Eduskunta-avustajiin kohdistuva häirintä ja ahdistelu on jälleen noussut julkiseen keskusteluun. Uutisointi on ollut runsasta, ja media on toistuvasti käsitellyt kansanedustaja Merisen esiin nostamaa vakavaa ilmiötä eri näkökulmista.

Ottamatta kantaa yksittäisten tapausten todenperäisyyteen tai niiden yleisyyteen on kuitenkin selvää, että jo pelkästään aiheen vakavuus edellyttää eduskunnan hallinnolta välittömiä ja konkreettisia toimia. Erityisesti kansanedustajille suunnattu koulutus eduskunnan turvallisen tilan periaatteista olisi syytä ottaa systemaattisesti käyttöön.

Käytännössä tämä tarkoittaisi sitä, että jokaisen kansanedustajan kanssa käytäisiin perusteellisesti läpi turvallisen tilan periaatteet ja korostettaisiin niiden sitovuutta, vakavuutta ja merkitystä. Turvallinen tila ei ole abstrakti tai symbolinen ajatus, vaan välttämätön edellytys terveelle ja toimivalle työyhteisölle.

Julkista keskustelua ja tutkimuksia seuratessa syntyy kuitenkin huolestuttava vaikutelma: turvallisen tilan periaatteet näyttäytyvät pikemminkin julistuksena kuin todellisuutena. Tämä ei ole hyväksyttävää instituutiossa, jonka tulisi toimia esimerkkinä koko yhteiskunnalle.

Esille nousseet kertomukset herättävät myötätuntoa kaikkia niitä kohtaan, jotka ovat joutuneet kokemaan asiatonta käytöstä tai häirintää. Omakohtaista kokemusta minulla ei aiheesta ole, sillä olen työskennellyt politiikan parissa ympäristössä, jossa turvallinen tila on ollut itsestäänselvyys eikä sitä ole tarvinnut erikseen määritellä tai perustella.

Juuri tästä syystä onkin aiheellista kysyä: onko tilanne eduskunnassa todella niin vakava ja laaja kuin julkisuudessa annetaan ymmärtää? Julkisessa keskustelussa esiintyy selvästi vastakkainasettelua. Osa vähättelee ilmiötä, kyseenalaistaa esiin nostetut tapaukset tai pohtii, täyttävätkö ne häirinnän määritelmän.

Oli näkökulma mikä tahansa, yksi asia on kiistaton: asiattoman käytöksen ja häirinnän kitkeminen politiikasta hyödyttää meitä kaikkia – ja ennen kaikkea niitä, jotka joutuvat sen kohteeksi. Vastuun sysääminen yksilöille tai ongelman ohittaminen siksi, ettei se koske itseä, ei ole kestävä ratkaisu.

On helppoa ajatella olevansa ”hyvä tyyppi” ja siksi ongelman ulkopuolella. Mutta jos häirintää ei tunnisteta ongelmaksi tai siihen ei haluta puuttua, ollaan väistämättä osa rakenteita, jotka mahdollistavat sen jatkumisen.

Tässä asiassa ei ole tilaa välinpitämättömyydelle tai suunnan vaihtamiselle mielipidemittausten mukaan. Yhteiskunnallisten instituutioiden – erityisesti eduskunnan – on oltava suunnannäyttäjiä ja toimittava esimerkkinä siinä, miten asiatonta käytöstä ja häirintää ehkäistään ja käsitellään johdonmukaisesti ja vastuullisesti.