektyyriä. Tämän kirjan vahvuus on sen autenttisuudessa; vuosien 1984-1988 välinen Väyrysen ja Sorsan valtataistelu esitetään hienosti ja mukaansatempaavasti.  Korhoselle on tietysti kana kynimättä entisen puolueensa kanssa mutta siitä huolimatta kirja kannattaa lukea.

Se, mikä kirjassa vavahduttaa eniten on sen lohduttomuus. Väyrysen ”tahtopolitiikka” ei oikein onnistu vaikka päähenkilö – talttumaton Paavo – vääntää taivaat ja maat omaan SDP:n vastaiseen taisteluunsa. Lopuksi seuraa murskaava tappio…mutta sekään ei lannista sankaria.

Seuraa turhia voittoja, intrigejä, juonia ja selkäänpuukotuksia. Mikään ei ole valkoista eikä mikään ole mustaa; on vain hellittämätön tahto musertaa vastustaja ja osoittaa kansalle oman itsen erinomaisuus. Tärkeintä on aina se, että Paavo on aina oikeassa. Totuus on Paavo ja Paavo on totuus. 

Kirjan jälkeen lukijan valtaa itse asiassa suuri sääli päähenkilöä kohtaan.

Jos asiat ovat kuten tässä kirjassa esitetään, on Paavon elämä yhtä helvettiä. Paavon poliittinen näiverrystauti on kuin keskiaikaisen kirkon gehenna-maalausten kuvitusta. Niissähän syntiset joutuvat ikuisiksi ajoiksi tavoittelemaan sitä syntiä mitä he janosivat tässä maailmassa. Korhosen mukaan Paavon piinatulle sielulle lohduton vallanjano on kuin täyttymätön malja tai saavuttamaton onni. Epäonninen tahtopoliitikko on tässä kirjassa kuin pakkomielteinen rakastaja, joka ei koskaan saa sitä mitä hän haluaa.

Kirjan viisaimpana vanhuksena esiintyy sivuraiteelle ajettu Johannes Virolainen, joka muistuttaa puoluetovereitaan siitä, että vastustajaa ei kannata tuhota lopullisesti tai että tämän päivän voittaja on usein huomispäivän hävinnyt. Politiikka on parhaimmillaan sitä, että kannattaa kuunnella toista ja oppia kokeneemmilta. Näyttää siltä, että nykyinen keskusta henkilöi Sipilässä tämän kohtuuden periaatteen.

Ongelmana on kuitenkin sen, että viisaan ja maltillisen Sipilän takana vaanivat politiikan retrosaurukset. Puolue on se wanhastaan tunnettu…ja sen sisällä asuu se sama wanha. Se ylimielisyys kukkii siellä ja kuten tänään nähtiin yliopiston vaalitentissä ja Rehnin ulosmarssissa – ylpeyttä riittää vaikka vaaleja ei ole vielä käyty.

Ihmisten kohtaaminen on parasta

Tässä kampanjan vaiheessa ihmisten reaktioita kannattaa kuunnella. Ottaa opiksi ja painaa ne sydämeensä. On tehtävä parannus ennen kuin edes lankeaa…

Se herkällä korvalla liikkuminen on itse asiassa parasta. Kuunnella sitä mitä ihmisillä on sanottavaa ja pitää huolta siitä, että ei ikinä aseta itseään jalustalle tai luule olevansa korvaamaton.

**

Käykää ensi lauantaina antamassa minulle lisää palautetta! Olen Järvenpään torilla 21 pnä maaliskuuta 9-11 ja sen jälkeen Askolassa klo 12-13.

Arto Luukkanen

Järvenpää

www.artoluukkanen.com

https://www.youtube.com/watch?feature=player_embedded&v=c2hBU4rJ3l8

pps. Tänään oli meillä yliopistolla pj-paneli. Opiskelijat (silminnäkijät) tulivat kertomaan miten kepun arvovalta romahti pj.tentissä kuin puhjennut ilmapallo (olin silloin opettamassa – en kerennyt paikalle). Sipilä hannasi – ehkä pelosta ja Rehn käyttäytyi kuin todellinen prinsessa.

Onko varma vaalivoitto lipumassa ohitse? Livahtiko Onnetar Sipilän sylistä?