Suomen historiaan kuuluvat olennaisena osana sotakorvaukset, jotka maksettiin Neuvostoliitolle toisen maailmansodan päätteeksi. Maksettavaksi määrättiin 300 miljoonan dollarin arvosta korvausta, joka alennettiin myöhemmin 226,5 miljoonaa dollariin. Sotakorvaukset maksettiin muun muassa metalliteollisuuden tuotteina. Nykyrahassa sotakorvaukset vastaavat noin 4,5 miljardia euroa (4 500 miljoonaa euroa).

Usein kuulee ylistettävän sotakorvausten hyödyllistä vaikutusta Suomen taloudelle. Tämä on hatara väite. Sotakorvaus on vastikkeeton omaisuuden luovutus. Se ei ole vapaaehtoisuuteen perustuva kauppa, jossa molemmat osapuolet hyötyvät. Sotakorvaukset ovat siten aina jostain pois. Joku maksaa. Kun suomalaiset joutuivat antamaan omastaan pois, suomalaisille jäi vähemmän rahaa käteen. Jos sotakorvauksia ei olisi maksettu Neuvostoliittoon, niin suomalaiset olisivat voineet käyttää varat itse ja kehittää niillä kotimaata. On siis harhaista katsoa vain sitä, kuinka monta alusta ja moottoria toimitettiin Neuvostoliittoon, jos ei kerrota, mistä ne ovat pois.

Jos tänään Suomen valtiolle määrättäisiin 4,5 miljardin euroa maksuun, kuka sen maksaisi? Valtion olisi nostettava verotusta, jotta tuo 4,5 miljardia saataisiin kokoon. Onko tämä hyvä kauppa? Jos tuota 4,5 miljardia ei tarvitsisi maksaa, veroja ei tarvitse korottaa ja ihmisille jää enemmän rahaa käteen. Jälkimmäinen tilanne on tietysti parempi vaihtoehto.

Miksi Suomessa sitten levitetään ajatusta, että sotakorvaukset olisivat olleet hyödyllisiä Suomelle? Syy on hyvin pitkälti suomettumisessa ja Neuvostoliiton myötäilyssä. Sosialistinen suurvalta ohjaili hyvin voimakkaasti Suomen politiikkaa. Sotakorvausmyytti onkin vain yksi esimerkki siitä, kuinka Suomi säilytti sodissa itsenäisyyden, mutta joutui jälkeenpäin henkisesti miehitetyksi. Mutta milloin henkinen miehitys loppui – vai jatkuuko se yhä?