Tiedeusko koetuksella – sudet syövät lapsemme

Suomalaiset käyvät tänään samoja sotiaan kuin pari vuosikymmentä sitten. Uusi kasvava sukupolvia tahtoo toistaa samat asiat mutta uudessa kehikossa. Yhden tutkimuksen mukaan, juuri lukemani, älykkyytemme kasvaa noin kymmenen pinnan verran kahden vuosikymmenen välein. Niinpä vielä vuosisadan vaihtuessa 150 pinnan älykkyysosamäärä olisi tänään vain 140 jos sitäkään. Mensa pisteet ylittävä älykkyys vanhempien nuoruudessa olisi tänään vain kiikun kaakun sada pisteet ylittävää järkeilyä.

Syy tähän muutokseen ei ole geeneissä eikä syömässä ruuassa vaan puhtaasti koulutuksessa ja siitä ei ole mitään pahaa sanottavaa. Olemme oikealla tiellä ja tänään noin 65-75 vuotiaat ovat iältään takavuosien 50-vuotiaita jos sitäkään. Hyviä vuosi on edessä ja satavuotiaaksi elävä voi katsoa elävänsä vielä tuossa iässä monia todella hyviä vuosia etenkin, jos panostaa myös henkiseen kasvuunsa ja pitää fyysisen kuntonsakin joltisenkin järkevällä liikunnalla kunnossa.

Tiede ja sen sovellukset ovat kaiken tämän takana. siitä käyty vilkas keskustelu sekä Helsingin Sanomien tapa ottaa tehtäväkseen seurata yliopiston ponnistelua on ihan hyvä keino siirtää tiedeyhteisön duunareitten arkea kenen tahansa seurattavaksi. Se on pysynytkin ikävällä tavalla piilossa.

Sudet syövät lapsemme

Kun olin aloittelemassa opintojani tiedekuntani dekaanina Oulussa luonnontieteisessä tiedekunnassa oli Erkki Susi Pulliainen. Erkki tuli myöhemmin läheiseksi ystäväksi väitöskirjaa valmistellessani ja tuo epiteetti ”susi” nimessä alkoi kadota eduskuntatyön myötä.

Tänään susia tutkivat muut mutta eikös vaan vuosikymmenten takaa toistu nuo samat ongelmat ja keskustelut kuin mihin Pulliainen joutui aikanaan omalla urallaan. Samat asiat tahtovat toistua pari vuosikymmenen välein eikä niistä edes juurikaan edes viisastuta.

En jaksa itse enää paneutua samojen asioiden toistoon, joten otan suoran lainauksen nuoren tutkijan, nyt naisen susia tutkivana ja Luken (Luonnonvara keskus) duunarina. Näin kirjoittaa tänään Luken sivuilla Helena Stockunger:

” Uskaltaako susikeskusteluun enää osallistua?[ml1]

Kyllä uskaltaa, koska avoin keskustelu on ainoa keino millä tässäkin asiassa on edes pieni mahdollisuus päästä jotenkin eteenpäin. Minusta raivoaminen, sadattelu, uhkailu tai naureskelu sen sijaan eivät vie tätä asiaa yhtään eteenpäin vaan päinvastoin.

Olen vaeltanut pikkutytöstä asti Suomen metsissä enkä ole törmännyt yhteenkään isoon villieläimeen, vaikka olisin ehkä halunnutkin. Ihan maaseutua on ja metsää oli silmänkantamattomiin. Ja kyllä, etelässä ollaan. Tammikuussa 2016 takapihaltamme löytyi suden lumijäljet ja myönnän etten olisi halunnut välttämättä kohdata eläintä ehkä illan pimeydessä. Ison hirven ylivuotisen vasan kohtasin taajaman lähimäessä 10 metrin päässä toukokuussa ja sitä puolituntista, niin upeaa hetkeä en unohda koskaan.

Kun ihminen pelkää, luonnollinen defenssi on viha. Minäkin pelkään sitä, mitä ihminen tekee luonnolle tai on jo tehnyt eikä hyvältä näytä ja saa minutkin vihaiseksi.

Miksi kaikki pitää hävittää ympäriltä, mikä ei meitä miellytä tai jonka koemme epämiellyttäväksi tai jota on mielestämme liikaa? Jos tällä perusteella toimitaan ja jokaisen mielipiteen mukaan mennään, niin eihän tähän hienoon maahan jää enää kohta mitään. Aina jotain on liikaa tai liian vähän riippuen siitä keneltä kysytään.

Susi kuuluu Suomen monimuotoiseen luontoon, karhutkin. Minkki ja supikoira eivät alkujaan kuuluneet, mutta nykytilanne onkin ihmisen omaa aikaansaannosta. Mitä vähemmän ihminen sekaantuu luonnon kiertokulkuun, sen parempi. En usko ollenkaan, että susia vilisee ’nurkat täynnä’ vaanimassa ihmistä tai ihmisen mahdollisesti syötävää omaisuutta. Sen uskon, että Suomessa on alueita, joissa suden kohtaaminen on todennäköistä. Ja on yksilöitä, jotka voivat olla vaaraksi ihmiselle. Ihminen, joka kohtaa villieläimen, niin vaarahan tavallaan aina on olemassa. Vaara on myös jäädä auton alle tai kuolla äkillisesti omaan mökkiin. Ja siellä mökillä ollessani pelkään ehkä eniten sitä, että minua purraan ja saan TBE-viruksen.

Canis lupus on muuten koiraeläimiin kuuluva nisäkäs. Se on biologisesti määriteltynä samaa lajia kuin kesy koira. Kissarakkaana ihmisenä en syyttäisi ilvestä, tätä upeaa luonnonvaraista kissaeläintä, jos se nappaisi kissani. Kotieläimet ja lemmikit ovat nimittäin aina ihmisen vastuulla eivätkä kuulu vapaana luontoon. Koira on ihmisen paras kaveri, tämä suden näköinen, osin oloinenkin ja sukulainen. Minulle edesmennyt kissani oli minulle yhtä rakas kuin oma lapsi. Mielipiteitä on siis yhtä paljon kuin on meitä ihmisiä. Susi ei tule täältä nyt häviämään, joten mahdollisten ongelmien välttämiseksi on löydyttävä joku muu ratkaisu kuin tappaminen. Sopeutuminen rinnakkaiseloon ja faktoihin pohjautuva asennemuutos ovat ihan varteenotettavia keinoja. Minunkin on vaan sopeuduttava siihen, että ihminen on itsekäs, välinpitämätön sekä erittäin lyhytnäköinen ja jatkettava sinnikkäästi tuhansien ja taas tuhansien roskien keräämistä luonnosta ja vesistöstä. Kun roskat ovat pitkin poikin siellä täällä, roskan järkyttävää kokonaismäärää ei voi käsittää. Mitä teemme luonnolle, teemme itsellemme.”

https://yle.fi/aihe/a/20-10001168

—–

Näin siis susitutkija tänään ja vastaavan kirjoituksen olisi voinut lukea omassa nuoruudessani Erkki Pullaisen hengenlentona. Niinpä hän sai kantaakseen lopun ikäänsä nimessään epiteetti ”susi”. Näin siitäkin huolimatta, että hän oli henkilönä erittäin monipuolinen, monitieteinen ja myös vihreiden kansanedustajakin. Olin häntä jopa tukemassa, olkoonkin että tuon ajan vihreät olivat vallan muuta kuin oman aikamme vihreät. Hän oli poikkitieteinen mutta leimautui yhden asian ilmiöksi. Politiikassa siitä on hyötyä. Monet poliitikot ja puolueet hakevat näkyvyyttä yhden ilmiön kautta. Sillä ei ole merkitystä onko se pelottava susi vaiko ehkä vieraan kulttuurin tuote mutta sittenkin susi mutta lampaaksi naamioituenkin. Tärkeintä on kuitenkin mediajulkisuus. Olisiko Erkki Pullainen kohonnut tylsänä pidetyn dekaanin tehtävistä eduskuntaan ilman epiteettiään? Myös kansan rakastamilla urheilijoilla oli nimensä edessä joku epiteetti. Kuten hiihtäjäsuuruudella Kalevi Oikaraisella tai maileri Olavi Salosella. Toinen oli susi, toinen tankki. Kansan palvomat sankarit saivat näin lisänimen siinä missä Lätsä Pekka tai Julma Juha. Olisiko ilman sitä tullut paikkaa politiikan estradeilla eli Arkadianmäellä? Epäilen.

Tiede ei ole suomalaisten ykkösteema pyrittäessä politiikan parrasvaloihin. Tunnemme tuhansista professoreista vain Esko Valtaojan. Esko ”Kyllä” Kivikoski tosin liippasi läheltä tiedemiehiä kunnostautumalla visailumiehenä. Tiede kun liitetään meillä joko lähelle hajamielisten ihmisten Pelle Hermanneja tai sitten tietovisailujemme televisio viihdettämme takavuoisen tapaan eläen ja palauttaen ne taksin kahden vuosikymmenen välein takaisin ruutuihimme. Ikääntyville sellainen on yhtäällä tylsää mutta samalla nostalgiana myös siedettävää.

Niinpä palaan nyt kesäkuulle 2010 ja silloin kirjoittamaani aiheeseen otsikolla ”Tiedeusko koetuksella”. Syy otsikkoon oli juuri tämä tapamme palata alkuruutuun aina kahden vuosikymmenen jälkeen, olkoonkin että tiede etenee toisin ja nykyisin etenkin keinotekoisen robottiälyn seurauksena. Sillä kun ei ole tarvetta taantua aina takaisin lapsuuteen ja opiskella uudelleen aakkoset. Se jatkaa etenemistä ilman tätä taantumaa vieden välillä tietonsa mukanaan dementoituen ja vieden tietonsa mukanaan hautaan, nekropolikseen.

Kriittinen suomalainen

Vaikka suomalaiset seuraavat tiedettä, he eivät usko sen mahdollisuuksiin ratkaista luonnonvarojen loppumisen ongelmaa. Suomalaiset eivät usko myöskään tieteen kykyyn itse korjata aiheuttamansa teknologiset ongelmat ja niiden aiheuttamat noidankehämäisesti kasvavat uudet ongelmat. Yli 70 % suomalaisista arvioi, että tiede ja teknologia vahingoittavat ihmisen moraalitajua ja peräti 63 % epäilee niiden jopa uhmaavan ihmisoikeuksiamme.

Suomalaiset ovat Euroopan kriittisimpiä tieteen tarkkailijoita ja vain 17 % uskoo luonnontieteiden kykenevän joskus antamaan täydellisen selityksen luonnon ja maailmankaikkeuden toiminnasta. Se on selvästi alhaisin Euroopassa. Samoin kuin suomalaisten kriittisyys taikauskoon. Suomalaisilla ei ole uusimman tieteen barometrin mukaan onnennumeroita lottoriviään täyttäessään. Tähän minä en kuitenkaan usko, niin moni käyttää lottokupongin täytössä koneen sijasta omia numeroitaan, niitä usein toistettuja syntymäaikojaan.

Hyväuskoinen hollantilainen

Suomalaiset uskovat muita eurooppalaisia enemmän tiedemiesten tutkivan vain kapeita oman alansa kysymyksiä, eivätkä kykene näkemään ongelmaansa laajemmassa yhteydessä. Ero vaikkapa unkarilaisiin on noin 30 prosenttia. Vastaavasti hollantilaiset uskovat liki yhtenä kansana kehityksen korjaavan jo aiheutetut vahingot, kun taas Suomessa tällaiseen uskoo vain joka neljäs vastaaja.

Kehitys ei meillä enää kehity.

Ehkä tämä selittää hollantilaisen hyväuskoisuuden tulevaisuudesta ratkaisemassa myös Suomen kustannusalan ongelmat uutta tekniikkaa odoteltaessa. Mereen padottu ja rakennettu maa on uuden tekniikan varassa jäiden sulaessa ja meren pinnan kohotessa yli patovallien. Siinä sokea tiedeusko on petollinen väline, ellei samalla saada aikaan kansainvälisiä sopimuksia ilmastomuutoksen suunnan kääntämiseksi. Onneksi Jackues Eijkens ei ole johtamassa hollantilaisten maankäyttöä ja maataloutta.

Tsekin kansa taas uskoo kuinka tiedemiehet saavat jonain päivänä aikaan täydellisen selityksen maailmankaikkeudesta, kun taas skeptikot Suomessa ovat ylivoimainen enemmistö, yli 80 % kansasta. Sosialismin opit jättivät niin ikään jälkensä myös vaikkapa Bulgariassa, jossa puolet kansasta olettaa maapallon luonnonvarojen olevan ehtymättömät, kun taas Suomessa tähän uskoo enää vain joka kymmenes itseään pettävä kansalainen. Omituista että tällaisiakin ihmisiä vielä on Suomessa niinkin paljon.

Tieteen relativismi

Tieteen relativismilla (relativus, suhteellinen) tarkoitetaan suhteellisuusajattelua. Siinä oletetaan jokaisen asian olevan suhteellisen johonkin toiseen seikkaan nähden ja samalla tällaisesta riippuvainen. Niinpä ihmiset voivat vaikkapa ymmärtää ja arvioida omaa käyttäytymistään tai uskomuksiaan sidoksissa ainoastaan omaan historialliseen ja kulttuuriseen kontekstiinsa.

Usein puhutaan relativismin sijasta totuusrelativismista, esteettisestä relativismista, kulttuurirelativismista, moraalisesta relativismista ja lopulta tieto- ja totuusrelativismista. Paljon käytettyjä käsitteitä ovat myös objektivismi, subjektivismi ja perspektivismi tai kriittinen realismi, metodologinen instrumentalismi, skeptismi sekä fallibilismi.

Kun relativismilla tarkoitetaan näkemystä, jonka mukaan totuus, todellisuus tai moraali ovat riippuvaisia yksilöistä, yhteisöistä, kulttuureista ja kielestä, fallibilismi on tieteenfilosofinen näkemys, jonka mukaan tietomme eivät ikinä voikaan olla varmoja, vaan aina alttiita virheille, mutta myös virheellisyyksien korjaamiselle.

Suomalainen maailmankuva muuttunut rajusti

Jostakin syystä suomalainen maailmankuva on muuttunut hyvin yleisellä tasolla relativistiseksi. Se ei koske vain rajoittuneesti vaikkapa moraalia, vaan kaikkea kokemaamme, myös tiedettä. Kun relativismi liittyy läheisesti käsitteitä subjektivismi, konstruktivismi ja sosiaalinen konstruktivismi, jossa relativismi todellisuuskäsityksenä liittyy myös läheisesti käsitteeseen postmodernismi. Tässä prosessissa näyttäisimme kulkevan muuta Eurooppaa edellä, joitakin Itä- ja Etelä-Euroopan valtioita jopa tavalla, ettemme voi ymmärtää toisiamme lainkaan.

Oikeammin meillä on mahdollisuus ymmärtää heitä, tietyn prosessin läpi kulkeneina, mutta heillä ei ole vähintäkään mahdollisuutta ymmärtää meitä. Olemme lähellä niitä antiikin ajan sofisteja, jotka opettivat, kuinka asioiden totuudenmukaisuus tai eettisyys, omassa maailmankuvassamme myös esteettisyys ja objektiivinen universaali totuus ylipäätään mukaan lukien moraali, riippuu tilanteesta. Protagoraa lainaten “Kaikkien arjen asioiden tarpeen mitta on ihminen, sellaisena kun asiat ollessaan ovat, ja kun niitä ei ole, myös silloin.” Olemme vieneet pragmatismimme, individualistisen oppimme, jo yli järkevän tason yltiöpragmatismiksi, ja siinä on mukana ripaus inhorealismiakin ja kyynisyyttä.

Relativismi ymmärretty väärin

Poppelia (Avoin yhteiskunta ja sen viholliset 2000) lainaten tieteen tulokset ovat suhteellisia vain sikäli, että ne ovat tieteellisen kehityksen tietyn vaiheen tuloksia ja täten ne voidaan kumota tieteen edistyessä. Tämä ei merkitse kuitenkaan sitä, että totuus olisi suhteellinen, relatiivinen. Se merkitsee ainoastaan sitä, että useimmat tieteen tulokset ovat luonteeltaan hypoteeseja ts. välttämättömiä, joiden empiiriset perustelut eivät ole vuorenvarmoja ja joita voitaisiin tämän takia muuttaa milloin tahansa ja vain koska olemme muodikkaan kriittisiä.

Tiedesodan vanha kahtiajako

Tiedesodalla (Science War) tarkoitetaan kahden koulukunnan taistelua, jossa vastakkain ovat olleet vuosikymmenet luonnontieteiden asemasta ja argumenteista kiinni pitävät tiedekonservatiivit; yleensä fysiikan, matematiikan, kemian ja insinööritieteitten fundamentalistit, jotka pitivät yllä 1700-luvun valistusajan tiede- ja teknologiauskoa. Tuon uskon mukaan tiede tuottaa koko ajan uutta objektiivista tietoa luonnosta ja sen toimintamalleista. Niinpä vaikka työ on monelta osin kesken, tutkimuksessa saadaan koko ajan tuloksia, jotka ovat ikuisia totuuksia osoituksena ihmisen rationaalisen järjen voimasta ja kyvystä ratkoa todellisia ongelmia.

Kun tiedettä tekevät inhimilliset ihmiset ja tiede on läntisen kulttuurin sankaritarina, tiedekonservatiivien näkökulma on ymmärrettävä ja siinä noudetaan oman aikamme inhimillisiä ja sosiaalisia sääntöjä. Samalla tieteellä ja teknologialla on ollut koko ajan vahvistuva asema teollistuvassa yhteiskunnassamme, vaikka alammekin sitä Suomessa jo epäillä sankoin joukoin. Relativistien ikävät kysymykset alkavat suorastaan romuttaa tätä perinteistä kulttuuria. Muoti-ilmiötä siitä ei pidä kuitenkaan tehdä.

Tiedesodan toisena osapuolena ovat esiintyneet absoluuttisen totuuden ja kumuloituvan tieteen relativistit. Etenkin humanistit ja yhteiskuntatieteilijät ovat pitäneet luonnonlakeja tutkijoiden suhteellisina totuuksina, joiden määrittämiseen osallistuvat tutkimusryhmät omissa sisäisissä neuvotteluissaan. Näin tieteelliset välineet kyllä kuvaavat todellisuutta, mutta todellisuus ei ole autonominen ja ihmisen ulkopuolinen todellisuus, vaan ihminen itse kuuluu tuohon määrittämäänsä todellisuuteen.

Relativistit epäilevät myös tieteen jatkuvaa kuvitteellista etenemistä. Vaikka tutkimuksella voidaankin tuottaa uutta tietoa luonnosta ja sen toiminnoista, tiede ei varsinaisesti edisty, vaan jokaisena aikakautena tutkijat vastaavat oman aikakautensa esittämiin kysymyksiin.

Vanhojen kaunojen uudelleenlämmittelyä

Tiedesodassa kyse on vanhoista kaunoista, jossa mukana on myös paljon väärinymmärryksiä poikkitieteisen työn puuttuessa. Rajan yli kurkotettaessa on syntynyt pelkoja ja väärinkäsityksiä, usein tahallisiakin.

Erityisesti käsite “sosiaalinen konstruktio” sai aikanaan objektiivista tieteen totuutta ja sen menetelmiä puolustaneitten suunnalta liki kirosanan merkityksen ja muistutti kirkkokuntien käymää kiistelyä puhtaasta opista.

Näin hedelmällinen työ tutkia tieteen rakenteita, käytäntöjä ja tieteen asemasta yhteiskunnassa yleensä pysähtyi kahden rintamalinjan sotaan. Ehkä paras tulos saavutettiin kuitenkin havaittaessa, kuinka tiedekonservatismi oli yleistä kaikkien tieteen osa-alueitten kohdalla, ja sillä oli vakiintunut asema myös vaikka historiatieteissämme.

Samalla havaittiin, kuinka tiedekonservatismista tai tiedeuskosta ei ole mitään hyötyä luonnon- ja teknisten tieteitten sisällä, päinvastoin. Rintamalinjan tarkoituksellinen pönkittäminen vain tappoi luovaa ja innovatiivista tutkimusta, jossa uusi teknologiatutkimus oli pisimmällä ja tarvitsi ihmistieteiden tukea.

Tiedeusko osa todellisuutta

Todellisuuteen liittyy aina yhtä paljon uskoa, luottamusta kuin objektiivista tietoakin. Näin pyrkimys karsia konservatiivinen tiedeusko ei ole järkevä ratkaisu sekään, eikä johda parempaan lopputulokseen uskonpuhdistuksen tapaan.

Tiedeusko on todellisuutta joka tapauksessa yhteiskunnallisessa toiminnassamme määrittävä pakollinen osa eikä sitä pidä paheksua. Yksilöt ja yhteisöt hahmottavat asioita ja ilmiöitä aina subjektiivisesti, vaikka ne olisikin tehty ankarien objektiivisten kriteerien mukaan. Etenkin ihmisen ja hänen yhteisöjensä tutkimuksessa objektiivisen totuuden tavoite on mahdoton “absoluuttisena” totuutena. Ihmisen irrationaalisuus jo tutkijana on osa sitä todellisuutta, niiden menetelmien valintaa, joita hän käyttää tutkimuksessaan.

Legitimoitu totuus

Tiedeyhteisön legitimoima totuus on sekin epäilyttävä ja koskee yhä enemmän vaikkapa julkaisuja, joita tuotetaan päivittäin tuhansittain netin sisällä ja avoimissa verkoissa kenen tahansa luettavaksi ja kritiikin kohteeksi samalla joutuvissa prosesseissa.

Tässä prosessissa meillä jokaisella on omakohtainen kokemus, aistihavainnot ja vuorovaikutus käytössämme ja ne poikkeavat aina toisistaan. Rakennamme kukin oman pienen yhteissummamme todellisuudesta, johon lopulta uskomme. Netissä totuuksia on siis yhtä paljon kuin on sen tulkitsijoitakin, ihmisiä. Tämä relativismi koskee myös taidetta, moraalia jne.

Tieteellisenä pitämämme kokemus on vain yksi osa kaikkea muuta todellisuutta, jota pidämme arvossa. Suomalaiset arvostavat tieteellistä kokemusta etenkin lääkäreiden kohdalla ammatteja arvioidessamme. Tällöin henkilökohtainen ja yhteisön kokemus lomittuvat toisiinsa ja arvostuksen takana on kykymme hahmottaa tiedettä, joutua sen kanssa kosketuksiin. Lääkäri tutkijana on läheinen arkipäivän kokemus toisin kuin vaikkapa heitä kouluttava professori yliopistotukijana. Hän voi olla hyvinkin hajamielinen mielikuvissamme valitessaan koulukuntaansa tieteen tekoon.

Folkloristinen kokemus

Vielä enemmän avaruusteknologia tai hiukkaskiihdytin ovat laboratorioina vieraita, ja kokemuksen etäisyys vie prosessin ulos arkielämästämme. Näin meillä ei ole mitään syytä usko siellä saavutettavan jotain sellaista, joka johtaisi meille arvokkaiden ongelmien ratkaisuun. Tiedemiesten löydökset ratkaisemassa maailmakaikkeuden ongelmaa ei ole kiintoisa, ei järkevä rahoitettava ja silloin myös mahdoton tehtävänäkin. Ydinenergiakin on poliittinen ja taloudellinen kysymys, emmekä joudu kosketuksiin sen jätteiden kanssa henkilökohtaisesti, eikä sekään lukeudu arkipäivän kokemuksiimme.

Folkloristinen kokemus on suomalaisena kokemuksena vahva. Emme usko, jos emme omin silmin näe. Yhteisöt taas eivät analysoi tai verifioi todellisuuttaan. Syntyy henkilökohtainen luottamus tai usko, jossa tieteellinen maailmankuva on vieras. Siinä omat aistit, muisti, muistot ja mielikuvat johtavat parailmiöihin ja uskomuksiin, jolloin tieteellinen totuus näyttäytyykin modernille ihmiselle postmodernissa maailmassa usein epätotena ja vääränä totuutena, alamme käyttää noitia ja idän mystiikkaa hoidossamme.

Tätä ruokkii puolestaan tieteen muutenkin kriittinen suhtautuminen omaan itseensä, sen perusluonne. Postmodernissa yhteiskunnassa meidän täytyykin suhtautua epäillen saamaamme tietoon, ja näin sekä relativismi että skeptisyys kasvavat. Kyseessä on emotionaalisesta toiminnasta, jolla ei ole juurikaan yhtymäkohtaa kriittiseen realismiin tieteenä. Se on vain pinnallinen muoti-ilmiö, ei juurikaan muuta, mutta sen merkitys on vakavan tieteen teolle ja rahoitukselle dramaattinen.

Samaan aikaan kun moderni yhteiskunta tuottaa koko ajan uutta tietoa, meidän on suhtauduttava siihen kriittisesti. Kalle Michelsen (www.tieteessätapahtuu.fi) kysyy kirjoituksessaan, onko vika tieteessä vai meissä ihmisissä, yhteiskunnassa, jossa elämme?

Historiallinen taustansa

Samalla hän vastaa kertoen, kuinka tieteeseen on aina kuulunut suhtautua hieman epäillen, mutta aina tähän epäilyyn ei ole suhtauduttu myönteisesti. Keskiajalla maailmankuva oli hyvinkin yhteinen ja hyväksytty, tieteellinen tutkimus ja Rooman kirkko muokkasivat siitä hyvinkin yhteisen totuuden.

Englannissa yläluokkaiset herrasmiehet harrastivat tiedettä, ja se oli kodikasta sekä osa näiden herrasmiehiin henkilöityvää todellisuutta. Vasta laboratoriot, alkemistit ja lopulta tiedeyliopistot eriyttivät tieteen muusta yhteiskunnasta ja alkoivat muodostua 1800-luvun pelisäännöt samaan aikaan kun jalkapallokin sai omat lakinsa.

Samalla muotoutuivat myös tiedeyhteisöt, akatemiat, tiedekunnat ja laitokset, alati pirstaloituva tiede ja liigat, jossa pelattiin ja kaikilla pelureilla ei ollut samaa arvostusta tai taitoa, jokaisella yliopistolla tai maalla yhtä hyvää joukkuetta, jonka objektiivinen symboli ulospäin oli aluksi juuri laboratorio. Luonnon ilmiöt eristettiin sinne ja tutkittiin objektiivisessa ympäristössä.

Subjekti ja objekti eriytyivät

Aluksi subjekti ei vaikuttanut objektiin, jolloin lopputulos oli objektiivinen ja joskus mukana oli Maradonan Jumalan käsi apuna. Myöhemmin tämä käsi kiellettiin ja alkoi kiistely kerettiläisyydestä, inkvisitiosta. Kaikesta huolimatta maapallo pyöri radallaan ja auringon ympäri. Joku paloi kuitenkin noitana roviolla.

Subjektiivinen havainto ja objektiivinen tutkimus erotettiin toisistaan ja esiin kaivettiin Rene Descartesin kuvaama deduktiivinen ihme, enkelin hänelle unessa ilmoittama 30-vuotisen sodan tiimellyksessä. Tieteellisen tutkimuksen ihanne oli saanut läntisen mallinsa.

Syntyi ihmisestä riippumaton autonominen ilmiö. Samalla objektiivinen ja spekulatiivinen selitysmalli, subjektiivinen ihminen, siirrettiin sivuun jopa arkistoja penkovana ja ihmisen työstä kertovana. Silloinkin kun arkistot olivat ihmisen tekemiä, kokoamia ja säilyttämiä, hänen valikoimiaan hengen töitä ja tuotuna siirtomaista tätä varten koottujen tutkijoiden ja eurooppalaisten tiedeakatemioiden helmaan.

Tiede räjähti käsiin

Demokraattinen maailma romutti luonnontieteisen maailman ja teknologiauskon viimeistään atomipommien räjähtäessä Japanissa. Alkoi syntyä epäilyttäviä kysymyksiä siitä kenen historia, kenen valta, keneltä löydetty tieto, kenen arvomaailma tai kumman sukupuolen kokoama totuus? Demokraattisessa yhteiskunnassa ihmisillä on oikeus tietää mitä heidän rahoillaan tutkitaan ja kenelle, mitä tarkoitusta se palvelee? Alkoi kylmän sodan kausi ja varustautumisen aika “Big Science”.

Kun näitä kysymyksiä tuli riittävän paljon ja uusmedia alkoi levittää myös internetin kautta tietoa ilmaiseksi, vanha tieteen tekijöiden privilegio alkoi murtua. Alkoi kasvaa vaatimuksia kokonaan autonomisesta ja itse itseään säätelevästä tieteestä kuten myöhemmin taiteesta tai kirjallisuudesta, hollantilaisesta tavasta varjella salaisuutta WSOY:n suojissa lymyillen kuten Descartes aikanaan Hollannissa palellen. Syntyi mytologinen kertomus siirrettäväksi Ruotsin hoviin, kuningattarelle kerrottavaksi.

Vieläkö omana postmodernina aikanamme tieteen sota jatkuu, jolloin 90 % suomalaisista ei usko tiedemiesten saavuttavan päämääräänsä täydellisestä totuudesta ja 70 % katsoo tiedemiesten tutkivan vain kapeita kysymyksiä kykenemättä yhdistämään ongelmiaan laajempiin kokonaisuuksin? Onko tiede menettänyt tiedesodan aikana asemansa, ja onko aika koota voimat luottamuksen palauttamiseksi niin yksiöiden kuin yhteisöjen tasolla?

Läpinäkyvyys ratkaisee

Se miten läpinäkyvästi tiedettä tuotetaan, on tässä tapauksessa, uudessa sosiaalisessa mediayhteiskunnassamme ratkaisevampaa, kuin jatkuva hyödytön väittely tiedekirjojen näennäisestä todellisuudesta. Koko tiedeyhteisöjen tuottamaa kirjallisuutta, miljoonien duunia, kun luetaan netissä äärimmäisen vähän, vain muutama kerta vuodessa julkaisua kohden. Epäilevät suomalaiset, oman aikamme sosiaalisen median nerot, kun eivät näytä enää uskovan tieteen voittokulkuun salaperäisen näköisissä laboratorioissamme tai pölyisissä arkistoissa lukien, tulkiten, analysoiden, välillä unohtaen ja nukahtaen.

Michelseninä lainaten tieteen teko on totuuksineen inhimillistä työtä, jota tekevät inhimilliset ihmiset, jotka ovat samalla yksilöitä ja yhteisön jäseniä. Näin monet totuudet ja todellisuudet sulautuvat netissä yhteen tiedoksi, joka on totta tai tarua ja sen luonteen ratkaisemme me itse, omassa kokemuskentässämme ja tietokoneemme ääressä, uutta tai vanhaa mediaa hyödyntäen.

Matti Luostarinen 22.6.2010/ 22.9. 2021 syyspäiväntasaus

[ml1]