Nykyisin kuulee sanottavan, että ruuan merkitys on muuttunut.

Aiemmin ruoka oli ensi sijassa ravintoa mutta nykyisin kulttuurinen painoarvo on valtava.

Ruoka on kaatanut ja synnyttänyt imperiumeja.
1700-luvulle saakka valtaosa maailmasta oli suhteellisen omavaraisia. Vain erityisiä elintarvikkeita ja lisäaineita tuotiin kauempaa. Nälänhädät johtuivat pääasiassa kehnoista säistä ja kadoista.
Nykyisin taasen taloussuhdanteista, ulkomaan kaupasta, sodista ja johtajien oikuista.

Ruuan suhde muuttui teollistumisen myötä siihen, että pelloillaan olevat viljelijät maaseudulla ruokkivat entistä suuremman määrän ihmisiä kaupungeissa. Tehtaat ja kaupungit tulivat riippuvaiseksi maaseudusta mutta välikäsien määrä kasvoi ruuan matkatessa maaseudulta kaupunkeihin.
Nykyisin tämä tunnetaan elintarvikejärjestelmänä.

Tämän rakennemuutoksen seurauksena ruuasta tuli kontrollin väline. Tehtaat eivät pyöri kaupungeissa ja talous ei kasva, kun teollisuustyöntekijöiltä evätään ruoka. Tätä vipuvartta hallitsijat ja poliitikot ovat käyttäneet historian saatossa usein tuhoisin seurauksin.

Ruokatotalitarismi ei tarkoita, mitä ihmisten pitää syödä, vaan mitä ihmisten pitää haluta syödä.

Syöminen on koettu yksityiseksi asiaksi ja sen ei pitäisi kuulua valtiolle ja päättäjille, että mitä valmistan lounaaksi tai mitä nautin ravintolassa. Mikäli valtio puuttuu näinkin yksityiseen asiaan, on se totaalista vallankäyttöä.

Maataloudella on ollut merkittävä vaikutus ihmisen kehitykseen ja tapahtumiin historiassa. Se mahdollisti valtioiden kehittymisen, väestön kasvamisen, ehkäisi puutetta mutta loi orjuuden ja kahlitsi ihmisen maahan ja tiettyyn maaplänttiin. Samalla muodostuivat yhteiskuntaluokat, joissa ihmisen statuksen määritteli, että kuinka paljon ja hyvin hän syö.
Asetelma on nykyisin sama mutta sitä ohjaa enemmän eettinen ja ideologinen asetelma.

Maon kommunistisessa Kiinassa sikailevia puolueen edustajia kutsuttiin “possukaaderiksi”, kun he asettivat itsensä eliitin asemaan ja saivat tekosyyn käyttäytyä miten hyvänsä. Ulospäin esittäydyttiin vaatimattomasti ja vähään tyytyväksi. Valhe käärittiin ideologiseen verhoon.
Neuvostoliitossa toimet kansan irrottamiseksi maasta, ongelmien hautaaminen, pakkokollektivointi ja hullut uudistukset ajoivat miljoonia ihmisiä nälkäkuolemaan.
Kommunismin piti tarkoittaa ilmaista ruokailua mutta siitä tuli painajainen.
Kun tiedot kannibalismista saavutti politbyroon niin se leimattiin oikeistolaisten juoneksi, koska muut olivat syyllisiä.

Ihmissyöntiä ei haluttu saattaa ulkovaltojen tietoon ja ongelmia peiteltiin kaikin keinoin.
Lopulta kansalaisten annettiin hoitaa itse peltotilkkunsa ja ravitsemuksensa.
Puute jäi historiaan ja tulevat katastrofit estettiin.

Arvot ja politiikka eivät kuitenkaan kadonneet ruuasta, mikä on näkynyt voimakkaasti nykyisessä ruokakeskustelussa.
Terveysvalistus tiettyjen ruokien osalta, kuten lihakiellot ja kasvisruokakampanjat on usein päättäjien toteuttamaa tai ainakin tukemaa. Näitä perustellaan hyvillä päämäärillä mutta se ei tarkoita, etteikö jotkut keinot muistuttaisi niitä menetelmiä, joilla ihmisiä hallittiin ja valtio söi lopulta kansalaisensa.
Ruokatotalitarismi voi palata, mikäli emme ole tarkkoina.

Meidän ei tule puuttua liian voimakkaasti ihmisten ruokailuun, vaan kannustaa monipuoliseen syömiseen, joka tuottaa nautintoa ja antaa voimia. Omavaraisuuteen tulee ohjata ja siitä hyviä esimerkkejä antaa.
Kokonaisuudessaan meillä on oltava maana kyky tuottaa lihaa, kasviksia ja viljaa ilman ulkopuolisia riippuvuuksia, koska vanhan sananlaskun mukaan olemme kolmen aterian päässä anarkiasta.