Suomen talouskeskustelu elää harhassa ja jälleen kerran jälkijunassa. Poliittinen johto puhuu talouskasvusta, joka nojaa puolustusteollisuuteen, meriklusteriin ja julkisiin investointeihin, vaikka näiden kantokyky on rajallinen.

Puolustusteollisuuden kapasiteetti olisi pitänyt rakentaa jo vuonna 2014 Krimin miehityksen jälkeen. Meriklusteri elää suhdanne- ja tukiriippuvaisena, ja julkinen sektori investoi toistuvasti hankkeisiin, joiden tuottavuus jää heikoksi. Rauhan aikana ase- ja turvallisuushankkeiden kysyntä ei muodosta kestävää kasvupohjaa.

Ukrainan sodan päättyminen nostaisi globaaleja markkinoita. Osakkeet, energia, metallit ja raaka-aineet kallistuisivat nopeasti. Globaalisti tämä olisi helpotus, mutta Suomelle riski. Olemme netto-ostaja keskeisissä raaka-aineissa samaan aikaan, kun julkinen sektori on sitonut itsensä mittaviin, inflaatioherkkiin liikenne-, rakennus- ja energiahankkeisiin.

Hankkeet on budjetoitu vanhoilla kustannusoletuksilla. Kun hinnat nousevat, kustannukset karkaavat, mutta hankkeita ei voida poliittisesti perua. Tämä on klassinen prosyklinen virhe, eli investoidaan silloin, kun talouden enemmin pitäisi sopeutua.

Vielä vakavampi seuraus liittyy työmarkkinoihin. Rauha lisää yritysten luottamusta, mutta ei työvoiman tarvetta. Epävarmuuden aikana automaatio- ja tekoälyinvestointeja lykättiin. Vakauden palatessa ne viedään nopeasti tuotantoon. Tuloksena on paradoksi. Taloudessa ei ole lamaa, mutta siitä huolimatta työttömyys kasvaa.

Toimihenkilötyö, hallinto, asiantuntijatehtävät ja osa teknisistä töistä korvautuvat nopeasti. Suomessa vaikutus on erityisen voimakas jäykkien työmarkkinoiden, hitaan uudelleenkoulutuksen ja heikon kasvuyrittäjyyden vuoksi.

Samaan aikaan hintataso nousee ilman toimivaa kilpailua. Markkinat ovat oligopolistisia, sääntely hidastaa uusien toimijoiden tuloa ja julkinen sektori toimii käytännössä hintalattiana. Kustannukset siirtyvät suoraan kuluttajille, palkat eivät seuraa perässä ja työttömät jäävät kokonaan ulkopuolelle. Riskinä on stagflaatiomainen tila ilman varsinaista inflaatiopiikkiä.

Keskeisin ongelma on riskinotto. Verotus, sääntely ja poliittinen ohjaus suosivat olemassa olevia rakenteita. Pääoma ei katoa, mutta se vetäytyy. Se sijoitetaan ulkomaille, passiivisiin instrumentteihin tai kiinteään omaisuuteen. Uusia työnantajia ei synny, vaikka rahaa on.

Kun nämä tekijät yhdistetään, lopputulos on rakenteellinen kriisi ilman romahdusta. Työttömyys kasvaa, julkiset menot nousevat, veropohja heikkenee ja velka kasaantuu. Julkinen sektori estää nopean romahduksen, mutta samalla lukitsee huonon tasapainon.

Kyse ei ole suhdanteesta. Kyse on järjestelmästä, joka ei kykene sopeutumaan rauhaan ja teknologiseen murrokseen samanaikaisesti. Siksi tästä ei puhuta. Ja juuri siksi siitä pitäisi puhua nyt.