Suomessa on pitkä ja kunniakas historia naisjärjestöjen toiminnasta. Poliittiset naisjärjestöt ovat ajaneet tasa-arvoa ja naisten asemaa yhteiskunnassa, usein puolueiden sisarjärjestöinä. Ne syntyivät aitoon tarpeeseen aikana, jolloin naisten oikeudet olivat rajalliset ja poliittinen osallistuminen vaati erillisiä rakenteita. Ne tekivät aikanaan korvaamatonta työtä, mutta tämän päivän tilastoja ja poliittista todellisuutta tarkasteltaessa tilanne on aivan toinen. Ovatko naisjärjestöt jääneet kiinni aikaan, jolloin niiden olemassaolo oli välttämätöntä, mutta eivät enää kykene perustelemaan rooliaan nykyhetkessä?

Moni kokee, että poliittiset naisjärjestöt nojaavat edelleen 1900‑luvun asetelmiin, vaikka yhteiskunta on muuttunut radikaalisti. Sukupuolten tasa-arvo on edennyt pitkälle, ja puolueet korostavat yhdenvertaisuutta omissa rakenteissaan. Silti naisjärjestöt jatkavat toimintaansa kuin ne olisivat edelleen ainoa väylä naisten poliittiseen osallistumiseen.

Naisten osallisuus politiikassa ei enää ole poliittinen marginaali, vaan kaikkea muuta. Viime eduskuntavaaleissa valittiin 92 naista, eli 46 % kaikista kansanedustajista. Ehdokkaista naisia oli 42,9 %, ja äänioikeutetuista enemmistö on naisia: 51,8 % kaikista äänioikeutetuista ja 51,3 % Suomessa asuvista. Naiset ovat siis vahvasti mukana valtakunnanpolitiikassa.

Kuntatasolla kehitys on vielä selvempää. Vuoden 2025 kuntavaaleissa valittiin 3 863 naista, mikä on 45,0 % kaikista valtuutetuista. Naisten osuus kasvoi 4,8 prosenttiyksikköä edellisiin vaaleihin verrattuna — huomattava nousu vain yhden vaalikauden aikana. Ehdokkaista naisia oli 42,3 %, ja äänioikeutetuista 50,8 % on naisia.

Kun naiset ovat näin vahvasti mukana sekä ehdokkaina, valittuina että äänestäjinä, on vaikea väittää, että he olisivat poliittisesti syrjässä tai että he tarvitsisivat erillisiä rakenteita päästäkseen mukaan päätöksentekoon. Poliittiset naisjärjestöt kuitenkin puhuvat edelleen kuin naiset olisivat rakenteellisesti estyneitä osallistumasta politiikkaan. Tämä narratiivi ei enää vastaa todellisuutta. Päinvastoin se voi jopa ylläpitää vanhentunutta kuvaa, jonka mukaan naiset tarvitsevat erityiskohtelua tai erillisiä suojarakenteita pärjätäkseen politiikassa. Naisjärjestöt saattavat jopa pahentaa sukupuoleen liittyviä itsepintaisia stereotypioita. Kun järjestöjen viestintä ja toiminta toisinaan esittävät naiset lähinnä pullanpaistajina, halausten jakajina tai pehmeiden arvojen edustajina, ne tahtomattaan kaventavat kuvaa siitä, millaisia rooleja naisille politiikassa kuuluu.

Jos jokin ryhmä on poliittisesti sivussa, ei se ole naiset vaan nuoret. Vuoden 2025 kuntavaaleissa valittujen valtuutettujen keski-ikä oli 51,2 vuotta. Ehdokkaiden keski-ikä oli 50,7 vuotta, ja äänioikeutettujen 51,3 vuotta. Valituista vain 5,1 % oli alle 30-vuotiaita, vaikka alle 30-vuotiaita on äänioikeutetuista 16,5 %. Samaan aikaan yli 60-vuotiaita valtuutettuja oli 27,7 %, ja heidän osuutensa kasvaa vaali vaalilta. Tässä valossa nuorisojärjestöjen olemassaolo on perusteltua. Ne paikkaavat todellista aukkoa, tarjoavat nuorille väylän osallistua ja tuovat politiikkaan äänen, joka muuten jäisi helposti kuulumattomiin. Nuoret ovat se ryhmä, joka tarvitsee tukea, verkostoja ja matalan kynnyksen osallistumisen paikkoja, eivät naiset, jotka ovat jo vahvasti mukana päätöksenteossa.

Naisjärjestöt perustelevat olemassaoloaan myös sillä, että ne tarjoavat mentorointia, koulutusta, kampanjaosaamista, vertaistukea ja turvallisia tiloja keskustelulle. Paperilla tämä kuulostaa hyvältä. Käytännössä kuva ei kuitenkaan ole näin yksiselitteinen. Moni nainen on kokenut, että naisjärjestöjen sisäinen kulttuuri ei olekaan tukea antava, vaan päinvastoin kilpailua, kuppikuntia ja ulossulkemista. Sanonta “nainen on naiselle susi” ei ole syntynyt tyhjästä. Joissain tapauksissa naisjärjestöjen sisäinen dynamiikka voi jopa eriarvoistaa naisia keskenään: suositaan tiettyjä verkostoja, poliittisia suuntauksia tai henkilöitä. Tällainen toiminta ei lisää naisten osallisuutta, vaan se kaventaa sitä.

Naisjärjestöt syntyivät aikaan, jolloin naisten poliittinen osallistuminen oli aidosti rajattua. Nyt naiset ovat mukana politiikassa kaikilla tasoilla, vahvasti ja näkyvästi. Siksi on rehellistä kysyä, ovatko erilliset naisjärjestöt enää paras tapa edistää tasa-arvoa, vai ovatko ne vain jäänne ajalta, jolloin maailma oli toisenlainen.

Jos järjestöt haluavat olla relevantteja, niiden on katsottava peiliin ja kysyttävä, palvelevatko ne todella kaikkia naisia vai vain omaa perinnettään.