Marraskuun pimeydessä ajatukset etsiytyvät valoa kohti. Kuun alussa vietetty Pyhäinpäivä hautausmaiden kynttilämerineen toi tervetulleen valonpilkahduksen muuten niin tummaan vuodenaikaan. Ehkä joku jopa sai itselleen kokemuksen jostain pyhästä.

20. marraskuuta vietettiin Lapsen oikeuksien päivää. Lapsen oikeuksien sopimuksen 31 artiklan mukaan lapsella on oikeus lepoon ja vapaa-aikaan, onko tämä hektisessä nykyelämässä pyhää vai unohdettu? Tänä vuonna Lapsen oikeuksien päivän teemana on erityisesti turvallisuus. Turvallinen lapsuus on sellainen pyhä asia, johon kaikilla tulisi olla oikeus. Tästä uskon monen olevan samaa mieltä sekä Lapsiystävällinen kunta -tunnusta käyttävässä Lappeenrannassa että sen ulkopuolella.

Mikä muu mahtaa olla lappeenrantalaiselle pyhää? Onko se Kauppatori vetykioskeineen, johon ei saa koskea pitkällä tikullakaan nyt eikä tulevaisuudessa vaan se tulee säilyttää samanlaisena iankaikkisesta iankaikkiseen, amen? Vai onko se liike-elämä ja markkinavoimat, joiden edessä uhrataan pala kaupungin keskeistä historiaa uuden Areenan, liikehuoneistojen ja hotellin tieltä? Ovatko pyhiä ne pienimmätkin lähikoulut jotka tulee pitää kunnossa ja toimivina kunnes viimeinenkin alakouluikäinen poistuu oppilaaksiottoalueelta, vai onko kaupungin terve tase- ja tuloslaskelma pyhempi? Mikä on pyhistä pyhin – ensilumenlatu, lämmitetty tekonurmi, lasten liikennekaupunki vai sisäliikuntahalli? Näihin kysymyksiin olen ollut näkevinäni vastauksia viimeaikojen Estareita lukemalla.

Kaupungin kehittäminen, sekä pyhässä että pahassa, on yhteinen asiamme. Kehitys kehittymisen takia ei saa olla itseisarvo, mutta toisaalta vanhoihin tuttuihin rakenteisiin ei pidä sokeasti hirttäytyä uuden ja tulevan, mahdollisesti jopa paremman pelossa. Tärkeintä on, että kaupunkimme on meille hyvä ja toimiva paikka elää ja asua. Perhe on usean mittapuun mukaan yhteiskunnan pyhä perusyksikkö. Kun perheet voivat hyvin, kaupunkimmekin voi hyvin. Tehkäämme lähimmäisenrakkauden tekoja ja osallistukaamme yhteisten asioiden hoitoon!