Suomessa, järjestötoiminnan luvatussa maassa, on hieman yli satatuhatta rekisteröityä järjestöä. Näissä on jäseniä pitkälti yli kymmenen miljoonaa. Suuri luku selittyy sillä, että osa väestöstä kuuluu useampaan yhdistykseen. Näistä kansalaisten hyvinvointia edistäviä sote-järjestöjä on suunnilleen 10.700. Tästä joukosta n. 800 saa Stealta tukea toimintaansa. Sote-järjestöt koordinoivat hieman yli 500.000 vapaaehtoisen työtä. Tukea saavissa järjestöissä on n. 1800 toiminnan kohdetta, joihin avustusta kohdennetaan. Tässä ovat raamit siihen keskusteluun, mitä viime aikoina on käyty liittyen eri järjestöjen saamaan tukeen ja sen tarpeellisuuteen.

Järjestötoiminta, tai toiselta nimeltään kansalaistoiminta, alkoi Suomessa jo 1700-luvun jälkipuoliskolla. Tuolloin perustettiin vapaamuurariveljeskunnan looseja sekä muita jonkinasteisiksi salaseuroiksi luokiteltavia yhteisöjä. Vuosisadan vaihteessa syntyi erilaisia sivistysseuroja ja 1800-lukua eteenpäin mentäessä tulivat mukaan raittiusyhdistykset, vapaapalokunnat sekä ylemmän luokan rouvien avustus- yms. seurat.

Ensimmäinen työväenyhdistys perustettiin niinkin aikaisin kuin vuonna 1884. Sitä ennen olivat ns. säätyläiset sekä työnantajat perustaneet työväen sivistysyhdistyksiä. Vuonna 1885 näki päivänvalon ensimmäinen ammattiyhdistys. Se oli Helsingin Kirjanpainajat. Tuosta alkoi ammattiyhdistysliikkeen nousu. Suomen ensimmäinen valtakunnallinen ammattiliitto, Suomen Kirjaltajaliitto syntyi vuonna 1894. Ensimmäiset sote-järjestöt aloittivat 1800-luvun lopussa. Suomalaisella järjestötoiminnalla on juuret syvällä Suomen historiassa samoin kuin myös nykyisessä yhteiskunnassa. Sen toiminnan perusteet ovat melko lailla ajattomia.

Vastuu hyvinvointiyhteiskunnasta on alkanut jakaantumaan jo 1800-luvun loppupuoliskolta lähtien. Se koostuu kolmesta eri ulottuvuudesta. Tarvitaan elävä ja toimiva kansalaisyhteiskunta, ns. kolmas sektori. Toinen kivijalka on julkinen sektori. Sen täytyy olla uudistuva, tehokas ja oikeudenmukainen. Kolmas ulottuvuus on toimiva ja hyvinvoiva yksityissektori, joka tuottaa vaurautta yhteiskuntaan. On mahdotonta kuvitella hyvinvointiyhteiskuntaa ilman dynaamista ja lisäarvoa tuottavaa yritystoimintaa.

Kun tällä hallituskaudella taitetaan velkaantumista ja tehdään säästöjä eri kohteista, ovat myös tietenkin Stea rahoitteiset järjestöt tässä mukana. Järjestöjen vuoden 2024 avustussumma 384 miljoonaa euroa alenee vuosittain, kunnes se on vuonna 2027 enää 253 miljoonaa euroa. Leikkaus on 34%. On selvää, että pelkästään toimintaa tehostamalla ei tällaisia säästöjä saada aikaan. Osa järjestöjen tekemästä työstä loppuu ja joidenkin järjestöjen koko toiminta supistettunakin on vaakalaudalla.

Kolmannen sektorin merkityksestä sekä sen piirissä käytännössä tehdystä työstä on nyt kuulunut niin joiltakin poliitikoilta kuin somekeskustelijoiltakin kommentteja, joista paistaa läpi ymmärtämättömyys siitä, mikä rooli sote-järjestöillä yhteiskunnassa on. Ne eivät esimerkiksi kilpaile julkisen terveydenhuollon tai yksityisten terveystalojen kanssa. Järjestöjen rooli ihmisten hyvinvoinnin tukemisessa on toinen. Sote-järjestöt paikkaavat niitä hyvinvoinnin aukkoja, joihin julkinen sektori ei ulotu. Niissä tehty työ on terveydenhuollon toimintaa tukevaa ja täydentävää.

Puheissa tuntuu myös menevän sekaisin pienet harrastekerhot ja valtakunnalliset järjestöt, jotka toimivat ammattimaisesti. Jos kokemusta on ainoastaan paikkakunnan ”kalastuskerhosta”, ei se välttämättä takaa ymmärrystä kolmannen sektorin merkityksestä yhteiskunnassa. Sama pitää todeta myös esim. ammattipoliitikosta, jonka side järjestötoimintaan rajoittuu suuren ja tunnetun järjestön edustukselliseen puheenjohtajuuteen. Se todellinen järjestötoiminta löytyy näiden välistä.

Järjestökenttää ja sen merkitystä voi hahmottaa tehtävien ja/tai merkitysten kautta.

1. Vapaaehtoistoiminta, jonka moni luulee olevan koko järjestötoiminnan ainoa toimintamuoto, tarvitsee koordinointia. Esim. ruoka-apua tai vanhusten asiointiapua ei voi tehokkaasti ja turvallisesti hoitaa ilman ammattimaista ohjausta.

2. Järjestöt toimivat usein ryhmänsä etujen valvojina ja äänitorvena. Tämä on erityisesti vammais- ja pitkäaikaissairausjärjestöjen toimintaa. Yhteiskunta toimii pitkälti ns. terveiden ehdoilla ja siksi tarvitaan järjestöjä, jotka jaksavat kertoa viiteryhmänsä olemassaolosta.

3. Vertaistoiminta tarvitsee, ollakseen tehokasta, koordinointia ja koulutusta. Tähän tarvitaan ammattimaista ohjausta. Tämä liittyy myös syrjäytymisen ehkäisyyn. Tällä on tärkeä rooli erityisesti vammais- ja pitkäaikaissairausjärjestöjen toiminnassa. Julkinen sektori ei tätä hoida.

4. Järjestöt toimivat asiantuntijoina ja tiedon jakajina omalla sektorillaan. Osa panostaa myös tutkimus- ja kehittämistoimintaan. Myös ennaltaehkäisytyö on useiden ammattimaisesti toimivien järjestöjen toiminnan oleellinen osa.

Kun tehdään tuloksia tuovaa toimintaa, tarvitaan siihen rakenteet ja ihmiset, jotka vievät asioita eteenpäin. Sote-järjestöjen toiminnan tulos ei kuitenkaan löydy tuloslaskelman viimeiseltä riviltä. Toiminnan tarkoitus on tuottaa hyvinvointia ja täyttää niitä aukkoja, joita julkisen sektorin toiminnassa jää kattamatta. Siksi järjestöt tarvitsevat yhteiskunnan rahoituksen

Sote-järjestöt ovat nyt muutoshaasteiden edessä johtuen voimakkaasti alenevasta rahoituksesta. Suurin osa niistä tulee sopeutumaan tilanteeseen aivan kuten järjestökenttä on sopeutunut yhteiskunnan muutoksiin jo 1800-luvulta lähtien. Toiminta ja sen merkitys hyvinvoinnille ei tosin tule olemaan enää samaa tasoa kuin aikaisemmin. Järjestöjen merkitykseen hyvinvointiyhteiskunnassa sekä niiden tekemään käytännön työhön toivon kuitenkin poliitikoilta kunnollista perehtymistä. On järjestötoimintaa, jota rahoitetaan selkeästi joko ideologian tai poliittisten kaverisuhteiden vuoksi huomattavankin paljon. Sitten on järjestöjä, jotka tekevät hyvinvoinnin kannalta tärkeää työtä ilman sidoksia mihinkään aatteeseen. Nyt tarvitaan sekä viisautta että rohkeutta nähdä tämä ja tehdä päätökset ihmisten hyvinvointi priorisoiden.