Maailma ympärillämme on yhä monimutkaisempi. Nopeutuneen tiedonvälityksen ja avoimeksi jätettyjen rajojen johdosta kaikki vaikuttaa kaikkeen. Monet eri tahot pyrkivät muokkaamaan julkisuutta valtaa tai rahaa saadakseen tai ideologiaansa edistääkseen. Käynnissä on turvapaikkakriisi, työllisyyden kriisi, kestävyysvaje eikä eurokriisi ole vielä ratkaistu. Moni asia odottaa korjaamistaan, moni kriisi voi pahentua.

Kuluneen hallituskauden aikana asioiden ratkaisemista on vaikeuttanut myös asiantuntijuuden kriisi. Tiedotusvälineet uutisoivat totuutena professorin tai dosentin lausuman mielipiteen – kyseenalaistamatta, kuka sanoi, miksi ja mihin pyrki sanomallaan. Tätä on harrastettu kyllästymiseen asti, jopa siihen pisteeseen että joudutaan miettimään onko dosentti kirosana vai ei.

Asiantuntijoita on moneen lähtöön ja jokainen heistä jotain mieltä yhteiskunnasta sekä politiikasta. Asioiden monimutkaisuudesta johtuen hekin ovat erimielisiä jopa asiantuntemuksensa kohteesta. Poliitikkojen sekä median on helppo löytää sopivat asiantuntijat tukemaan omia näkemyksiään ja käyttää heitä vaikuttamisen keppihevosena.

Kallispalkkaiset virkamiehet ja oppineet esittävät usein pelkkiä ongelmia ja kertovat mitä ei voi tehdä tai mikä ei voi onnistua. Tässä tilanteessa ei kuitenkaan riitä ongelmien märehtiminen hienon kuuloisen oppiarvon takaa. Asiantuntijuuden mitta on se, että pystyy esittämään ratkaisuja ongelmien korjaamiseen.

Kohuotsikoiden hutilointia, pelottelua ja liian hätäisten johtopäätösten tekemistä tulee välttää. Sen sijaan tarvitaan harkintaa ja kansallisen kokonaisetumme puolustamista. On löydettävä keinot ja mentävä eteenpäin. Asiantuntijan rooli on vain kertoa mahdollisuudet – kansa on antanut valtakirjan päätöksentekoon poliittisille päättäjille.