Kirjoitukseni vuodelta 2016.

Keskustelu koulukiusaamisesta, lakialoitteesta ja presidentti Sauli Niinistön paheksunnasta Valtterin rasistisesta kiusaamisesta on saanut minut palaamaan lapsuuteni koulumuistoihin.

Muistot, jotka haluaisin unohtaa elämästäni kokonaan, mutta ehkä juuri nämä kokemukset ja muistot ovat tehneet sen mikä minä olen nyt? Vain hyvin harva ystävistäni tietää, mitä nämä muistot sisältää.

Aloitin Puistolan ala-asteella kouluni vuonna 1979 seurakunnankerhosta tuttujen lasten kanssa. Setäni Raino opasti minua mihin kohtaan luokassa kannattaa istua, jotta opetuksen seuraaminen olisi tehokkainta ja oppiminen parhainta. Olihan setäni itse melkein vasta koulun lopettanut, useita vuosia isääni kun nuorempi oli. Kaksi ihanaa viikkoa ehdin tuota koulua käymään, kun perheemme joutui muuttamaan Puistolasta Maunulaan ja minun koulukseni tuli Maunulan ala-aste.

Opettajakseni sain kohta eläkkeelle jäävän erittäin jämäkän Katri Nevantauksen. Jos et luokassa hänen käskyjään totellut tai teit jotain tuhmaa, vietiin sinut ulos korvanlehdestä puristaen. Itse en koskaan luokasta ulos joutunut, mutta taululle kirjoitin 100 kertaa, en enää katso taakseni. Takanani kun istui luokan primus, Antti, joka opasti minua koulutehtävissä. Lukea tai kirjoittaa kun en heti osannut.

Kolmannella luokalla sain uusia luokkatovereita ns. alapihan luokilta. Sieltä luokallemme tuli muutamia koviksia, jotka heti otti minut hampaisiinsa. Olinhan luokan hiljaisin, lihavin ja rumin tyttö, jolle äiti vielä ompeli vaatteet. En siis istunut mihinkään muottiin. Ystäviäni oltiin, mikäli minusta hyödyttiin. Mutta aina sain kuulla kuinka lihava ja ruma olin. Eräänä perjantaisena iltapäivänä, kun oma opettaja oli poissa ja viereisen luokan opettaja oli käynyt meidät opastamaan piirrustustöihin, kiusaaminen sattui niin että lähdin kesken tunnin kotiin ja jätin tarvarani siihen.

Luokkamme tytöillä oli talvisin traditiona tehdä jokin teatteriesitys jotta ei tarvinnut välitunnilla pakkaseen mennä värjöttelemään. Harjoituksia tarvittiin paljon, jotta esitys voitiin julkistaa. Aina minulle löytyi koiran tms. pienempi rooli, eräänä kertana minun piti suudella luokan lattiaa tyttöjen edessä, jotta minut kelpuutettiin mukaan, ja minähän tein, koska en halunnut yksin välituntisin olla.

Ylä-asteelle mennessämme kiusaamiseen oli tullut jo muitakin oppilaita. Sanallista kiusaamista oli enemmän kuin fyysistä, mutta sekin sattuu, ehkä jopa enemmän kuin fyysinen. Olisivat kerran antaneet turpaan kunnolla kuin kiusanneet jatkuvasti. 

Onneksi minulla kuitenkin oli muutama hyvä ystävä, joidenka kanssa koettiin nuoruuden huuma. Ilman heitä en ehkä olisi tässä. Niina, Anki, Sanna ja Tarja, te olette pelastaneet minun henkeni, ehkä useammin kuin arvaattekaan. 

Moni varmaan ihmettelee, eikö vanhempani puuttuneet asioihin? Kyllä he puuttuivat ja siitähän kiusaajani saivat vain lisää intoa kiusata. Lopulta en enää kertonut, kestin vain yksin. Esitin, että kaikki oli hyvin. 

Kiusaaminen on seuranut minua myös työpaikalleni. Niin usesasti olen jäänyt työnjohdon hampaisiin, vaikka työssäni itsesään ei ole ollut moittimista, puuttumiseni epäoikeudenmukaisuuksiin oli kostautunut.

Olen kuitenkin päättänyt näyttää, että minä olen vahva ja kestän kaikki kolhut, vaikka toivon, että niitä kolhuja ei enää tule. Onnekseni olen löytänyt rakkauden ja saanut perustaa perheeni sen ihanan naapurin pojan kassa, johon olin jo 12 vuotiaana rakastunut. 

Pidetään huolta toisistamme ja puututaan kiusaamiseen ja ennenkaikkea ei kiusata itse <3