Yhteiskuntamme monet sektorit ovat murroksessa vaikka ihminen sinällään ei ole muuttunut. Tuota muutosta ja murrosta olisi hyvä ohjata tehokkaammin instituutioiden ja auktoriteettien kuten kirkon taholta. Selkeät linjaukset ja perinteet luovat turvaa ihmisille sekä jatkumon tunnetta. Historialla ja kulttuurilla on kansakuntaa yhdistävä merkitys ja vaikutus. Kulttuurin omaleimaisia tunnuspiirteitä ei pitäisi milloinkaan vähätellä tai pitää itsestäänselvyyksinä vaan niitä tulisi korostaa ja vaalia. Tämä sama toistuu muissakin maissa ja muissakin kulttuureissa – on aivan tavallista ja hyväksyttävää, että omasta kulttuurista sen tunnusomaisine piirteineen pidetään kiinni.

Suomessa on erikoisella tavalla valittu sekä poliittisesti että kirkon piireissä tapa yrittää häivyttää omia kulttuurisia piirteitä. Tähän ovat luultavimmin johtaneet poliittisen kentän hajanaisuus sekä monin osin liiankin suvaitsevainen linja. Ei ole jostain syystä kyetty ymmärtämään ettei oman kulttuurin ja evankelisluterilaisen uskonnon tapojen alennustila ole tavoiteltavaa eikä suotavaa. Osaksi yhteiskuntaamme on tullut paljon vieraiden uskontojen tapoja ja niitä on alettu pitää ikään kuin vaihtoehtoina valtionuskontomme tavoille ja opeille. Tämä on vähintäänkin hämmentävää eikä millään tavalla yleinen toimintatapa maailmassa. Otetaan esimerkiksi Israel, jossa maahanmuutossa ja uskonnollisuuden harjoittamisessa on tarkkoja vaatimuksia lähtien jo siitä kenellä on oikeus maahan tulla saatikka miten maassa muuten toimitaan. Lähtökohtaisesti mailla on oikeus määritellä alueillaan tapahtuvat asiat ja myös sen laajuuden millä vieraita käytäntöjä hyväksytään tapahtuviksi ja maahan sulautettaviksi.

Suomeen on tullut jo pelkästään viime vuosien aikana huomattavia määriä maahanmuuttajia, joilla on oma uskonto ja sen myötä erilaisia tapoja kuin valtauskontoomme perinteisesti kuuluu. Halutaan puhua uskonvapaudesta kaikille maassamme kulloinkin oleville, mutta siinä logiikassa on jotain pahasti ontuvaa, koska samanaikaisesti se kaventaa valtaväestön uskonvapautta. Hyviä esimerkkejä tästä ovat mm. erilaiset uskonnolliset tapahtumat kouluissa, joista käydään jatkuvasti keskustelua kuinka kaikki eivät niitä hyväksy. Tilalle usein vaaditaan jotain neutraalimpaa ja monimuotoisempaa tapaa, jotka tosiasiallisesti häivyttävät alkuperäistä kirkon mallia esimerkiksi juhlapyhiin ja niiden viettämiseen liittyen. Evankelisluterilaiset kirkolliset tavat kuuluvat kulttuuriimme ja ovat osa sekä yhteiskuntaamme että historiaamme. Se, että käännämme selkää omille juurillemme ei tee meistä suvaitsevaisia tai monimuotoisia vaan ennen kaikkea epälojaaleja omaa taustaamme kohtaan.

On merkillistä, että tästä ongelmasta vaietaan kirkon piireissä eikä nähdä tilanteen laajentumista. Mikäli alamme vähättelemään omia uskonnollisia juuriamme, kulttuurisia tapojamme sekä välttämään niiden harjoittamista, olemme loputtoman itsemme ja elämämme vähättelyn tiellä. Sen kaltainen vähättely sekä tapojemme minimointi ei liene lopulta kenenkään saatikka valtaväestön edun mukaista. Se tuskin palvelee edes vähemmistön etuja aidosti. Kirkon tulisi tiedostaa jäsenkatonsa ja ymmärtää, että osasyy voi löytyä juurikin tästä; evankelisluterilaista kirkkoa ei mielletä enää niin vahvana vaihtoehtona, koska se ei ole osoittanut selkeyttä näissä kysymyksissä. Ihmiset kaipaavat pysyvyyttä, omia traditioitaan ja yhteistä tapaa harjoittaa uskontoaan, joka on Suomessa sekä valta- että valtionuskonto. Meillä ei ole mitään syytä vähätellä omaa uskontoamme ja sen tapoja vaan niistä tulisi olla ylpeä ja harjoittaa niitä hyvällä omallatunnolla.