Osallistuin aikoinaan vuonna 2007 Opiskelijajärjestöjen tutkimussäätiön Otus:n tutkija Anna Niemelän tutkimukseen ””Joutuu vähän taisteleen” – Tutkimus vammaisten ja kuurojen nuorten koulutuspoluista”. Vaikka siihen saatiinkin varsin vähän osanottajia (vain 34 silloista tai entistä opiskelijaa), se oli mielestäni hyödyllinen tutkimus, sillä vammaisten opiskelijoiden tilannetta on muutenkin tutkittu varsin vähän.

Tutkimukseen liittyi tiivistelmä, jota kommentoin tässä hiukan. Kursiivilla merkitty osuus on tutkimustiivistelmästä, normaali teksti omaa kommentointiani. Samalla asiaan vihkiytymättömillekin selvinnee yhtä sun toista siitä maailmasta, jossa allekirjoittanutkin elää.

Tutkimus käsittelee vammaisten ja kuurojen nuorten opintojen ja työllistymisen vaikuttimia. Tarkastelun kohteena ovat koulutuspolkujen muodostuminen, koettu tuki ja kannustimet sekä toisaalta asenteelliset, sosiaaliset ja fyysiset esteet toisen asteen koulutuksessa ja korkeakoulutuksessa sekä työelämään siirtyessä. Tutkimuksen väljästi määriteltynä kohderyhmänä ovat liikunta- ja näkövammaiset nuoret sekä huonokuuloiset ja kuurot nuoret. Tutkimuksessa käsitellään jonkin verran myös erilaisten oppijoiden kokemuksia opintojen esteettömyydestä; pääpaino on kuitenkin vammaisten ja kuurojen nuorten koulutuspoluissa.

Tutkimuksen viitekehys rakentuu vammaisuuden yhteiskunnallisen mallin sekä kokemuksellisen lähestymistavan varaan. Kokemuksellisen näkökulman ja yhteiskunnallisen mallin yhteensovittaminen merkitsee sitä, että koulutuspolkuja ja työllistymistä tarkastellaan kokemuslähtöisesti, yhteiskunnan sekä sen rakenteiden ja instituutioiden kontekstissa. Aineiston analyysissa on lisäksi sovellettu opiskelukyvyn käsitekarttaa.

Tutkimuksen aineistona on kaksi ryhmähaastattelua ja 28 yksilöteemahaastattelua. Haastateltavia on yhteensä 34, joista 23 on naisia ja 11 miehiä. Haastateltavat ovat 17–34-vuotiaita. Mukana on sekä opiskelijoita että valmistuneita. Haastateltavat ovat pääosin korkeakouluissa opiskelevia, niistä valmistuneita tai niihin tulevaisuudessa tähtääviä. Aineisto on analysoitu teemoittelun ja luokittelun avulla.

Kahdessa ensimmäisessä kappaleessa kerrotaan tutkimuksesta, eikä niihin ole sen kummemmin minulla sanottavaa. Tämä kolmas kappale sensijaan ansaitsee parikin huomiota.

Haastateltavia saatiin vähän ja haastateltavia haettiin lähinnä korkeakouluista ja järjestöistä. Ongelmahan tässä omasta mielstäni on se, että korkeakouluissa opiskelevat ja järjestöissä aktiiveina olevat tuntuvat olevan pääosin niitä ihmisiä, jotka uskaltavat tuoda itseään esiin, kun taas ammattikouluissa (joissa opiskelee ylivoimainen enemmistö esimerkiksi huonokuuloisista) ja yhdistysten ulkopuolella olevien ääni ei tosielämässä eikä tutkimuksessakaan pääse esiin.

Tämän ilmiön huomasin aikoinaan ensimmäisen kerran Kuuloliiton nuorten ns. moottorikorvien foorumilta; reilusti yli puolet foorumilla aktiivisesti kirjoittavista huonokuuloisista oli korkeakoulun tai yliopiston käyneitä ”menestyjiä”. Tosielämässä korkeakoulutettujen huonokuuloisten osuus jää 10% kaikista huonokuuloisista. Loput 90% on meitä taviksia. Ilmiö on siis selvästi havaittavissa.

Tutkimuksessa haastateltavien koulutuspolut olivat tiivistettävissä kolmeen tyyppiin, jotka on nimetty suoraviivaiseksi, mutkistuneeksi ja katkenneeksi koulutuspoluksi. Suoraviivainen koulutuspolku on mahdollisista esteistä huolimatta edennyt ilman suurempia katkoksia, vaikeuksia tai hidasteita asteelta toiselle. Mutkistunut koulutuspolku sisältää katkoksia tai on pitkittynyt. Koulutuspolkua voi luonnehtia katkenneeksi silloin, kun henkilö on ollut vastoin tahtoaan pitemmän aikaa sekä koulutuksen että työelämän ulkopuolella.

Omalta osaltani voin sanoa kuuluneeni suoraviivaiseen koulutuspolun käyneeseen osaan vastaajista. Näin jälkikäteen katsottuna hankin itselleni kaksi ammattia varsin nopeasti ja nuorena: valmistuin yo-pohjaiselta kauppaopiston markkinointimerkonomi-linjalta tammikuussa 2000, ollessani vielä 21-vuotias. Armeijahan jäi omalta osaltani terveyssyistä väliin, joten ”säästin” siinä tahtomattani vuoden. Tosin se fakta, että en päässyt lukion jälkeen puoleen vuoteen opiskelemaan mihinkään kouluun, söi vapautuksen suomaa etua. Vuoden työssäolon jälkeen siirryin jatkamaan kaupan ja hallinon alan opintojani, valmistuen atk-suunnittelijaksi vuonna 2002, ollessani tällä kertaa ”vain” 23-vuotias valmistuessani.

Koulutuspolun muodostumisessa olennaisia tekijöitä ovat opiskelijan henkilökohtaiset voimavarat ja opiskelutaidot, opiskeluympäristön asenteellinen ja fyysinen esteettömyys sekä vammaispalvelut ja muu yhteiskunnan tuki. Opintojen sujuvuutta edistäviä henkilökohtaisia voimavaroja ovat vahva itsetunto, sinnikkyys, tietoisuus omista tarpeista ja oikeuksista sekä sosiaaliset suhteet. Opiskelutaitojen osalta kriittisiä osatekijöitä ovat oikean alan löytäminen sekä riittävät perusvalmiudet. Aktiivinen ja myönteinen asenneilmapiiri oppilaitoksen taholta helpottaa sekä opinnoissa alkuun pääsemistä että opintojen sujumista jatkossa. Fyysisen ympäristön esteillä ja esteettömyydellä on merkitystä sekä opiskeluun osallistumisen että oppilaitoksessa viihtymisen ja sosiaalisten suhteiden solmimisen kannalta. Toimivat ja riittävät palvelut puolestaan mahdollistavat opintojen täysipainoisen suorittamisen. Opintojen sujuvuuden kannalta keskeistä on myös näiden tekijöiden vaikutus toisiinsa.

Tässä ylläolleessa kappaleessa oikeastaan sanottiin kaikki. Korostaisin itse erityisesti koulun henkilökunnan asennetta ja sen merkitystä hyvälle opiskelumotivaatille. Koulu, jossa ei haluta paneutua opiskelijoiden opiskelua haittaaviin ongelmiin, on yksinkertaisesti huono koulu.

Itselläni oli onni opiskella kouluissa, joissa opettajat ovat tehneet parhaansa taatakseen minulle parhaan mahdollisen tasoituksen normaalikuuloisten luokkakavereideni rinnalla. Toki aina ei opettajienkaan kyvyt riittäneet, kuten esimerkiksi ne hullunhauskat tilanteet ikivanhojen kelamankkojen kanssa: monet kerrat kuunneltiin parhaat päivänsä nähneen nauhan sisältöä ja koitettiin ihan joukolla arvailla, onko se nauhalta tuleva vinkuva ääni puhetta vai vika nauhassa…

Haastateltujen koulutuspolkuja ovat hankaloittaneet varsinkin asenteelliset esteet oppilaitoksissa sekä yhteiskunnan vammaispalvelujen riittämättömyys. Opiskelijan henkilökohtaisilla resursseilla saattaa olla suuri merkitys opiskeluympäristön tai palvelujärjestelmän puutteiden kompensoijana. Tutkimus osoittaa, että vammaisten ja kuurojen nuorten koulutukseen osallistumiseen ja siitä marginalisoitumiseen vaikuttavat keskeisesti myös koulutusjärjestelmän ulkopuoliset rakenteelliset tekijät.

Omalta osaltani voin yhtyä kritiikkiin yhteiskunnan vammaispalveluiden riittämättömyydestä. Kuten itse tutkimuksessakin todetaan, usein tietoa saa ikäänkuin vahingossa niiltä vammaisilta, joita itse tuntee. Ei koulujen opinto-ohjaajillakaan aina ole käsitystä siitä, mitä etuisuuksia tai apuvälineitä yhteiskunnan tulee jopa lainkin mukaan oppilaalle hakemuksesta myöntää. Ei ole oppilaan tai tämän vanhemman tehtävä selvittää kissojen ja koirien kanssa tällaisia asioita, kyllä se velvollisuus on tässä tapauksessa esimerkiksi Kelan ja koulun henkilökunnalla osata neuvoa ja ennen kaikkea tiedottaa.

Työllistymistä pohtiessaan haastateltavat ovat yleisesti ottaen koulutusoptimistisia: vaikka esteistä ollaan tietoisia, koulutusta pidetään merkittävänä ja sen uskotaan parantavan omaa työmarkkina-asemaa. Työelämässä jo olleet haastateltavat puolestaan ovat kohdanneet niin asenteellisia kuin rakenteellisia esteitä. Työllistymistä ovat vaikeuttaneet työnantajien ennakkoluulot, palvelujärjestelmän jäykkyys sekä etuuksien yhteensovittaminen palkkatulojen kanssa.

Esteet ovat itsellenikin varsin tuttuja. Ollessani työttömänä vuosina 2002-2003, lähettelin hakemuksia sinne sun tänne. Huomasin saman ilmiön kuin mitä monet kohtalotoverini: jos mainitsit hakemuksessa vammoistasi, ei kutsua haastatteluun yleensä tuntunut tulevan. Siksipä kannattaakin jättää sanomatta mahdolliset ”esteet tai hidasteet työnteolle”, sillä se parantaa mahdollisuuksia päästä haastatteluun. Harvalla työnantajalla on pokkaa sanoa kättelyssä ”ja tuosta ovesta samantein ulos”. Työnantajien asenteet selittävät paljon työllistymisen esteistä, koulutuksesta se harvemmin on kiinni.

Monilla vammaisilla on myös itsellään asenteessa korjattavaa. Tunnen itsekin heitä jotka yksinkertaisesti haluavat päästä mahdollisimman helpolla. Ei minulla ole koskaan ollut halua heittäytyä yhteiskunnan tukirakenteiden varaan. Haluan itse määrätä omasta kohtalostani ja toimeentulostani. Toki tämän lusmuilun osaa myös täysin terveetkin ihmiset. En esimerkiksi kannata mitään männävuosien prekariaattien kansalaispalkka-ajattelua, jossa rahaa saa siitä että maataan sohvalla pelaten pleikkaa ja olutta siemaillen. Sellainen lusmuilu ja vastuunpakoilu ei yksinkertaisesti kuulu minun arvomaailmaani. Esteistä huolimatta.