Valtuustosalin pöydällä edessäni olevan Arabian moreenikahvikupin pohjalla on vielä pari senttiä kahvia, kun valtuuston puheenjohtaja kopauttaa kokouksen päättyneeksi. Toisin sanoen, edes kupillista kahvia ei ehtinyt kokouksen aikana juoda, kun tämän kaupunkimme korkeinta päätösvaltaa nauttivan salillisen kolme ja puoli kuukautta tauolla ollut päättäjien joukko sai lähteä kokouksestaan kotiin.

Peruskouluikäisenä oli luksusta päästä maalta keskustassa asuvan isoäidin luo katsomaan ainoastaan kaapelitv:n kautta näkyvää paikallistv:tä. Mummun luona sain ensikosketuksen paikallispolitiikkaan, kun muutama edelleen valtuustosalin päätöksentekoon osallistuva päättäjä sanaili nasevasti toisilleen suttuisessa paikallistv:n kuvassa. Itse pääsin osalliseksi kaupunginvaltuuston toimintaan vuonna 2017 ja näiden kuuden vuoden aikana jokin on nyt merkittävästi muuttunut. Valtuuston kokoukset ovat lyhentyneet, keskustelua ei synny ja sanailut ovat jääneet yksittäisiksi heitoiksi. Mitä on tapahtunut? Mihin hävisi se keskustelu, jota päättäjät käyvät tuossa ainoassa kuntalaisille läpinäkyväksi tehdyssä päätöksentekoelimessä? Tänä vuonna toki tunteita herättävät sote-palvelut ovat siirtyneet kunnista hyvinvointialueiden päätöksenteon alle.

Suurin syy keskustelun kuihtumisesta taitaa kuitenkin löytyä hallintosääntömuutoksista. Vaikka korkein päätäntävalta on valtuustolla, niin valtaa on jaettu hallitukselle, viranhaltijoille ja lauta- tai valiokunnille siinä määrin, ettei valtuuston nuijan alla ole enää kuin joko hyvin merkittävät asiat, tai itsestään selvät asiat, kuten lisämäärärahan anominen johonkin välttämättömään ja luonnollisesti talousarvio- ja tilinpäätöskokoukset, joista kollega on ansiokkaasti todennut toisen olevan tulevaa ja toisen mennyttä; toiselle emme voi mitään ja toinen on paras arvaus tulevasta. Suuri osa kaupunginhallituksen jäsenistä ei enää ehkä “jaksa” osallistua keskusteluun -asiat on puitu hallituspöydän ääressä joskus jo useaan kertaan ja puheenvuoron käyttö olisi kaikkien ajan tuhlaamista, jos mitään poikkeavaa ja sen perusteita ei ole esittää. Kysymykset voi esittää virkakunnalle joko sähköpostilla, soittamalla, pyytämällä tapaamista tai nyt käyttöön otetuilla kyselytunneilla, jolloin valtuuston kokouksessa virkakunnalta kysyminenkin on jäänyt vähemmälle. Nykypolitiikka, vaikka somessa onkin piikittelevää, on kuitenkin päätöksentekosaleissa siirtynyt pois julkisesta virkakunnan ja kollegojen nöyryyttämisestä ja haastamisesta, vaikka ehkä juuri se aikoinaan pikkutytön sai mummunsa luona kiinnostumaan politiikasta edes jossain määrin. Eduskunnan kyselytunnilla kuitenkin vielä saa otteen siitä, miten mielipiteitä ja ajatuksia vaihdetaan kärkkäästi vastakkaisia aatteita kritisoiden.

Kuka peruskoululainen enää jaksaisi seurata valtuuston kokouksia? Vaikka parin tunnin kokoukset ovat lyhentyneet pariinkymmeneen minuuttiin, eivät ne enää sisällä mitään sellaista, mitä mielenkiinnolla jaksaisi seurata. Isojakin asioita voidaan ohittaa nuijankopautuksella ja toisaalta nykyihminen haluaa maksimoida ajankäyttönsä ja pitäisi ainakin tietää missä kohdassa kokousta jotain oleellista tapahtuu, jotta linjoilla viitsisi olla. Lehterin tuolit eivät ole kuuden vuoden aikana kuluneet yleisön housun tai hameen takataskujen alla; on hyvin harvinaista, että paikan päällä enää kokousta seuraavia olisi.

Eikö tässäkin olisi kunnianpalautuksen paikka; päätösvalta takaisin valtuustoille, keskustelut kuntalaisille näkyviksi, niin kuntien kuin hyvinvointialueenkin päätöksenteon osalta. Joskin jälkimmäisessä tuntuu nyt tapahtuvan asioita, joista kukaan päätöksentekijäkään ei ole tietoinen. Sama keskustelun hiipumisen efekti tuntuu hiipivän myös aluevaltuuston kokouksiin. Päätökset tehdään pääsääntöisesti muualla, mistä huolimatta vielä sinnikkäät rivivaltuutetut jaksavat käydä keskustelua, mutta jatkossa osallistuminen tulee olemaan heikkoa, mikäli aitoa vaikutusvaltaa asioihin ei enää ole.