6+6+6-mallin mukaisessa perhevapaauudistuksessa ideologia ohittaa elämän realiteetit

Yksi näiden vaalien keskeisistä buzzwordeista on perhevapaauudistus ja erityisesti 6+6+6-malli. Mallin tavoitteeksi on lausuttu ”parantaa äitien työmarkkina-asemaa ja isien kotimarkkina-asemaa”. Esimerkiksi lakimies ja tasa-arvoasiantuntija Jaana Asikainen Ammattiliitto Prosta perustelee 6+6+6-mallin tarpeen seuraavasti:

”Isien kiintiöitä on vastustettu sillä perusteella, että ”perheiden tulee saada vapaasti valita” kuka vapaita käyttää. Perhe ei kuitenkaan ole yksi toimija, vaan siellä on useampia osapuolia. Käytännössä ”vapaa valinta” on sidoksissa sukupuolten välisen työnjaon historiaan. Monissa perheissä vapaa on ikään kuin itsestään selvästi äidin vapaa.

Kiintiöillä yhteiskunta antaa tukensa sille, että vanhemmuus on sekä äitien että isien asia. Lakisääteisten kiintiöiden tukemana miehen olisi nykyistä helpompi ottaa vapaalle jääminen puheeksi työpaikallaan.

Työpaikoilla alkaisi näkyä, että myös miehet ovat vanhempia ja naisten syrjintä perhevastuun kantamisesta vähenisi.”

Kriittinen lukija huomaa esitetyissä olettamissa heti muutaman oleellisen ongelman: oletetaan, että kaikki lapset syntyvät kahden eri sukupuolta olevan vanhemman perheisiin, jossa molemmat vanhemmat ovat ansiotyössä. Tämä olettama johtaa tilanteeseen, jossa mallin esittäjien kokeman ideologisen tasa-arvo-ongelman korjaaminen heidän esittämällään tavalla johtaa hyvin helposti tilanteeseen, joka ajaa tosielämän perheet taloudelliseen ahdinkoon ja heikentää yksinhuoltajien tai ylipäänsä nuorten sinkkunaisten työmarkkina-asemaa entisestään.

Nykymalliin kuuluu 105 päivän (6 arkipäivää / viikko) äitiysvapaa, 54 päivän isyysvapaa ja 158 päivän vanhempainvapaa, joka on jaettavissa vanhempien kesken. Nämä vapaat loppuvat, kun lapsi on noin 9 kk ikäinen, minkä jälkeen on saatavilla vielä kotihoidontuki, kunnes lapsi on kolmevuotias. 6+6+6-malli pakottaisi molemmat vanhemmat pitämään 6 kk vanhempainvapaan, minkä lisäksi olisi perheen itse päätettävissä, kumpi vanhemmista pitää ylimääräisen 6 kk. Yksinhuoltajaperheissä yksinhuoltaja saisi pitää koko 18 kk vapaan. On arvioitu, että vanhemmuuden kustannukset yhteiskunnalle nousisivat mallin seurauksina noin 50 %.

Ensimmäinen 6+6+6-mallin kritiikkini liittyy äidin ja lapsen henkiseen hyvinvointiin. Vuoden ikäinen lapsi on vielä kovin pieni ja monissa perheissä äiti kokee lapsenhoidon itselleen hyvin tärkeäksi. Jos äidin kotona oleminen sopii perheen arkeen ja äiti haluaa itse jäädä kotiin hoitamaan lastaan pidemmäksi aikaa, koska näkee sen parempana itsensä ja lapsensa kehityksen kannalta, tätä mahdollisuutta ei tulisi yrittää häneltä ideologisista syistä evätä.

Toinen kritiikkini liittyy perheiden tulonmuodostukseen. On tilanteita, joissa vain yksi vanhemmista käy palkkatyössä, tai yhden vanhemmista tulotaso on merkittävästi suurempi kuin toisen. Toinen (tai jopa molemmat) vanhemmista voivat olla yksinyrittäjiä, tai yksi vanhemmista voi olla esimerkiksi sairauden takia työkyvytön. Yrittäjien sosiaaliturva on tälläkin hetkellä Suomessa luvattoman heikko, enkä ole havainnut, että 6+6+6-mallin vaatijat olisivat esittämässä tähän merkittävää muutosta. Monet perheistä eivät muutenkaan ole niin rikkaita, että heillä olisi varaa suunnitella arkeaan ideologisista näkökohdista sen perusteella, kumman vanhemman ”asia” vanhemmuus ulkopuolisen tarkkailijan näkökulmasta on, vaan heille on tärkeintä se, että perhe saa ruoan pöytään ja vuokran tai yhtiövastikkeen ja asuntolainan lyhennyksen maksettua. Pitäisikö yksinyrittäjän olla lisääntymättä kokonaan vai lopettaa yritystoimintansa, jotta näennäinen, yksilöiden hyvinvoinnin ohittava tasa-arvoideologia voisi toteutua?

Kolmas kritiikkini liittyy naisten asemaan työmarkkinoilla. Jo tällä hetkellä nuorten naisten on usein vaikeaa työllistyä ei-määräaikaisiin työsuhteisiin, koska vanhemmuuden kustannukset on sälytetty keskeisiltä osin yksittäisten työnantajien kannettaviksi. 6+6+6-malliin liittyvä yksinhuoltajan mahdollisuus 18 kk vanhempainvapaaseen johtaisi käytännössä tilanteeseen, jossa työnantajilla olisi nykyistäkin suurempi motivaatio olla palkkaamatta vakituiseen työhön nuoria naisia, ja aivan erityisesti sellaisia, jotka eivät ole avioliitossa, koska heistä voi muita todennäköisemmin aiheutua peräti 18 kk vanhempainvapaan kustannukset. Ratkaisu ongelmaan olisi se, että vanhemmuuden kustannukset siirrettäisiin työnantajilta kokonaan yhteiskunnan kannettaviksi, mutta sitäkään kukaan ei tietääkseni ole esittämässä.

Edellä esittämäni perusteella näen varsin todennäköisenä, että 6+6+6-malli ei parantaisi naisten asemaa työmarkkinoilla eikä naisten syrjintä työmarkkinoilla vähenisi, vaan erityisesti nuorten sinkkunaisten syrjintä lisääntyisi nykytilaan verrattuna. Jos naisten työsyrjintä perhevapaiden takia halutaan lopettaa, oikea ratkaisu on siirtää perhevapaiden kustannukset työnantajalta kokonaan yhteiskunnalle. Sen sijaan yksittäisten perheiden oikeuteen päättää perhevapaiden jakamisesta vanhempien kesken ei pitäisi puuttua, koska se vaarantaa monien perheiden taloudellisen toimeentulon edellytykset.

Perheellisten naisten asemaa työelämässä tulisi edistää, ja tämä tapahtuisi parhaiten mahdollistamalla joustavampi työ- ja perhe-elämän yhdistäminen. Moni pienemmänkin lapsen äiti tekisi mielellään töitä, jos se olisi mahdollista joustavammin, mutta usein ei ole. Työelämä harvoin joustaa osa-aikatyöhön, ja vaikka joustaisi, ongelmana on päivähoitopaikan saaminen. Päivähoitojärjestelmää tulisikin kehittää sellaiseksi, että se mahdollistaisi lyhyidenkin työjaksojen tekemisen lyhyellä varoitusajalla. Samalla kotihoidontukea tulisi uudistaa siten, että tällaisten työjaksojen tekeminen olisi taloudellisesti kannattavaa. Tämä olisi yhteiskunnan kokonaisedun mukaista, sillä se lisäisi työvoiman tarjontaa erityisesti lyhyiden sijaistusten osalta ja samalla toisi pienten lasten vanhemmille lisätuloja.