Kateus vie kalatkin järvestä

Kateutta on kahdenlaista, kertoo tämän päivän Forssan Lehden pääartikkeli Susanna Lundellin tekstinä Suomen Milenterveysseurasta. Normaalia ikävää pistosta, joka tulee ja menee ja liittyen ties mihin pieniin asioihin tai suuriin pettymyksiin ja unelmiin. Kateellisen on vaikea iloita toisen onnistumisesta ja joskus se johtaa tuhoavaan kateuteen, katkeruuteen ja mustamaalaamiseen. Tällainen hallitsematon, ja usein jo tiedostamatonkin kateus, pilaa työhyvinvoinnin ja läheisten ihmissuhteet, on kipeää ja uhkaa itsetuntoa, on sosiaalisen median käärme. Tällainen, elämän lopulta kokonaan mustaava kateus, hämärtää kaiken hyvän, jota vaille ihminen kokee jääneensä. Kaikki hyvä on jossakin omien korvien välien ulkopuolella tapahtuva kokemus ja elämä päihteitten hämärtämä illuusio.

Kateus ja kiusaaminen ovat lähellä toisiaan. Se mitä kadehditaan on pääsääntöisesti hyviä ja positiivisia asioita, joita ei ole saavuttanut tai edes koskaan osannut hakea. Sen kertominen, kateuden kohteen kuvaaminen, on siten mahdotonta. Se kun koettaisiin moraalittomana ja sopimattomana. Miksi kadehtia sellaista, joka on yhteistä hyvää ja tavoiteltavaa, saati vaikeuttaa tällaisten ihmisten elämää, jotka tätä yhteistä hyvää työllä ja vaivalla kokoavat? Kel onni on se onnen kätkeköön, kehottaa suomalainen toista suomalaista kateuden pelossa.

Se, että todellisia ja vallitsevia epäkohtia kritisoidaan, on eri asia kuin kateus. Sosiaalisessa mediassa sellainen ihminen esiintyy taatusti omalla nimellään. Tarkoitus ei ole vain vahingoittaa. Sellaista ei pidä mitätöidä kateellisten puheiksi. Kyllä siinä hyvää tarkoitetaan kun on oma nimikin mukana.

Tiedeyhteisö on täynnä sekä tervettä kritiikkiä että luovalle työlle tyypillistä kateutta. Pelko menettää työpaikkansa tai apurahansa tuo mukanaan kateutta, joka on todellista pelkoa eikä vain emotionaalista pahaa oloa. Jos Sokrates olisi pelännyt kateutta ja kaunaa, hän olisi oman aikamme välineitä käyttäen esiintynyt nimettömänä kirjoittelijana. Myrkkymaljan sijaan hän olisi juonut maljan viiniä. Tosin ei olisi tiede niistä maljoista juurikaan hyötynyt ja maailman historia olisi kirjoitettu toisella tavalla.

Suomalainen kateus on kiimankin ohittavaa, väitetään usein. Se on myös voimavara, joka kertoo millaiset asiat kateelliselle ihmiselle ovat tärkeitä ja arvostettuja. Hänhän väheksyy juuri niitä nimimerkin suojissa. Pahinta suomalaisessa kateudessa ovat pelot, jolloin kateuden pelko estää ihmisiä menestymästä työssään. Näin suomalainen yhteiskunta ei käytä likimainkaan koko potentiaaliaan. Suomessa pelätään menestymistä ja vasta nuoret urheilijamme uskaltavat kertoa pyrkivänsä maailman kärkeen. Takavuosina se olisi ollut kerskumista. Silloin teimme parhaamme ja katsoimme mihin se riittää ja paistaako päivä risukasaankin. Menestymistä ei saanut juhlia, tehdä siitä numeroa.

Toinen ongelma syntyy oman aikamme verkostojen näivettymisen kautta. Kun kateellisen ihmisen on mahdotonta nauttia muiden onnistumisesta, kuten vaikkapa opettajat työssään nauttivat oppilaittensa onnistumisesta, lääkäri potilaansa paranemisesta, hallitsematon ja tuhoava kateus katkeruudeksi muuttuneena estää nauttimasta muiden onnistumisesta. Näin ainut oikea ilo on vahingoniloa.

Kun nykyinen yhteiskuntamallimme edellyttää vuorovaikutustaitoja, tiedon ja taidon jakamaista reaaliaikaisesti, altruistista persoonallisuutta, kateellisen ihmisen kohdalla tämäkin taito estyy ja ahdistus pahenee. Miten menestyä yksin verkostotaloudessa ja klustereitten sisällä?

Oman aikamme individualismi on juuri tätä tautia edistävä ilmiö, jossa itsekkyys ei auta haettaessa ulkoisen menestymisen merkkejä, puhtaasti materialistisia arvojamme. Terve kiitollinen ihminen osaa arvostaa hänellä jo olevaa hyvää ja jalostaa sitä edelleen oppien kateutensa kohteelta monia arvokkaita asioita. Jos ne nyt ovat omalle elämälle ehdottoman tärkeitä saavutettavia.

Terve itsetunto arvostaa erilaisuutta ja lopettaa vertailun muihin, eikä kaikki voi olla hyviä samoissa asioissa. Se on juuri tätä lajin diversiteettiä, moninaisuutta ja rikkautta, jossa kateudella ei ole rakentajan osaa laisinkaan, ellei sellaisena pidetä kateutta rakentavana kirittäjänä unelmien tavoittelussa.

Väärin tulkittu tekniikan kasvu

Helsingin Sanomat (12.9) on löytänyt pääkirjoituksessaan aiheen, joka menee oman aikamme paradigmaiseen ja maailmankuviamme ravistelevaan ytimeen. Me tulkitsemme tekniikan kehityksen vaiheita väärin. Taustalla on MIT professorin Erik Brynjolfssonin puhe ETLA:n 70-vuotisjuhlaseminaarissa.

MIT on maailman johtava yliopisto. On ollut sitä jo kauan ja olen siellä usein vieraillutkin.

Tietokoneet eivät enää toimi ohjauksessamme eivätkä roboteiksi kutsumamme. Koko yhteiskuntamme on elänyt jo kauan tätä uutta vaihettaan jossa muutos on reaaliaikainen ja työpaikkamme olisi tullut jo aikoja nimetäkin uudella tavalla.

Kun kirjoitan tätä tekstiä, teen työtä, jossa minua avustavat robotit, enkä laskuta työstä ketään. Siihen laskutukseen suomalainen yhteiskunta ei ole vielä kypsä. Olemme taantuneet tällä vedenjakajalla, jossa aikuistuva sukupolvi joutuu elämään keskuspankkien elvytyksen varassa ja miljardit ihmiset köyhyydessä, omat lapsemme huonommin kuin vanhempansa.

Murroksen pelossa nousee ideologista nekrofiliaa, kertoo Nordean konsernijohtaja Casper von Koskull. Siis paluuta menneeseen ja takaumaa jonka turhauma, frustraatio, tuottaa ja on tuttua myös historiastamme. Tosin muistot ovat surullisia.

Koskull mainitsee käsitteet fasismi ja sosialismi mutta tätä luetteloa voisi jatkaa paljon syvemmälle. “Arctic Babylon” ja “Hybridiyhteiskunnan kouristelu” ovat jo kohta vuosikymmenen ikäisä kirjoja nekin. Mediayhteiskunnan muutos ja sen paradigmaiset vaiheet on lueteltu kohta kohdalta. Ei muutaman sanan pointteina vaan 500 -sivuisina kirjoina. Kyse kun on mutkikkaasta asiasta ja niiden kohtaamisesta. Se tapahtuu tietokoneitten muistissa ja megadatoja yhdistellen ja omia virheitään samalla korjaillen.

Edellä otin esille vain yhden tyypillisimmästä traumoistamme, jolla on yhteydet suomalaiskansalliseen kateuteen ja sen ruokkimaan vihaan ja aggressioon. On hyvä että se on viimein havaittu. Tietokoneet kun käsittelevät myös tätä aihetta.

Von Koskull on sen havainnut vietettyään lapsuutensa työväenluokan parissa Karkkilassa ja Tampereella. Hän on minua kymmenen vuotta nuorempi mutta kiertänyt maailmaa ennen Nordean tehtäviään vuodesta 2010 alkaen. Yhden elämänkaaren aikana ei ihmeitä ehdi ahkerinkaan meistä.

Koskull näkee kaksi tietä. Joko murroskohta ylitetään uusilla hyvillä ideoilla tai toinen laita vie pysähtyneisyyteen ja menetettyjen mahdollisuuksien aikaan. Vuosisata takaperin Europan köyhin maa (Suomi) Norjan rinnalla on nyt valinkauhassa, jossa pahin uhka on yhteiskuntarauhan järkkyminen. Liian suuri osa ihmisiä kun on tämän kehityksen häviäjiä. Euroopasta tulevat poliittiset tuulet kun ovat kylmiä ja jakavat kansoja vuohiin ja lampaisiin. Pako yhteiseen keskiluokkaan ei ota onnistuakseen.

Casper von Koskullilla ei ole mitään uutta ajatusta siitä, mitä tulisi tehdä. Vain näitä rakenteellisia uudistuksia ja säätelyn purkua. Avoimia uusia ideoita. Kyky kääntyä ulospäin ja valmius muuttua silloin, kun nuoret ovat kovin erilaisia kuin pari vuosikymmentä takaperin. Se, että pankit nykyisellään kokonaan katoaisivat, ei mahdu Koskullin maailmankuvaan.

Sen sijaan Brynjolfssonin maailmankuvaan tämä mahtuu ja paljon muuta mukana. Hän ottaa esimerkkinä IBM Watsonin ja tapamme käsitellä potilaita asiakkaina, joiden ongelmat korjataan jo nyt tietomassoilla, jossa monimutkaiset kysymykset hoidetaan ohi ihmisen ja siis lääkärin kykyä analysoida megadatoja.

Tieteessä tämä on arjen elämää ja MIT on maailman johtava yliopistomme. Ei se toki kaukana ole MTT:n (nykyinen Luke) osaamisestakaan, jos tutkija vain hallitsee luonnontieteitten tuoman teknologian ja ihmistieteitten antaman datan ja niiden yhdistämisen menetelmät. Sillä vain ei ole mitään käyttöä taloudessa, joka on liki keräilytaloutta. Kokeilkaapa myydä moderni taulu Forssan torilla. Ratkaisevaa taulun hinnalle on se, missä se myydään ja kuka sen myy. Toki tekijäkin vaaditaan. Forssa on pieni ja taantuva teollisuuspaikkakunta. Ei sinne voi tuoda myyntiin tauluja joiden hinta on miljoonia. Teoille ja tuotannolle, kaupalle on luonnollisesti oma aikansa ja oma paikkansa. Paitsi nyt kun voit myydä netissä.

Tietokoneen syrjäyttämän ihmisen tilalle on tähän saakka palkattu uusi ihminen uuteen tehtävään. Jatkossa näin ei tapahdu. Jotta uusi talousmalli löytyisi, poliitikkojen on nostettava katse varpaistaan ja pääkirjoituksen kuva kertoo Hesarissa (12.9.2016) kaiken oleellisen. Se luunappi, joka heitä kohta ravistelee, kolmea kuvan poliitikkoa, on muuten järkyttävää seurattavaa. Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

Jos ainut pitkän aikavälin kysymys on kestävyysvaje ja lyhyen aikavälin makeisvero, silloin KiKy on aikansa elänyt ja kirjailijoilta haetut keinot, haukkuen kansaa autistiseksi, jatkaa vain stereotyyppien levittelyä ja loukaten autistisen ihmisen, Suomessa 50 000 kansalaistamme. Kun syntyy Rovaniemellä, menettelee näin harkitsemattomasti keski-ikäisenä miehenä.

Viha kun ei tätä maata pelasta, eikä pelkkä pelko ja epäluulo tee kenestäkään rasistia. Se on normaali psykologinen reaktio uutta kohdattaessa, primääriemootioksi kutsuttu iät ja ajat. Kyllä se siitä ajan oloon korjautuu mutta ei ilman osaamista sekään hetkessä oikene.

On poliitikkojen ja median tehtävä joko luoda yhtenäistä Suomea tai hajottaa sitä. Rasismista puhuttaessa, sinne saakka taannuttaessa, tämä tehtävä on erityisen vaativa. Silloin kun puhumme ja kirjoitamme, takavuosien tapaan taantuen, stereotyyppisistä puolueista, kansakunnista, urheilujoukkueista ja jopa yksittäisestä kilpaurheilijastamme, edustamme samaa aikaa kuin 1960-luvun lapset ja oma aikamme suuren ikäluokan vanhukset.

Suomihan se siinä ajaa formuloita ja hyppää mäkeä, Ranska käy kalpamiekkailua ja Kiinassa kaikki ovat hyvinkin samaan kuosiin puettavia entisiä maolaisia, Eurooppa samaa kulttuuria sekin. Mitä nyt pientä eroa pohjoisen ja etelän välillä löytynee. Rasismin ydin on takavuosien stereotypioissa yrittää kasvattaa lapsia ymmärtämään kulttuureja, maita ja kansoja. Mediat viljelevät sitä vielä tänäänkin. Totuuden kanssahan sillä ei ole mitään tekemistä. Kun pitäisi kuvata omaa perhettä tai naapureita, omaa kaupunkia, on sisintään, se on paljon vaikeampaa kuin Yhdysvaltain tai Venäjän kuvaaminen. Tällainen taito vaatii neroutta. Nimimerkillä varustettu nimetön kykenee kertomaan minusta kaiken yhdellä lauseella tai sanalla. Taide on hänelle “kippoja ja kappoja”. Terveisiä 1970-luvun neroillemme lasitaiteilijoinamme. Teidät on mitattu ja köykäiseksi havaittu. Sama nimimerkki kertoo olevansa suomalainen ja suomalaisuuden esitaistelija vierasta vastaan.

Tutkijan neuvoa, tulonjaon tasaisesta jaosta, on vaikea toteuttaa, ellei yksittäisistä päätöksistä synny selvää ja loogista polkua, jossa tekniikan kehityksestä syntyvät valtavat tuottavuuden kasvut eivät valu yhden Facebookin omistajan taskuun.

Tuottavuusloikka kun lakkaa kokonaan silloin, kun voitto valuu superyksilöiden taskuihin ja jatkaen kulkuaan kohteeseen, jossa se ei tuota muuta kuin kateutta ja katkeruutta, turhaumaa, traumaa ja lopulta stereotyyppisiä kuvitelmia ja emotionaalisia primääriemootioita, joita kirjailija kuvaa autistiseksi elämäksi autismia samalla loukaten, kirjaansa näin kaupitellen. Näin vakavasta asiasta on tullut median kautta sen luoman fiktiivisen yhteiskunnan hömppää. Se on kuin matka Titanicin kannella kohti edessä odottavaa jäävuorta. Onnettomuuden tajuaa vasta kun varpaat ovat jääkylmässä vedessä. Siihen saakka orkesteri soittaa kannella.

About Matti Luostarinen

Prof, PhD, ScD Matti Luostarinen (natural and human sciences) birth: 100751, adress: Finland, 30100 Forssa, Uhrilähteenkatu 1 matti.luostarinen@hotmail.com Publications: Monographs: about one hundred, see monographs, Cluster art.org Articles: about two thousand, see all publications, Cluster art.org Art: Cluster art (manifest in 2005), see Art, Cluster art.org CV, see Cluster Art.org Blog: see blog, Cluster art.org (Bulevardi.fi)

View all posts by Matti Luostarinen →