Lukiessani IS:ssa olevaa Riika Nykäsen kommenttikirjoitusta jäin miettimään tätä kirjoituksen kohtaa tarkemmin ”HERKÄSTÄ tuohtumisesta ja loukkaantumisesta uhkaa nyt tulla kierre, joka ei lopu koskaan. Joku loukkaantuu jostain ja joku taas jostain, kun joku teki tai sanoi joskus jotain, mikä ei ollut itsestä kivaa. Ja vaikka asia ei itseen kohdistuisikaan, niin loukkaannutaan varmuuden vuoksi edes jonkun toisen puolesta. Kun joku jossain lienee tästä joskus loukkaantunut, tai jos ei ole, niin varmaan tulee vielä jonain päivänä loukkaantumaan.”

Nyt näyttää suomalaisessa yhteiskunnassa olevan vallalla tiukkapipoisuus. On tehty muutaman ihmisen toimesta tutkintapyynnöt vanhoista viihdeohjelmista, jotka olivat sen ajan viihdettä. Voi kysyä, mihin tällainen totinen ja kyttäilyyhteiskunta oikein johtaa? Onko vallalla sellainen ilmapiiri, jossa poliisi ja syyttäjälaitos lähtee tutkimaan aivan toissijaisia juttuja, vaikka olisi paljon suurempia vahinkoja yhteiskunnalle aiheuttavia rikoksia tutkimatta ja mahdollisia syytteen nostamista vailla. Onpa kerrottu olevan tutkimatta mm. lapsiin kohdistuvia seksuaalirikoksiakin noin 2000.  

Kuten yllä Riika Nykänen on todennut, niin vallalla näyttää olevan loukkaantuminen, vaikka asia ei itseen kohdistuisikaan, niin loukkaannutaan varmuuden vuoksi edes jonkun toisen puolesta. Tämä sama tulee kyllä mieleeni syyttäjälaitoksen nostamista syytteistä kiihotuksesta kansanryhmää kohtaan. Ei tarvitse yhdenkään kansanryhmän kiihottua, riittää syyttäjän kiihottuvan. Voiko lainsäädäntöä korjata tältä osin siten, ettei syytettä nostettaisi kuin suuremman ryhmän asianomistajina tekemää tutkintapyyntöä kuten kunnianloukkausten kohdalla kyse on asianomistajatutkintapyynnössä? Tämä olisi mielestäni varsinkin kohtuullista. Mikä onkaan kansanryhmä? Tämäkään ei selvästi käy ilmi lainsäädännöstä vaan sekin jää syyttäjän ”vasaran” alle. Suuri kysymys on se, voiko syyttäjän ja miksipä ei myös tutkijan eli poliisin oma poliittinen suuntaus tulla mukaan asian käsittelyn yhteydessä? Joissain tapauksissa voi saada tällaisen käsityksen.

Nykyinen rikoslainsäädäntö on liian tulkinnanvarainen, kun se ei oikeuskäytännössä näytä koskevan suomalaisia kansanryhmiä. (11 luku Sotarikoksista ja rikoksista ihmisyyttä vastaan)

On käsittämätöntä, ettei edes raamattua voi käyttää omien mielipiteiden tulkinnoissa, vaikka sananvapauteen pitää kuulua hyvinkin vapaamuotoisten mielipiteiden esittäminen. Mikäli kansalainen ei osaa käyttää korrektia ilmaisua mielipiteensä esittämisessä, niin tämä tulkitaan vihapuheeksi. Mitä vihapuhe sitten on, kun sitä ei ole lainsäädännössä määritelty vaan sitä käytetään vallankäyttövälineenä.  

Tasa-arvon tulisi korostua keskeisimpänä teemana mielipiteiden esittämisissä. Vähemmistöillä ja tietyillä kansanryhmillä nähdään olevan enemmän sekä oikeuksia käyttää vihapuhetta, että suojaa vihapuhetta vastaan kuin enemmistöllä. Tätä on pidettävä epäoikeudenmukaisena. Ei tämä ole tasa-arvoista kohtelua maassa asuvia kohtaan. Vihapuhe sanana näyttäytyy enemmänkin sanana, jota käytetään vihan lietsomiseen toisinajattelijoita kohtaan. Avoin julkinen keskustelu politiikasta, kuten maahanmuuttopolitiikasta ja toisaalta positiivisen syrjinnän lakkauttaminen vähentäisivät vihapuhetta. Tätä eivät meidän nykyiset politiikot ja syyttäjälaitos näytä ymmärtävän. Ei ole poissuljettua sekään, että nuorisomme pahoinvointi johtuu osittain tästä suljetun keskustelun ympäristöstä. Nuoriso ei pääse purkautumaan edes sanan voimalla ilman pelkoa joutumisesta yhteiskunnan hampaisiin.

Liiallinen vieraskoreus johtaa hiljalleen yhteiskunnan tuhoon.