Suomen intressissä tulisi olla ensisijaisesti maan oma etu ja paras kaikissa tilanteissa. Viime vuodet ovat valitettavasti osoittaneet, että osalla päättäjistä ja hallinnollisissa tehtävissä toimivista henkilöistä maan etu ei ole aivan kirkas käsite liittyen valtion ja kuntien omaisuuksien myymiseen.

Klassinen kauhuesimerkki aiheesta ovat reilu kymmenen vuotta sitten tapahtuneet Carunan sähköverkkojen osittaiset myymiset. Sähköverkot ovat luontainen monopoli johtuen niiden luonteesta. Ei ole mielekäs ajatus, että rakennettaisi erillisiä sähköverkkoja vierekkäin vain jotta asiakas voisi valita niistä. Näin ollen on viisasta, että joissain asioissa joillain toimialoilla monopoleja on. Tällöin on kuitenkin erityisen tärkeää huolehtia tavoista, joilla näitä monopoleja hoidetaan. Täytyisi olla aivan erityisessä harkinnassa ja suojeluksessa se, millä tavoin ja edellytyksin esimerkiksi myyntejä suoritetaan ja kenelle. Olisi tärkeää katsoa pitkälle asioissa ja ennakoida esimerkiksi kuluttajille jatkossa muodostuvat käyttäjähinnat. Carunan tapauksessa esimerkiksi hinnoittelu on karannut täysin käsistä myyntien jälkeen. Tuotot ja osa verotuloista valuvat ulkomaille puhumattakaan päätöksentekomahdollisuuksista asioihin.

Ilmeisesti juuri mitään ei ole opittu näistä varoittavista esimerkeistä, koska uusia vastaavia hankkeita on viritteillä aina lakimuutoksia myöten. Esimerkiksi Maa-ja metsätalousministeriössä valmistellaan lakia, jolla kuntien omistamista vesilaitoksista lähes puolet voitaisi myydä. Tämä kehitys on huolestuttavaa eikä ainakaan lisää Suomen itsenäistä päätöksentekokykyä ja hallintaa suhteessa kriittisiin toimintoihin.

Ääriesimerkki valtion omaisuuksien myynneistä ovat olleet maa-alueiden myynnit venäläisille. Vaikka asiasta annettiin lukuisilta eri tahoilta varoituksia, jatkettiin myymistä silti aivan liian pitkään. Onneksi sentään nyt asiaan on tullut selvyys eikä kauppoja enää sallita. Tämä kuitenkin tapahtui vasta Ukrainan sodan alettua vaikka merkit riskeistä olivat sinänsä jo nähtävillä. Tuossakin asiassa olisi ollut tärkeää nähdä Suomen oma etu ja luottaa omaan harkintaan jo etupainotteisesti. Suomen tulisi rohkeasti linjata omia kantoja eikä liikaa odottaa ulkopuolisia tapahtumia ja aina lopulta vain reagoida niihin.

Valtion ja kuntien kaikenlaisen omaisuuden ja toimintojen myymisestä tulisi käydä avointa ja rehellistä kansalaiskeskustelua. Tapa tähän mennessä on aivan liikaa ollut sellainen, että asioita ja muutoksia tehdään ja niistä tiedotetaan laajemmin vasta toimenpiteiden jälkeen. Keskustelun pitäisi voida tapahtua etupainotteisesti, jolloin kansalaisten mielipiteillä voisi olla aidommin painoarvoa asioissa. Aivan yhtä olennaista toki on, että päättäjillä on yhteinen linja siitä, mikä on Suomen edun mukaista toimintaa.