On 24 Nov, 2019 0 Comments

Hesarin esittelee tänään (24.11) savolaisten maakunnat ja riidat sairaaloista. Ilmiö on ikivanha ja liittyy talousmaakuntiemme syntyyn. Sen ymmärtäminen vaatisi aiheen esittelyä parin oppikirjan verran alkaen talous- ja sosiaalimaantieteestä ja edeten poliittiseen historiaan. Edetään siis sekä alueellisella ja ajallisella akselilla, horisontaalisella ja vertikaalisella suunnalla ilmiötä tutkien ja selittäen. Sitä kutsutaan poikkitieteiseksi tutkimukseksi ja tätä Helsingin Sanomat (24.11) ei tänään harrasta lainkaan. Se keskittyy pinnalliseen sunnuntainumeronsa tapaiseen toimittajien hengenlentoon viihteenä.

Hesari esittelee myös sosiaalipsykologiaa ja professorin kautta samalla lapsipsykologiaa. Individualisti suomalainen käyttäytyy siinä toisin kuin yhteisöllinen hindu Intiasta. Stereotypiat jatkuvat esitellen saamelaisia ja romaaneja pilkkaavan näyttelijän muutaman vuoden takaisia hengentöitämme. Forssan Lehti löytää ne kyllä myös koulukirjoistammekin ja kirjoitin niistä medioissamme takavuosina otsikolla “Valkoisten mutakuonojen maa”.

Silloin Forssan Lehti ei juttua tietenkään julkaissut ja vaikeaa on vieläkin erottaa sen tekstejä 1950-luvun kirjoittelusta. Sosiaalisen median pahimmat trollit kirjoittelevat samaan sävyyn kuin lehden nimettömät ja luetuimmat hengenjättien möläytykset, joihin sosiaalipsykologian ammattilainen olisi puuttunut, siinä missä paikallisen poliisinkin odottaisi puuttuvan.

Ei niin loukkaavaa ja negatiivista saisi medioihin päästää, oli kyse kuinka kulttuurisesta ilmiöstä ja sen säilyttämisestä kansaperintönä Hämeen sydänmailla lehteä kaupitellen. Näitä paikallisia medioitamme meillä on vielä ympäri maan, pitäen yllä ikivanhaa kiusaamiskulttuuriamme.

Syntyy raivoa, jota puretaan etenkin juovuksissa ilman sen kummempaa motiivia. Sosiaalipsykologi kirjoittaisi fataaliin tilaan menneestä mediasta ja psykososiaalisesta ympäristöstä perhesurmineen. Vimma hävittää ympäristöään syntyy psykososiaalisena ilmiönämme tai vaikkapa narsismin häiriöistä. Helsingin Sanomissa Juha Mieto kertoo, kuinka hän on selvinnyt 70 -vuotiaaksi kovin ymmärtävän median kynsissä eläen ja hetken jopa kansanedustajanakin. Hän on käyttänyt apunaan lapsipsykologiaansa pohjalaisena parrakkaan urheilijana.

Itä-Savo ja Länsi-Savo maakuntalehtinä ovat kaksi hyvin erilaista mediaa ja kovasti on eri ääni Savon Sanomissa ja Iisalmen Sanomissakin. Kaleva on sekin ihan eri media Oulussa ilmestyen. Kaikki kuitenkin samoja savolaisia. Oulu sai savolaisensa Kainuunjoen (Oulujoki) suistoon ruotsalaisten hoitaessa maamme asuttamista ja sudettisavolaisiksi kutsutut kainuulaiset eivät ole kaukana hekään, vaikka Iisalmesta Kajaaniin onkin matkaa sama kuin Forssasta Turkuun tai Tampereelle, Helsinkiin.

Iisalmelainen ei Forssaa kartalta löytäisi, mutta ei kyllä forssalainenkaan Ylä-Savon kuntia. Ei ole koskaan kuullutkaan muuten kuin ehkä Vieremän hiihtäjäperheen kautta mainittuna tai Suonenjoen mansikoita syöden, Juhani Aho ja Kekkonen Pielavedeltä, Lepikon torpasta, voivat olla tuttuja nimiä hekin. Keke Rosberg oppi ajamaan autoa Iisalmessa. Kun lukutaidottomuus on alkanut levitä maassamme etenkin poikien kohdalla, silloin myös syrjäytyminen ja ilkivalta leviävät takaumana menneen maailman elämästämme.

Maantiede ja edes -tieto on suomalaisilla kehnommasta päästä eikä historiakaan aina valaise talouden tai kulttuurisen elämän sosiaalisia omituisuuksia. Tarinat ovat siten sepitteellisiä ja niitä on tulkittava sosiaalipsykologian välineillä. Silloin olemme aluetaloutemme ylläpitäjinä tosi heikoilla.

Kun sosiaalisen median tieto sekä luulottelu kohtaavat toisensa syntyy suomalaisia puolueita ja politiikkaa. Forssassa on ihan hyvä kirjoitella tekstejä ja kirjoja, joita ei lueta lähiympäristössä, tai jaeta paikallisessa kirjastossa. Ammattina kirjailija, taiteilija tai professori, herättää raivoa sekin. Paras psykologi ja aluetieteilijä löytyy jääkiekkoa valmentavista teatraalisista ihmisistä vihapuheineen.

Kulttuurineuvos Veijo Baltzar saa sunnuntain Hesarissa huomiota osakseen seitsemän (7) sivun verran kukin neljälle palstalle printattua raskasta luettavaa. Se on normaalin romaanin mittainen kertomus hengästyttävään tapaan juttunsa toimittajana kooten. Siinä nuoret tytöt kertovat, kuinka kaikki pyöri Baltzarin palvonnan ympärillä. Kulttuurineuvoksesta syntyy hyvin omituinen kuva ihmisenä.

Seuraava neljän (4) sivun mittainen kertomus “Oikeus vastaan Isis” on liki kevyttä anonyymien kerrontaa verrattuna Baltzarin saamaan julkisuuteen. Hänhän on monelle tämän vuosituhannen ihmiselle täysin vieras tapaus kulttuurimme tuotteena. Olemme siirtymässä jo 2000-luvun kolmannelle vuosikymmenelle, jossa trollaus ja maalittaminen on sosiaalisen median sekä internetin ilmiöitä ja televisio tuottaa ohjelmistoa itselleen nauravista kirjailijoistamme sekä maailman hauskimmista koomikoistamme.

Miten ne nyt erotat toisistaan, on juuri sosiaalipsykologian toimenkuvaa. Stand up -komiikka kun perustuu juuri kulttuurisena tuotteena sosiaalipsykologian alkeellisimpiin perusteisiin, joille sitten nauramme tai jätämme nauramatta. Kulttuurinen ilmiö ei naurata jossain päin maailmaa lainkaan. Nauramme itsellemme. Usein häpeälle. Onko se terve vaiko sairas ilmiö, on hyvän maun tuolla puolen kulkevaa kulttuuriamme.

Sosiaalipsykologia on tapa tulkita vaikkapa muiden ihmisten, kuten toimittajien, motiiveja. Selitysmalli on pääsääntöisesti tiedostamaton. Ammattilainen puhuu attribuuttityyleistä, jotka ovat joko kielteisiä tai myönteisiä.

Niinpä oletamme käyttäytymisen ja kirjoittamisen syntyvän joko sisäisistä lähtökohdistamme tai ulkoisista eli tilannelähtöisistä motiiveistamme. Jälkimmäisessä ulkoinen tilanne on ratkaissut tekemisen motiivin ja edellisessä toimittajan sisäsyntyiset aikomukset, motiivit, persoonallisuus, asenteet, arvot, normisto, moraali jne.

Sisäisiä taitojaan ja motiivejaan voi hiven muutella, mutta geenit on perittyjä eikä vanhempiaankaan ole voinut valita, kieltä jota käyttää ja kulttuuria, jossa on kasvanut.

Suomi kulttuurinsa ja kielensä kanssa on hyvin yksilölliseen elämään ruokkiva, kun taas vaikkapa hindut Intiassa oppivat erilaisen kulttuurin, yhteisöllisen. Suomessa itseään tarkkaileva ihminen syyllistää helposti itseään ja tuntee häpeää epäonnistuessaan, kun taas ulkoisia attribuutteja korostava löytää vikoja muista ja peiliin katsominen ei ole narsistin vahvimpia puolia. Poliitikkona sellaisen on helpompi elää kuin kovin introvertin ja itseään tarkkailevan ihmisen.

Henkilölähtöinen viesti ja kirjoitus on tarkoitettu suomalaiselle lukijalle, kun taas intialaiselle on kirjoitettava vähemmän psykologisoivaa Juha Mieto tai Veijo Balzer juttujamme. Ei niitä yhteisöllisessä kulttuurissa kukaan edes ymmärtäisi.

Anna-Stiina Nykäsen kirjoitus (HS 24.11) “Kapitalismi kaatui kakkaan”, jossa pörssipeli on nykyajan anekauppaa, olisi heille täysin käsittämätöntä luettavaksi. Juttu on psykologisoiva ja haiseekin, eikä kukaan Intiassa ymmärrä sellaista löyhkää, joka tulee kodittomien ulosteista ja eriarvoisuudesta.

Siellä kun on kastit ja eriarvoisuus käsitteenä ongelmallinen ymmärrettäväksi ja sitä haukuttavaksi Suomessa eläen. Sosiaalisen median vihapuhe, maalittaminen ja trollaus ei löytäisi siellä minkään maailman vastakaikua ja saamelaisten pilkkaaminen ei olisi oikein huumorina toimivaa sekään.

Tästä huolimatta liiasta kielteisyydestä kannattaa pyrkiä eroon, neuvoo mielen attribuutiot varmasti tunteva sosiaalipsykologian professori Nelli Hankonen. Muullekin voi nauraa kuin suomalaiselle stand-up koomikolle maailman hauskimpana ihmisenä ja maailman onnellisimpaan maahan syntyneenä. Kirjailijat nauramassa itselleen ja jutuilleen on ihan hyvää huumoria eikä siitä pidä olla huolissaan.

Toki naurajia voisi joskus vähän vaihtaakin kanavalta toiselle siirryttäessä. Maassamme on sentään tuhatmäärin kirjailijoitamme siinä missä asiantuntijoiksi kelvollisia professorejakin ja koko ajan tohtoriksi väitteleviä uusia kasvojakin. Puoli vuosisataa Juha Mietoa ja sadasosa sekuntia on rankka kokemus talvi- ja sisällissodan rinnalla.