Oikein hyvää laskiaistiistaita

Vain kuukausi takaperin kirjoitin kuinka elämme härkien ja karhujen aikaa. Viimeisin kirjani on sekin otsikoitu kertomaan, kuinka härän erottaa karhusta ja miten ne liittyvät suomalaiseen elämänmuotoon Venäjän naapurina. Lainaan kirjoitustani kuukauden takaa. Itseään kun saa lainata siitä edes mainitsematta, kertoili taannoin muistelmistaan Jörn Donner. Hyväksy Donnerin normiston kuitenkin vasta sen jälkeen, kun kirjoja on runsaasti yli sata kansissa ja muita artikkeleita ja esseitä yli 5000, osa niistä myös väitöskirjojakin. Hänellä kun ei ollut mutta minulla on. Tästä huolimatta pidän edelleen kiinni siitä, ettei lainauksia tehdä siitä erikseen mainitsematta.

”Yhdysvaltain historiaa ja pörssiä tuntevat muistavat käsitteet härkien ja karhujen ajasta. Härkien aika on ammattilaisten aikaa mutta niin on kyllä karhujen tassut tuntevien sijoittajien kohdallakin. Härät muistetaan myös Kiinassa ja edellinen eletty vuosi oli härän vuosi. Suomessa tästä kiinalaisten horoskoopista muistamme ehkä parhaiten Erno Paasilinnan kirjan jäniksen vuodesta.

Se on yksi näistä kiinalaisen horoskoopin eläin merkeistä ja omani on juuri sellainen vuonna 1951 syntyneenä. Paasilinnan kirja menestyi etenkin Ranskassa. Se on hänen myydyin kirjansa. Paasilinna kirjoitti myös kirjan siirtymisestäni töihin Hämeeseen, MTT:n labroihin, nykyisen Luonnonvarakeskuksen erikoistutkijaksi ja tutkimusjohtajaksi.

Professorin nimikettä en voinut hyväksyä. Se kun kuuluu maailmalla opettajille ja meillä etenkin yliopiston opettajille ja tutkijoille. Tutkimuslaitoksissamme tutkitaan, ei opeteta likimainkaan sillä tavalla ja tasolla kuin mitä laadukkaissa yliopistoissamme professorit tekevät. Monella on myös pedagogin koulutus takana. Niin myös minulla opettajan työn rinnalla.

Paasilinna kuvasi kirjassaan hämäläisen tutkimuslaitoksen luomutilana ja sen johtajan naisena. Lisäksi meillä taisi olla hetken myös yhteinen lukija kustantajan toimittajana. En osannut varoa. Kaksi muuta veijaria kirjoineen ovat hekin tunnettuja ja jäikö joku kiinni varkauksistaankin? Ettei vaan ollut venäläinen, joka nosti asiasta metelin?

Kirjani Arctic Babylon 2011 oli valmis käsikirjoituksena jo 1970-luvulla mutta jäi julkaisematta Kalevan kustantajan tehdessä konkurssin. Suomalaiset kustantajat ja lukijat ovat sen jälkeen jääneet vähiin. Nyt syntynyt viimeisin kirjani on järjestyksessään 118. ja samaan aikaan on syntynyt myös väitöskirjojakin. Niiden politisointi on vielä arempi aihe kuin viihdekirjallisuuden. Siinä syntyy helposti tervoa ja höyheniä.

Karhun taas suomalaiset tunnistavat Venäjältä ja olemme antaneet tälle eläimelle useita sitä kesyttäviä peitenimiäkin, kuten hunajaa hamuava mesikämmen tai otso. Karhun kanssa painija lyövä on osa kansallista pääomaamme ja sosiaalista muistia.

Pilapiirtäjä Kari Suomalaisen piirroksissa Venäjän karhu ihmettelee Suomen rajalla, heti EU:n jäseneksi liityttyämme, tutun piikkilangan takana kun on vain pystyyn jäänyt kivääri ja siinä lappu “Olemme muuttaneet Brysseliin”.

Se oli aikaa, jolloin suomalaiset myös äänestivät itsensä osaksi EU:n kohti liittovaltiota etenevää ja myös meille turvatakuut antavaa poliittista rakennelmaa. Aluksi meillä oli jopa kaksi lautasta, erikseen presidentillä ja pääministerillä. Suomettumisen aika oli ymmärretty myös Brysselissä ja joku saksalainen piti sitä jopa suotavanakin. Pilaili kustannuksellamme. No ei pilaile enää vanha aseveli enää.”

Tänään, kuukausi tuon tekstin kirjoittamisen jälkeen, Venäjän karhu on vieraana Ukrainassa ja suomalaiset ovat nyt tutkimuksen mukaan valmiita liittymään EU:n ohella Naton jäseneksi. Suomessa syntyneenä ja maan historiasta myös kirjoja kirjoittaneena en oikein aina jaksa seurata suomalaisten tapaa juoksuttaa järkeään. Jari Tervolla on Helsingin Sanomien kolumnistina sama ongelma.

Se kun kertoo, kuinka hädän hetkellä liittyminen Natoon tuo turvatakuita mutta aina liian myöhään ja väliajoilla aihetta ei kannata fundeerata. Se kun ärsyttää ehkä karhua ja ettei vaan siihen liittyisi myös muita velvollisuuksiakin auttaa muita Naton kanssa yhteistä turvallisuutta hoitaenkin. Emme oikein ymmärrä tämän maailman pahuutta ja sen pysyviä lainalaisuuksiamme. Mitä enemmän meitä on ja mitä surkeammaksi maapallomme tila muuttuu, sitä vaikeampaa meidän on huolehtia rajoistamme ja niiden turvatakuista. Ikääntyvä kansakunta on maaseudultaan liki tyhjäksi pumpattu typeryyttämme ja mansikat poimitaan Ukrainasta saakka Suonenjoelle matkaten. Se on sama matka kun ajella Hämeestä Lappiin. Teemme itsekin sen yhtenään ja jotkut liki päivittäin.

Suomella on itärajaa Venäjän kanssa yli tuhat kilometriä, enemmän kuin koko muulla Euroopalla yhteensä. Siitä huolimatta odotetaan, että ukrainalaiset hakevat pakolaisina turvaa muuttamalla Suomeen. Sellainen ratkaisu vaikuttaa Natoon kuulumattoman maan kohdalla ja Venäjän kanssa sotaa moneenkin kerran käyneenä jotenkin absurdilta. Suomen selän takana majailee taas ruotsalaisia, joilla asevelvollisuus ja maan puolustus on jäänyt kokonaan unholaan. Norjalaiset sen sijaan suojelevat öljyvaraojaan ja turskarantojaan Naton kanssa veljeillen.

Miksi Skandinavian pohjoiset kansakunnat käyttäytyvät kovin monessa asiassa hyvin loogisesti ja toisistaan huolta kantaen, mutta sodan ja rauhan asiat hoidetaan näin omituisella tavalla pohtimatta yhteisiä linjauksia? Olisiko nyt se hetki, jolloin päätämme järjestää yhteiset rajamme ja rantaviivamme sellaiseen kuntoon, johon idässä majaileva karhu ei missään oloissa kokisi kiusausta lähteä marjastamaan? Otetaan mallia vaikkapa saamelaisista. He ovat ihan fiksuja ihmisiä. Tunnen heidät hyvin tutkijana ja Jäämeren rantoja liikkuen.

Voisiko tässä kaikkein tärkeimmässä, levottoman maailman globaalissa ja koko ajan muuttuvassa, hybridiyhteiskunnan kouristelussa, olla jotain ehdottoman uskottavaa ja pysyvää, sukupolvelta seuraavalle siirtyvää ja sosiaaliseen pääomaamme ankkuroitua, yhteisen turvatakuumme vahvistavaa, Itämeren ja Jäämeren alueen kansoja yhdistävää lopullista vakautta. Karhuun ja sen logiikkaan ei voi luottaa sen enempää sijoittajana kuin kovin oikukkaana naapurinammekaan, saati turvatakuita antavana ystävänä. Urho Kekkosen kaltaista savolaista ”piällysmiestä” kun emme jatkossa kykene hakemaan ulkopolitiikkamme hoitajaksi sitä samalla myöhemmin pilkatenkin. Olemme siihen aivan liian naiiveja, hyväuskoisia ja pahaa maailmaa ymmärtämättömiä.