Lapset ovat kansallisvarannon kovin ydin - suojelukohde!
Katselin aamulla TV:tä, ja päivän aiheena näyttää olevan koulukiusaaminen ja sen interventiot. Tässä yhteydessä esillä on myös Mannerheimin Lastensuojeluliiton tekemä työ.
Vuosia sitten haastattelin koulukuraattori Airi Pukkilaa (1952–2009). Hän teki elämäntyönsä pääosin Hangossa.
Hanko on satama- ja teollisuuskaupunki.
Pukkila oli kotoisin Porista, joka myös on tuulinen rannikkokaupunki. Tämä saattoi auttaa häntä ymmärtämään ”maastoa” myös etelämpänä.
Tässä haastattelu, joka julkaistiin Hangonlehdessä 30.11.2007:
“KUUNTELEVA AIKUINEN ON LAPSELLE ÄÄRIMMÄISEN TÄRKEÄ
– On lapsia, joiden elämästä puuttuu aikuisten läsnäolo, sanoo Hangon koulutoimen suomenkielinen kuraattori Airi Pukkila.
Vaikka Hangossa ja Suomessa vallitsee korkeasuhdanne [v.2007 toim.huom.], hän tunnistaa ilmassa samanlaisia huonovointisuuden merkkejä kuin 90-luvun alussa työttömyyden ja laman aikana.
– Työ vie aikuisen, sanoo Pukkila.
Tällä hän tarkoittaa painetta, joka syntyy, kun tehdään pitkää päivää – kovassa, kilpailuhenkisessä työympäristössä.
Mitä koulukuraattori tekee?
Kouluikäisten lasten koulunkäyntiä tukemassa ovat paitsi opettajat, tarvittaessa myös rehtori, terveydenhoitaja, koulupsykologi ja sivistystoimenjohtaja. Lisäksi kouluikäisen lapsen ympärille muodostuu turvaverkkoa vanhempien, sukulaisten ja ystävien ohella muun muassa seurakunnan, Mannerheimin Lastensuojeluliiton paikallisyhdistyksen, nuorisotoimen ja sosiaalitoimen avulla. Kuraattori sukkuloi tässä verkostossa tehden omaa työtään päämääränään aina lapsen kasvun, kehityksen ja koulunkäynnin turvaaminen.
Porissa syntynyt ja kasvanut Airi Pukkila on tehnyt pitkän päivätyön lasten ja nuorten parissa. Perspektiiviä asioiden tarkasteluun riittää. Hangossa Pukkila on työskennellyt vuodesta 1985, loppuvuodesta 1989 koulukuraattorina. Syksy 1989 kului Lohjan sosiaalitoimen palveluksessa. Opintoihin kuului kasvatustieteitä, muun muassa erityispedagogiikkaa, laitoskasvatusta ja lastenhoitoa sekä sosiologiaa ja sosiaalipolitiikkaa.
Airi Pukkila on naimisissa ja hänellä on nyt jo aikuiseksi varttunut poika.
Vanhemmat ja opettajat – samalla vai eri planeetalla
Airi Pukkilalla riittää ymmärrystä niin oppilaille kuin heidän vanhemmilleen, samoin kuin opettajille. Hän ymmärtää hyvin millaiset vaatimukset vanhempiin kohdistuu nykyisessä työelämässä, samoin kuin sen, millaista ahdistusta opettaja joutuu omassa työssään kokemaan. Lisäksi hän ymmärtää senkin, miten erilaisia vanhempien ja opettajien maailmankuvat saattavat olla.
Kodeissa painitaan monenlaisten huolien kanssa; on taloudellisia, terveydellisiä ja sosiaaliseen ympäristöön liittyviä huolia. Toisinaan kodeissa koetaan yhteiskunnan nurjaa puolta.
– Opettajan sydämellä puolestaan on päivästä toiseen enemmän kuin yksi tai kaksi lasta, sanoo Pukkila, ja toteaa, ettei opettaja ole tunnoton opetusrobotti vaan ihminen, johon – samoin kuin vanhempiin – osuvat niin lasten ilot kuin surutkin, näiden hyvät ja huonot päivät.
Opettaja tunnistaa oppilaiden lahjat, mutta myös oppimisvaikeudet ja muut vaikeudet. Kaikkia oppilaita opettajan tulee kyetä tukemaan ja huomioimaan yksilöllisesti. Lisäksi on huolehdittava rakentavasta yhteydenpidosta kotiin.
Koulun arkeen liittyvät myös kiusaamistilanteet. Ne satuttavat kaikkia: oppilasta, kotia, opettajaa ja oppilashuollon työntekijöitä. Lasten kohtaamat vastoinkäymiset, suru ja paha mieli, herättävät myötätuntoa kaikissa aikuisissa, ja halua saada asia hoidettua nopeasti.
Oma lukunsa ovat hurjistuneet ja välinpitämättömät vanhemmat, jotka eivät usko oman jälkikasvunsa tekevän mitään pahaa vaan syyttävät aina muita. Myös tällaisten tapausten eteen opettaja joutuu – yksin, tai rehtorin ja koulukuraattorin kanssa.
Lapsen etu kulkee ensimmäisenä
– Hankolaisista vanhemmista minulla on hyvä kuva, täällä ei olla auktoriteettipelkoisia, sanoo Pukkila.
Asioista saadaan keskusteltua yhteisymmärryksessä. Joskin toisenlaisiakin kokemuksia on.
– Kyllähän tässä työssä myös ryvettyy… on vanhempia, jotka eivät tervehdi minua, jos satumme kaupassa kohdakkain, hän kertoo.
– Lapsen etu kulkee kaikissa tilanteissa kuitenkin ensimmäisenä, painottaa Pukkila tiukasti.
Koulukuraattorin työhön kuluu ehdoton vaitiolovelvollisuus.
– Olen kuuntelijana erilaisissa yhteyksissä, kertoo Pukkila.
Kyky säilyttää luottamukselliset tiedot luottamuksellisina on tärkein edellytys, kun keskusteluyhteyttä rakennetaan ja ylläpidetään. Tärkeää on myös hienotunteisuus, uskallus ja vilpittömyys.
– Mutta vanhempia patistaisin olemaan vähemmän korrekteja, suosittelee Pukkila.
Hän sanoo, ettei vanhemman ja lapsen välille saa kehittyä niin kaiken kattavaa hienotunteisuutta, että keskusteluyhteys katoaa. Vanhempi ei voi olla lapsensa kaveri, koska vanhemman on oltava aikuinen.
– Vanhemmat pelkäävät suotta rajankäyntiä ja erilaisten mielipiteiden vertailua, hän sanoo.
– Lapsi ja nuori ON keskenkasvuinen, ei voi olettaa, että hän tietää, ymmärtää ja hallitsee saman kuin aikuinen, muistuttaa Pukkila.
Erityisesti hän painottaa vanhempien vastuuta lapsen reviirin muodostumisessa. Tässä varsinkin ollaan liian korrekteja… annetaan lapsen liikkua vapaasti eikä seurata missä ja millaisessa seurassa hän liikkuu.
– Jos keskusteluyhteys on kadonnut, se on mahdollista saada takaisin, koskaan ei ole liian myöhäistä, rohkaisee Pukkila vanhempia.
Aika – arvokas kasvutekijä
– Lapsi kaipaa kiireetöntä keskustelua aikuisen kanssa, kaipaa tulla kuulluksi, korostaa Pukkila.
Jos lasta ei huomioida, ei lapsi itsekään opi huomioimaan ja kuuntelemaan toisia. Eikä itseään.
Lapsilla on kaksi erilaista strategiaa yrityksissään tulla kuulluksi:
Kun tavallinen yritys tulla kuulluksi ei tuota tuloksia, lapsi suorastaan ‘tarrautuu’ aikuiseen ja on äänessä vaivaksi asti.
Tai sitten lapsi heittäytyy välinpitämättömäksi ja mieleen pesiytyy ajatus ‘mulla ei ole väliä’.
Lapsi, jota aikuinen ei suostu kuuntelemaan, menettää luottamuksensa aikuista kohtaan, kaikkia aikuisia kohtaan.
Työssään Pukkila kertoo kohdanneensa urheita nuoria, jotka pyrkivät pitämään huolta toinen toisistaan, kun aikuisten huolenpito on puutteellista. Nuoret keskenään varmistavat esimerkiksi sen, että kouluun lähdetään ajallaan.
Nuoret ovat aidosti huolissaan toisistaan.
Tukioppilastoiminnalla koulussa harjoitellaan toisista huolehtimista.
Airi Pukkila on toiminut tukioppilasohjaajana ja –kouluttajana vuodesta 1990, eli koko sen ajan, kun tällaista toimintaa on Hangossa ollut.
Pukkila haluaa rohkaista nuoria välittämään toisistaan. Hän haluaa rohkaista nuoria hyvyyteen.
– Hyvyys, kiltteys ja välittäminen eivät ole nössöyttä tai luuseriutta, korostaa koulukuraattori.
Päinvastoin, kilttikin ihminen joutuu joskus lyömään nyrkkiä pöytään oikean asian puolesta.
Pukkilalle kiltteys ei näyttäydy kynnysmatoksi asettumisena vaan siinä, ettei tarkoituksellisesti tee pahaa toiselle. Että puolustaa omia rajojaan ja tarvittaessa kaverinkin rajoja, mutta pidättäytyy ilkeilemisestä ja vahingonteosta.
– Ihminen, joka toimii oikein, saa voimaa omista hyvistä teoistaan, kiteyttää Pukkila ja lisää:
– Ilkeys puolestaan on kuin bumerangi, se kalahtaa takaisin omaan nilkkaan. Ilkeys ei kannata.”
Hangonlehti 30.11.2007
Uusi Suomi, ”Puheenvuoro” 30.11.2018
Tekstin aiheet:
„Ich bin entsetzt, wie viele Kinder nicht in der Lage sind einen Buntstift zu halten. Und manche seien sogar erstaunt gewesen, dass dieser Farbe abgibt.“
Google käänös:
”Olen kauhuissani siitä, kuinka monet lapset eivät pysty pitämään värikynää kädessään. Ja jotkut olivat jopa yllättyneitä siitä, että se vapauttaa väriä.”
Näin esim. Itävallassa, jossa suuri osa lapsista ei puhu saksaa, mutta käyvät silti koulua.
Kohta Suomessa?
Sulje
Ilmoita asiaton kommentti