Kolumnini eilisessä Länsi-Uusimaassa käsitteli äänioikeutta Suomessa. Äänioikeus on hieno asia, meille itsestäänselvyys. Mutta ei se aina meilläkään niin yleinen ja yhtäläinen oikeus ole ollut. Monissa maailman maissa, jopa ihan tässä Euroopan nurkilla, äänioikeus ja vapaat vaalit ovat edelleenkin etäinen haave vain. Käytetään nyt sunnuntaina 25.5.2014 EU-vaaleissa ääntämme! Jokainen ääni on tärkeä ja tälleen ehdokkaan näkökulmasta vieläpä erityisen ihmeellinen asia. Nyt ei jäädä nukkumaan!

Yleinen ja yhtäläinen

Demokratia tarkoittaa kansanvaltaa. Tärkeimmistä valtiollisista asioista päättää joko kansa itse tai kansan yleisillä vaaleilla valitsema toimielin. Toimiakseen demokratia edellyttää mm. ilmaisun- ja lehdistönvapautta sekä oikeusturvaa. Demokratian perusta on enemmistösääntö eli tehdään kuten enemmistö tahtoo. Vähemmistöjä on syytä suojata enemmistön mielivallalta, mutta lähtökohta on selkeä enemmistön tahdon kuunteleminen ja noudattaminen.

Demokratian painavin työkalu on äänestäminen. Äänioikeus tai vapaat vaalit eivät ole mikään itsestäänselvyys kaikkialla maailmassa tänäkään päivänä. Jo Euroopan reuna-alueilla Ukrainassa on vakavia epäilyjä vapaiden vaalien onnistumisen suhteen. Suomalaisenkin äänioikeuden kehityskaarelle mahtuu vaiheita, joissa äänioikeus ja sen painoarvo ovat riippuneet mm. säätyyn kuulumisesta, maanomistuksesta, vero-osuuden suuruudesta ja sukupuolesta. Mutta sitten kun Suomessa alkoi tuolla saralla tapahtua, tapahtuikin kerralla paljon. Vuonna 1906 sekä miehet että naiset saivat äänioikeuden, joka oli yleinen ja yhtäläinen. Sen siis saivat kaikki ikärajan täyttäneet ja periaatteena oli, että jokaisen antama ääni on samanpainoinen eikä esimerkiksi varallisuuden määrästä riippuvainen. Samalla kertaa myös naisille annettiin vaalikelpoisuus eli oikeus asettua vaaleissa ehdolle. Siihen asti muita Euroopan maita demokratiassa jäljessä ollut Suomi siirtyi muun Euroopan edelle: Suomessa naiset saivat ensimmäisinä Euroopassa sekä äänioikeuden että vaalikelpoisuuden. Koko maailman mittakaavassa olemme naisten äänioikeustilaston kolmas maa. Kun ensimmäiset vaalit näillä uusilla ehdoilla järjestettiin vuonna 1907, Suomen uuteen eduskuntaan valittiin 19 naisedustajaa, jotka olivat samalla maailman ensimmäiset naispuoliset kansanedustajat.

Äänioikeus ei ole Suomessa ollut aina niin suoraakaan, vaan edustajat valittiin aiemmin kaksiportaisella vaalilla välikäsien kautta. Presidenttikin valittiin Suomessa valitsijamiesmenettelyllä varsin pitkään. Suomessa oli mahdollisuus valita presidentti suoraan ilman valitsijamiesvaihetta ensimmäisen kerran vasta vuonna 1988. Mutta tuolloinkin edettiin toiselle kierrokselle ja vasta välillisen vaalin kautta päästiin lopulliseen tulokseen. Vasta 1994 on maassamme valittu presidentti todellisella suoralla kansanvaalilla ensimmäisen kerran.

Äänioikeus on hieno työkalu, jonka käyttämistä emme ehkä huomaa ja muista aina arvostaa. Viime vaaleissa äänestysprosentti on ollut seuraavanlainen: eduskuntavaalit 70,5 %, presidentinvaalit 68,9 %, kunnallisvaalit 58,3 % ja edelliset, vuoden 2009 eurovaalit vain 40,3 %. Epätasapainoa luo omalta osaltaan se, että ne vaalit, jotka kansalaisia tuntuvat kovasti sytyttävän, eli presidentinvaalit, ovat menettäneet painoarvoaan presidentin valtaoikeuksien karsimisen myötä. Paljon tärkeämmät kunta- ja eurovaalit kärsivät matalasta äänestysinnosta, mutta sentään eduskuntavaaleissa aktivoidumme.

Australian tyyliseen äänestämispakkoon eli lain nojalla ja sakon uhalla asetettuun äänestysvelvollisuuteen en halua Suomessa mennä, mutta viime vuosien hiipuva äänestysinto on vakavan puntaroinnin paikka. Voimmeko enää puhua demokratian toteutumisesta, jos vaaleissa äänestysinto jää 40 %:n nurkille ja vain äänekkäimmät ja innokkaimmat menevät äänestämään? Kannattaako heidän varaansa jättää kansan tahdon toteutuminen? Uskaltaako edes?