Suomen talouden nykytilan syitä ei tarvitse etsiä kaukaa. Ne löytyvät kolmesta asiasta:

1. Rakenteellisesta korruptiosta.
2. Oikeusvaltiosta, jota ei ole.
3. Pohjoismaisesta hyvinvointimallista, joka on todellisuudessa passivoivaa sosialismia eikä demokraattista markkinataloutta.

Pohjoismainen hyvinvointivaltio on tietoisesti rakennettu järjestelmä, jota ei uskalleta laajemmin kyseenalaistaa, koska kaikki elävät samasta laarista enemmän tai vähemmän. Suomi on ollut 1990-luvun alusta asti näivettynyt yhteiskunta, jossa ei pyritä markkinatalouteen. Nokian luoma innovointi oli poikkeus, joka ei enää toistu. Koska historiaa ei voida syödä, realismi on ainoa vaihtoehto. Paisunut, lihava ja laiska julkinen sektori yhdistettynä aivopestyyn kansaan takaa lopputuloksen, josta ei menestystä enää synny.

Pehmeää totalitarismia suomalaiseen tapaan

Hyvinvointivaltion suurin ongelma ei ole sen turvaverkko, vaan sen tuottama riippuvuus. Kansalaiset on sidottu valtion palveluihin sekä koululaitoksen, median ja poliitikkojen ylläpitämään yhdenmukaistamiskulttuuriin tavalla, joka kaventaa vapautta, riskinottokykyä, rohkeutta ja yritteliäisyyttä. Suomi on järjestöjen luvattu maa, jossa ravintoketjun huipulla ovat SAK ja EK. Niiden hallitsemat valtapuolueet SDP ja Kokoomus ohjaavat virkamieskoneistoa, tuomioistuimia ja turvallisuusviranomaisia, mikä murtaa vallan kolmijako-opin. Kyse ei ole avoimesta diktatuurista, vaan pehmeästä totalitarismista eli passivoimisesta mukavuuden avulla.

Tasapäistämisen kulttuuri

Suomessa 1990-luvun lopulla luotu “kaikki pelaa” -ajattelu ja peruskoulun tasoryhmien poisto ovat hyvä esimerkki pohjoismaisesta sosialistisesta ajattelusta. Tällainen toiminta sementoi yhden perusongelman. Lahjakkuus ei saa näkyä, eikä sitä synny. Kouluissa lahjakkaat ja lahjattomat ovat samassa luokassa, ja opetusta ohjataan ylhäältä politisoituneen opetushallituksen tasapäistävillä linjauksilla. Vähätkin yksityiset koulut pakotetaan seuraamaan samaa ohjelmaa. Ajattelua boxin ulkopuolelta ei suvaita. Tuloksena on sukupolvia, jotka kulkevat kädet sinisinä kuvitellen rakentavansa identiteettiään, mutta todellisuudessa menettävät sen suunnitelmataloudelle.

Illuusioturvallisuus

Suomessa kaikilla on lämmin asunto, prosessoitua ruokaa ja viihdettä enemmän kuin ehtii kuluttaa. Vallanpitäjät ovat tyytyväisiä. Kansa ei mene kaduille, koska he eivät osaa vaatia mitään. Paitsi jos suunnitelmatalous itse päättää lähettää ilmastoaktivistit identiteettikriisissään tai ammattiliittojen käskystä kaduille.

Kansalaiset ovat vahvasti vain passiivisia kuluttajia, jotka tyytyvät siihen, mitä valtio heille antaa. Johtajiksi itseään kuvittelevat elävät illuusiossa, jossa velkavetoinen hyvinvointivaltio muka loisi kestävän perustan. Todellisuudessa tulevaisuutta myydään pala palalta jokaisella uudella velkapäätöksellä.

Suomella on pian edessä valinta (v. 2030–2037): joko siirtyä täysin sosialismiin ja irtautua läntisestä markkinataloudesta tai nöyrtyä Troikan (IMF, EKP, EU:n komissio) tahtoon ja luovuttaa kansallinen omaisuus velkojille.

Kateus ja menestymisen esteet

Ihmiskunnan kehitys perustuu kilpailuun. Miksi tämä ei ole Suomessa toteutunut? 1990-luvun talouskriisissä satojentuhansien yrittäjien sukupolvi vaihdettiin pankkien taseeseen. Koko 2000-luku on rakennettu isoja kansallisia yrityksiä, jotka kilpailuviranomaisten, EK:n ja SAK:n siunauksella ovat yksipuolistaneet toimialat ja mahdollistaneet keinotekoisen korkeat hinnat. Meneillään oleva rakentamisen kriisi ja asuntojen hintojen lasku palauttavat hinnat vain tasolle, jolle ne pääomaköyhässä maassa kuuluvatkin.

Suomen talous lepää kapealla pohjalla. Metsä, vähenevä teknologiaosaaminen, logistiikka ja Berlusconia mukaillen, heikot elintarvikkeet. Uutta ei synny, sillä rakenne tukee vain vanhaa. Ammattiliitoista on kasvanut rinnakkainen vallankäyttäjä, joka yhdessä työnantajajärjestöjen kanssa hallitsee pelikenttää.

SDP Hakaniemestä ja Kokoomus Etelärannasta ovat luoneet pysyvän kaksoisvallan, jossa poliittinen ja taloudellinen eliitti vuorottelee, mutta ei koskaan luovu vallastaan. Tätä kaikkea tukee ideologinen ja julkisesta taloudesta riippuvainen media.

Johtopäätös

Suomi on ulkoisesti hyvinvointivaltio, mutta todellisuudessa se on pehmeän totalitarismin järjestelmä. Valtio tarjoaa mukavuuden ja turvan, mutta samalla se vie yksilöltä vapauden, luovuuden ja mahdollisuuden kasvaa. Kansalaiset on opetettu pitämään tätä ihanteena eli pyhänä lehmänä, johon ei saa koskea. Mutta ellei tähän uskalleta puuttua, lopputulos on väistämätön. Näivettynyt talous, passiiviset kansalaiset ja johtajat, jotka elävät illuusiossa, kunnes todellisuus iskee vastaan.

Ellei suunta muutu, Suomi seisoo pian Troikan kynnyksellä