Euroedustajien siirtymäkorvaus aiheutti kohun ja nyt huomion keskipisteeseen on päätynyt europarlamentista pudonnut Eija-Riitta Korhola. Itse olisin nähnyt hänen mielellään jatkavan työskentelyä euroedustajana, monen muun valitun mepin sijaan.  

Vaikka näissä kohuissa on toisinaan aika alhaisiakin piirteitä, muutama näkökulma jäi häiritsemään itseäni. Otan asian esille koska se liittyy oleellisesti Euroopan Unionin ja yleensäkin politiikan toimintatapoihin ja siten julkisen keskustelun piiriin. Alla on lainaus Eija-Riitan kirjoituksesta “ammattikimpaantujat” Uudessa Suomessa (16.11.2014):

“Siirtymäkorvaus on fakta. Minä en sitä keksinyt. Se tulee EU:sta minulle Suomeen, jonne maksan siitä verot. En tiennyt siitä etukäteen mutta se oli helpotus: verojen jälkeen saan sen avulla maksettua vaalivelkani, edes tuhatta euroa ei jää yli. Mutta olen kiitollinen.”

Rohkenen epäillä, että tuskin voi olla enää edes mahdollisuuksien rajoissa että 15 vuotta europarlamentissa lakeja säätämässä ollut MEP ei olisi tiennyt siirtymäkorvauksesta. Kansainvälinen media on käsitellyt asiaa huomattavasti (erityisesti Englannissa), ja myös meppien palkkiokäytännöt laitettiin viitisen vuotta sitten uudelle tolalle jolloin asia nousi esille laajemminkin. Vieläpä Eija-Riitan tutkijan taidot ovat sitä luokkaa, että ajatus tietämättömyydestä tuntuu poissuljetulta. Lisäksi edustajatoimen perusasioihin kuuluu jo sinänsä aseman sisältämien oikeuksien ja velvollisuuksien tunteminen, joihin etuudet lukeutuvat.

Toisaalta mikäli 15 vuotta euroedustajana toiminut nykyinen tohtori ei tunne edes omaan toimeen liittyviä etuja, mitä tämä kertoo Euroopan Unionin käytännöistä ja läpinäkyvyydestä? Mikä on yksittäisen kansalaisen mahdollisuus päästä selville EU:n toiminnasta?

Siirtymäkorvaus on fakta, mutta voidaan yhtälailla kysyä tarvitaanko sitä? Euroedustajan etuudet ovat hulppeita, mukaan lukeutuu mm. 304 euron verovapaa raha kokouspäiviltä, kun edustaja on kirjoittanut nimensä läsnäololistaan. Voisiko siirtymäkorvauskäytännön pikemminkin lopettaa tai summaa korjata realistisemmalle tasolle? Tavoite saattaa olla epärealistinen, mutta politiikassa tarvittaisiin nyt ryhtiliike, jossa poliitikot olisivat valmiita purkamaan laillisia mutta tosiasiassa korruptoituneita käytäntöjä silläkin hinnalla, että he itse joutuvat luopumaan joistakin omista tai sidosryhmiensä eduista.

Nyt vallassa on poliitikkojen genre, joka pitää mielellään esimerkiksi ihmisoikeuksia aktiivisesti esillä, kun taas omien ja kollegoiden etujen suhteen passiivisuus palkitaan. Edut otetaan koska niitä “tarjotaan”.

Siirtymäkorvaus toki “tulee” EU:sta Eija-Riitalle ja muille entisille mepeille, mutta täytyy muistaa, että ei se aivan taivaanlahjana tule. Suomi on nettomaksaja EU:ssa, mikä tarkoittaa sitä että Suomi maksaa EU:n budjettiin kokoonsa suhteutetun osansa päälle vielä ylimääräistä. Toisin sanoen, suomalainen veronmaksaja maksaa lopulta epäsuorasti kulut, ja lisäksi italialaisten ja englantilaisten meppien kuluja myös.

Tyypillisesti poliitikot perustelevat ylisuuria etuoikeuksiaan kaikella sillä “hyvällä”, mitä he ovat aikaansaaneet. Jos kyse ei ole sentään satojen tuhansien tai miljoonien ihmisten asioiden edistämisestä, niin ainakin kymmenien miljoonien ihmisten. Ja omat korvauksethan ovat saavutettuun hyvään verrattuna pelkkää itikan ininää. Mitä useimmiten kyseessä on hybris, eli liiallinen itsevarmuus ja -luottamus, joka on kiinni poliitikoissa kuin kiima. Lainaus Eija-Riitan kirjoituksesta:  

”Ja kyllä, olen työni aikana tekemilläni lainsäädäntömuutoksilla ansainnut meppipalkkani tuhansiksi vuosiksi eteenpäin. Koettakaa siis kestää se 15 kuukauttakin.  Yksin jätteenpolttodirektiiviin neuvottelemani korjaus vuonna 2000 säästi suomalaisrahaa kymmeniä miljoonia vuodessa, ja joitakin tehtaita pelastettiin.”

Hybristä vai ei? Hhmm… Aivan faktapohjalta tarkastellen tämä saattaa olla totta ja summa voi olla jopa aliarvioitu. Ehkä lukemia pitäisi korjata pikemminkin ylöspäin. Ehkä jossakin määrin arvostettavaa on myös tapa, jolla poliitikko perustelee aikaansaannoksiaan markkinaehtoisesti. Sekään ei ole tavallista, vaan perusteluna tyypillisesti käytetään veronmaksajien rahojen ohjailua ties mihin tarkoituksiin. Eija-Riitan Korholan logiikka on kuitenkin sama kuin muulla poliittisella genrellä.

Siirtymäkorvauksissa on myös se petollisuus, että ne maksetaan kaikille mepeille samoilla säännöillä palvelusajan keston perusteella. Siten siirtymäkorvausta on hankala oikeuttaa edes arvioidulla markkinaehtoisella tulossidonnaisuudella.

Esimerkiksi europarlamentista tipahtanut Mitro Repo saa myös siirtymäkorvausta, täysin turhanpäiväisen edustajakauden jälkeen.

Vastaavasti voidaan ajatella, että Satu Hassin työ on aiheuttanut satojen miljoonien eurojen vahingon suomalaiselle yhteiskunnalle ja hyvinvoinnille. Tulossidonnaisesti tämä merkitsisi siis negatiivista siirtymäkorvausta taannehtivasti ainakin edellisestä jääkaudesta lähtien. Satu Hassin ja monien muiden meppien aikaansaannokset vetäisisivät koko mep-porukan korvaukset keskimäärin pahasti miinukselle.

Jatketaan vielä uudella Eija-Riitan lainauksella:

”En nyt kuitenkaan rohkene lähteä saman vuoden sisällä uusiin vaaleihin ja ottaa uutta velkaa. Etsin muita töitä.”

Kyse lienee nk. kateudenhallinnasta. Tähän liittyen minua kummastuttaa myös joidenkin lukijoiden kommentit varattomuudesta ja sisälukutaito vaalivelan suhteen (nyt en siis puhu enää niinkään Eija-Riitan Korholan omista kommenteista vaan hänelle annetusta palautteesta). Taseeseen kuuluvat varat ja velat. Velan olemassaolo ei tarkoita sitä että talous olisi pakkasella. Velkaa voi olla ja samalla varoja vaikka monikymmenkertaisesti enemmän.

Velkaa voidaan ottaa esimerkiksi koska varat on sidottu kiinteään epälikvidiin omaisuuteen. Politiikassa käytetään usein mielikuvataktiikkana vaalikulujen rahoittamista nimenomaan velalla, koska tämä saattaa antaa käsityksen että ehdokas on samassa veneessä äänestäjän kanssa ja toisaalta että ehdokas ottaa isoja riskejä. Vaalivelan ottaminen ei tarkoita sitä että henkilö olisi varaton.

Ja mitä tarkoittaa ’ei ole varaa’ ainakin arkikielessä? Se tarkoittaa monille kirjaimellisesti sitä että ei ole yhtään varaa mihinkään. Se voi myös tarkoittaa sitä, että ei ole tarvittavaa käteiseen rinnastettavaa omaisuutta. Toisaalta se voidaan tulkita myös siten että jostakin ei kannata tai halua maksaa.

Ilman siirtymäkorvaustakaan Eija-Riittaa tuskin siis tultaisiin näkemään persujen soppajonossa, kuin ainoastaan in your dreams. Kyse taitaa olla nyt lähinnä siitä, että eduskunnan sijaan häntä kiinnostavat ymmärrettävästi muut apajat enemmän.

Alhaisimmat reaktiot kohuun tulivat jälleen kerran demareilta, joilta kuultiin taas sama vanha tekopyhä kateudenlietsonta, jossa tilaisuutta pyrittiin käyttämään hyväksi kalastaakseen poliittisia irtopisteitä. Demarien toimintamalli oli valmiina odottamassa, että ainoastaan sopiva kohde nousisi esille.

(Kirjoitus julkaistu alunperin Uudessa Suomessa 17.11.2014)