Perussuomalaiset

Matti Luostarinen

Suomalaiset metsät ja suot sekä ilmastopolitiikka.

Suomalaisten metsät ja suot ilmastopolitiikan vaaliteemana

Vincent van Gogh ja suopellot

07.09.2008 – 15.02.2023 (21.09.2006)

Ystävänpäivän 2023 aiheet liittyvät medioissamme Ukrainan ja Turkin tapahtumien rinnalla omiin metsiimme metsäjättien tapaan valita tiensä tulevaisuudessa. Kyse on siitä, miten metsistä riittää yhtäällä luonnolle ja taloudelle, kun tulisi pohtia luonnontaloutta. Monitieteinen ja tieteitten välinen ilmiö ei ole poikkitieteinen. Se on ikään kuin van Goghin taulu ja sen tulkinta vuosisatoja myöhemmin, ymmärtämättä lainkaan, millaisessa kulttuurissa, saati välinein, sosiaaliseen tarkoitukseen, se on syntynyt.

Omat kokemukseni liittyvät biotieteilijänä ja toisaalta aluesuunnittelijana, kulttuuri- ja luonnonmaantieteilijänä, yhteiskuntatieteilijänä, hyvin suomalaiskansalliseen pragmaattiseen maailmankuvaamme, vuosituhannen vaihdetta elävän kokemuksella. Siinä mukana ovat omat lapsuuden kokemukseni maaseudulla, sekä toisaalla sukuni tarina ja monen tekemä valinta hakea metsistä ratkaisu myös Enso Gutzeitin kaltaisen metsäjätin tarpeita ymmärtäen, ja samalla itse työskennellen 30 vuotta luonnonvaroja tutkivassa, maamme suurimmassa tutkimuslaitoksessa (MTT, Luke) yliopistojemme rinnalla.

Miten yhdistää talouden ja suojelun edut, kuvataiteita samalla harrastaen, voi olla ongelmallinen ratkaista, jos niitä ei koeta samaan suuntaan syntyvinä, ja myös pohjoisen maamme toimeentulon ratkaisevina yhtälöinämme. Vaaliteemana ne tahtovat kärjistyä ja pohdinnaksi siitä, miten metsämme riittävät taloudelle, hiilinieluksi ja suojelualueiksikin. Se on hyvin yksiselitteinen ja suomalainen pohdinta, unohtaen monikansalliset kulttuurit ja niiden poikkitieteisen tehtävän syntytapa.

Lyhyesti kuvaten, emme ymmärrä toisiamme lainkaan. Reaaliaikainen teknologia on vain tuonut meidät saman pöydän ääreen, ilman yhteistä kieltä ja mahdollisuutta ymmärtää toistemme tavoitteita, muuten kuin yhden ilmiön tai tieteen näkökulmasta ja luottaen sen meille antamaan tulokseen. Taiteilijan taulussa se näkyisi epämääräisenä vedoksena ja jokaisen taiteilijan kohdalla hyvin poikkeavin värein kangasta peittäen. Tieteitten kohdalla erot olisivat vieläkin suurempia poliitikkojemme ja medioitten tulkintana. Pelkästään sodasta Ukrainassa jaetaan hyvin erilaista tulkintaa, siinä missä ilmapalloista pohjoisella taivaalla niitä alas ampuen.

Metsiemme taloutta ja luonnonarvoja sekä hiilinielua voidaan lähestyä samaan aikaan jopa paremman tuloksen antavana, kuin mitä 1970-luvun pohdinnat olisivat vielä tuottaneet. Metsäteollisuuden innovointi on liki rajaton, metsänhoitotapamme voi tukea toki myös ennallistamista, hakkuumääriä voimme säädellä haluamallamme tavalla, suojelualueiden perustaminen on sekin omissa käsissämme. Samoin tapa vaikuttaa EU:n päätöksentekoon ja metsälain päivittäminen ovat nekin omissa käsissämme.

Takavuosina puhuttiin kiihkoillen peltojen paketoinnista ja myöhemmin luomusta. Sen sijaan nyt olemme pisteessä, jossa viljelyalat tuottajaa kohden ovat aivan muuta kuin 1970-luvulla, ja tapa tuottaa elintarvikkeita on sekin muuttunut koneelliseksi. Sama mikä koskee vaikkapa meijereitämme, maidon sekä lihan tuottajia, pätee metsäsektorin taloudellisen hyödyn säilyttämiseenkin. Sen sijaan oman aikamme tapa tuottaa taidetta poikkeaa vuosisata sitten tehdyistä töistä enemmän, kuin mitä globaali ymmärrys sallisi.

Luontoherätys metsissämme on tapahtunut hitaammin kuin mitä elintarviketuotannossa.

Meillä on medioinemme taipumusta päästää ilmiö irrallisena karkuun muusta kehityksestämme, siinä missä ilmapallokiista pohjoisen taivaalla niitä alas ampuen. Me puhumme kyllä hybridisodankäynnistä, jossa käytetään samalla kaikkea mahdollista vaikuttamista ja disinformaatiota. Ilmapallosota Yhdysvaltain ja Kiinan välillä palvelee Venäjän tarkoituksia ja velkapelko, sairaalapaniikki ja monet muut paikalliset konfliktimme vaalikuumetta.

Rauhoittaisin ensimmäisenä juuri tätä kuumetta ja sen joko paikallista (lokaalista) tai globaalia rakentelua, hakien tyynempiä vesiä ystävänpäivänä talouden klusterin ja alan politiikan sijaan klusteritaiteesta visuaalisena kokemuksena sekä samalla sielun maisemaamme avaten. Ehkä ratkaisu löytyykin juuri sieltä? Tutkimusten mukaan maailman varakkaimmat ihmiset eivät ole likimainkaan maailman älykkäimpiä olentoja ensinkään. Se on hyvä muistaa. Raha ja sen kerääminen ei ole älyllistä ponnistelu ensinkään. Sen sijaan tiede ja taide tahtovat olla.

Turvaudutaan siis ensin hakemaan apua oikealta suunnalta klustereitamme ja tässä tapauksessa klusteritaiteesta. Vincent van Goghin ja Paul Gaguin maisemat ovat olleet omalla kohdallani, ja myös kodissani, avaimina silloin, kun joudun käyttämään kameraa ja taustoittamaan poikkitauteisen myös tieteelliseen maailmankuvaani. Molemmat taiteilijat ja heidän tyylinsä, kun on vangittu kahteen nurkkaukseen kotini sitä ”laboratoriota”, josta haen apua silloin, kun ongelmat ovat erityisen kimurantteja, tai sellaisiksi kuviteltuja.

Palaan siis vuosiin 2006–2008 sekä samalla kevättalveen 2023. Ne ovat tuotteliaimmat vuoteni ja samalla poikkitieteisesti kiinnostavimmat. Tutkijan työ oli aiemmin edennyt jo toiseen väitöskirjaan, ja maailmankuva avautunut toisin kuin ensimmäisen väitöksen jälkeen. Vielä tuolloin poliitikot tutkijoina ja yliopistojen opettajina, tutkimusrahojen käyttäjinä, ahdistelivat minua ja töitäni aivan eri tavalla kuin 2000-luvun käynnistyessä. Mukaan kun tuli myöhemmin kansainvälinen rahoitus ja poikkitieteisyys muuttui sekin myös monikulttuuriseksi tulkinnaksi. Näin värit ja muodot taiteessa olivat hyödyllisempiä välineitä, kuin luonnon- tai ihmistieteiden tarjoamat keinot ymmärtää toisiamme.

Sielun maisema klusteritaiteessa tulkittuna visuaalisena kokemuksena

Vincen van Goghin ja Paul Gauguin maisema

Maisema on usein muuta kuin näkyvä todellisuus tai visuaalinen kokemus. Maisema on harvoin pelkkä näkyvä osa ympäristöämme ja topeliaaninen kansallismaisema samalla sielunmaisemanamme syvintä itseämme Eino Leinon kuvaamana. (vrt. Luostarinen& Yliviikari; Maaseudun kulttuurimaisemat).

Tieteessä alue ja maisema on joko sepitteellinen ja oppimamme sekä usein kartalle siirrettävä tai sisäsyntyinen ja lähellä ympäristöpsykologiaa, mentaalisen kartan tavoin kuvattuna. Edellistä pitää yllä Suomessa esim. maakuntakirjallisuus ja -lehdistö, jälkimmäistä oma sisäinen tapamme rakentaa mentaalista maisemaamme.

Kartalla ne ovat aivan erinäköisiä.

Molemmat yhdessä ovat osa juuriamme, mutta jälkimmäinen paljon tärkeämpi, kun kyse on sosiaalisesta tai kulttuurisesta olemassaolostamme tai yhteisöstä ja sen sosiaalisesta pääomasta, alueen tai kansakunnan muistista. Siis niistä metsistä ja pelloista, soista, joista leipämme otamme, ja kaiken aikaa muokkaamme pohtimatta, mihin suuntaan ne lopulta meitä vievät. Tässä kuvataiteilija on meitä tarkkanäköisempi tallentaja.

Olemme harvinaisen sokeita ympäristömme muuttajina ja ympäristöpsykologia kokonaan tuntematonta, siinä missä ympäristösosiologia tai -talous yhdistettynä ympäristölääketieteeseen.

Globaalissa muistissa kulttuuriset vaikutteet menevät päällekkäin. Tällöin syntyy paikallisia ilmiöitä, joiden sisäsyntyinen on ylläpitävä ja yhteisöllinen sekä median mukanaan tuoma muuttava ja dynaaminen. Tämä uutta tuova on nykyisin reaaliaikaista, eikä siten poikkea vanhasta ja paikallisesta ”maisemasta”. Syntyy käsite ”globaalista kylästä”.

Sen hoito ja talous on kokonaan muuta kuin kotoisen metsän tai peltoaukeaman kohdalla alamme pohdiskella, suljettuna suomalaiseen suomaisemaan metsineen, jossa pellot ovat pieniä laikkuja, rikkoen muuten metsäistä tai järvien kirjomaa saarten synnyttämää maisemaamme.

Molemmat kulttuurit limittyvät etenkin lasten ja nuorten elämässä päällekkäin ja aines on siten monikulttuurinen. Se otetaan vastaan suoraan verkostoista ilman sitä suodattavia institutionaalisia mekanismeja. Samalla reaaliaikaisuus poistaa siitä historiallisen jatkumon ja tieto on katkelmallista, fragmentoitunutta ja irti fyysisestä tai sosiaalisesta kontekstistaan. Se on Etelä-Euroopassa täysin erilainen kuin Suomessa, saati Yhdysvaltain 50 osavaltiossa tai Siperiassa.

Lapsi tai nuori ei voi ymmärtää, onko se esim. slummikulttuurin tuote, vaiko viaton mainos, uutiseksi tarkoitettua faktaa tai pelkkä fiktiivinen tarina. Kulttuuristaan irrallinen ”maisema” on kokonaan oman aikamme tuote, ja muistuttaa vaikkapa sadunkertojan ”merimiestarinoita”. Kerrontateollisuus hyötyy tästä ja tuottaa koko ajan ”faktaa”, jossa on fiktiivinen perusta ja maisema, joka valehtelee. Yksi kartta voi valehdella enemmän kuin tuhat sanaa.

Vielä hetki sitten taide toimi toisin kuin nyt. Sen välittämä viesti ”maisemana” oli paikallinen myös abstraktina tulkintana. Kansallista itsetuntoa ja identiteettiä nostava ja rakentava 1800-luvun lopun taide Suomessa oli juuri tällaista ”ylevää” maisemaa tai köyhyyden estetisointia.

Tänään ”ylevä” taide on miltei mahdotonta, muuten kuin taiteen itsensä konventiota ylläpitävänä ilmiönä. Klusteritaiteessa tämä mahdollisuus hävisi lopullisesti, siinä missä taiteilijan oma persoonallisuus tai narsismi, tapa hankkia nimeä ja myydä sillä.

Vincent van Gogh edusti tätä ajattelua jo omana aikanaan. Hän oli poikkeus, eli väärässä ajassa ja paikassa. Häntä kiinnostivat vain värit ja taiteen oma sisäinen maisema. Eivät ulkopuoliset symbolit tai tapa rikastua, luoda nimeä narsistisiin tarkoitusperiin.

Van Gogh ei itse taulujaan myynyt. Hän ”uhrasi” kaiken väreille ja taiteelle. Hänen kasvuympäristössään ja käsiteollisessa kulttuurissa se oli mahdollista. Nyt sitä on vaikea ymmärtää.

Taide samassa merkityksessä kuin missä Vincent sitä edusti, on kuollut. Sama pätee metsiimme ja peltoihin, niiden muinaiseen historiaan ja tapaamme käyttää niitä osana ympäristöpsykologisia kokemuksiamme. Ne ovat kadonneet. Jäljellä on vain maalaukset ja tapamme käyttää niitä sijoituskohteina ja museaalisen rakenteen ylläpidossa.

Kun tulkitsemme Vincent van Goghin tai Paul Gauguin töitä, ne on ensin irrotettava omasta tulkintaympäristöstämme ja palautettava aikaan, jolloin televisiota ei ollut eikä netti jokaisen käytössä, mediat olivat nekin kaikkea muuta kuin reaaliaikaisia ja jokaisen ulottuvilla. Yleensä taideteos nähdään sen kulttuurin ja ajan viitekehikossa, jossa se kulloinkin tulkitaan syntyneen. Sama ei päde aina talouteen tai luonnonvarojen käyttöön, metsien hävittämiseen Euroopasta.

Näin silloinkin, kun se on oman aikansa tuote ja tulkinta muuttuu kokonaan uudessa viitekehikossa. Ajatonta tai paikatonta taidetta ei ole ollut ennen omaa aikaamme ja klusteritaiteen syntyä (ks. Luostarinen, Klusteritaiteen manifesti tai Spatial Identity in the face of environmental changes tai Social media economy and strategy tai Webympäristön blogi ja innovaatioprosessit tai Arctic Babylon I,II,III).

Maalaustaiteessa ”maisema” on parhaimmillaan syvintä itseämme ja oma kokemuksemme. Mentaalisessa maisemassa me näemme sen, mitä kykenemme tai jonka piilotajunta meille näyttää. Sen symbolit ja värit ovat jokaiselle meistä eri tavalla avautuvia.

Oleellista on, että kaikkea tätä voi opiskella ja avartaa näkemystään, nähdä enemmän. Sävyjen erot näkyvät vasta iän myötä. Vasta kun mentaaliset ja kokemukselliset symbolimme alkavat lisääntyä. Sen sijaan värien loisto ja rikas maailma on ja pysyy samana tai enintään se köyhtyy. Sama pätee viljeltyyn peltoon tai metsään. Van Gogh maalasi laskevan auringon suuntaan ja rikkaruohoja, vaikkapa auringonkukkia. Kohde ei häntä kiinnostanut, vain väri, usein täydellinen ”musta”.  

Lähiympäristön symboliikka, sen turvallisuutta viestivä sanoma, on rikkain lapsena ja uudelleen vanhuudessamme. Vanhusten lukumäärän lisääntymisen myötä me vaadimme yhä enemmän yhä vähemmästä. Nuoressa ja työikäisten luonnehtimassa yhdyskuntarakenteessa oli toisin. Kiinassa kello ei käy nyt samaa aikaa kuin Euroopassa. Se on hyvä muistaa ammuttaessa alas ilmapallojamme. Ufot eivät tänne ulkoavaruudesta vaivautuisi mistään hinnasta. Miksi vaivautua linnunradan reunalle ja kulttuuriin, joka on syrjäisen kylän kaltaista ja roskajoukon valtaaman planeetan kaltaista.

Vincent van Gogh ja Paul Gauguin elivät vaikean elämän. Näin ainakin väitetään, olkoonkin ettei se välity sellaisenaan maalauksista. Van Gogh omisti koko elämänsä maalaamiselle ja moni pitää häntä öljyvärien suurimpana taitajana. Kuulun tähän joukkoon, olkoonkin ettei sillä ole mitään merkitystä.

Van Goghiin liitetään niin paljon myyttistä tarustoa, ettei hänen todellista sielunmaisemaansa ole helppoa jäljittää. On karsittava ja pelkistettävä. Tarinan takaa löytyy onneksi maalaus ja värit eivät valehtele siinä missä tuhannet sanat. Kartalla ja symboleilla voidaan manipuloida määrättömästi. Toki myös värien symbolikielellä. Van Gogh oli rehellinen etsijä. Hänen tulkitsijansa taas eivät ole.

Vincent van Gogh eli aikana, jolloin taide oli käsityötä ja siitä saatiin niukka toimeentulo. Gogh itse oli intohimoinen työssään, mutta haki alkuvaiheessa myös sellaisia sosiaalisia kontakteja, joilla oli sosiaalista ja yhteiskunnallista sisältöäkin.

Hänellä oli vahva yhteiskunnallinen näkemys ja tehtävä, jonka hän liitti töihinsä. Tuo näkemys oli lähellä ajan yhteiskunnallista rakennetta ja murrosta. Hän sai jopa alkuvaiheessa pienen taiteilijajoukon innostumaan ajatuksistaan.

Tuo yhteiskunnallinen sanoma ei kuitenkaan välittynyt hänen maalauksiinsa. Niistä tuli ajattomia, ei tietyn ajan tarustoa. Vincent oli värien käyttäjä, ei julistaja. Kaikkea muuta kuin oman aikamme mediat tai poliitikot.

Van Gogh oli luonteeltaan tyypillinen ympäristöään muuttava innovaattori ja vallankumouksellinen toisinajattelija. Siinä missä muut taiteilijat tekivät työnsä oikein ja hakivat taidekasvatuksensa opintojaan keskeyttämättä, siinä nuori Vincent oli levoton etsijä ja toimi lopulta hakien oikeaa vastausta väreillään. Siinä missä muut pyrkivät kopioimaan oikein (diffuusio) siinä van Gogh lopetti opintonsa ja alkoi pohtia sekä tehdä oikeita asioita.

Taide muutti maailmaa eikä kopioinut sen vanhaa maisemaa. Synkimmillään van Goghin värit olivat vastakohtiaan ja niiden symboliikka oli selvä. Gogh haki kuitenkin pikemminkin tiettyä väriä kuin sen symboliikkaa. Tässä Vincent oli intohimoinen perfektionisti ja se peitti alleen kaiken muun hänen maailmassaan.

Hän muistutti tieteelleen täysin antautunutta tiedemiestä. Sellaista intohimoa on omana aikanamme vaikea ymmärtää, saati kuvata. Hän saisi joka tapauksessa diagnoosin ja siihen lääkityksenkin. Se olisi lopettanut hänen tapansa hakea väreilleen tarkoitusta.

Jotta oivaltaa Goghin nerouden, on mentävä sinne, missä hän liikkui ja maalasi. Jostakin syystä yö ja ilta olivat hänelle tärkeitä ja valinta on ollut Pariisin ateljeessa läntinen ikkuna. Aurinko laskee länteen. Gogh löysi värit parhaiten varjojen maailmasta ja vastakohdista. Varjossakin häntä kiehtoi täydellinen musta. Olen jäljittänyt hänen asuntonsa, ja tänään siellä ei voisi löytää kovin uskottavaa ympäristöä, johon värillä tarttua. Van Gogh poikkesi oman aikansa taidekäsityksestä.

Näin silloinkin, kun taiteilijakollegat kuvasivat samasta pisteestä kohti Pariisin kaupunkia ja itään, ei rappiolle jäänyttä maisemaa ja rikkaruohoina rehottavia auringonkukkia. Vincent ei tehnyt valintoja muuten kuin värien ajamana ja kohde sai olla myös ”ruma”.

Juuri tuo näennäinen ”rumuus” tarttui hänen kielestään Paul Gauguinin rakkauden kuvaamiseen. Gogh pettyi toki rakkauteen ja ihmiseen, ihmisen rappioon, mutta kuvasi sen lohduttomuuden kauniina. Puhtaat värit eivät ole rumia.

Toisin kuin Vincent, Paul Gaugui alkoi ajaa takaa symbolikieltä ja rakkautta. Hän rakastui rakkauteen ja sai sen mitä pakeni. Van Gogh pikemminkin sen mistä hän luopui taiteensa hyväksi ja se poltti hänet ihmisenä. Häneen sopii antiikin taruston tarina Ikaroksesta.

Gaguiniin taas paremmin freudilainen ja antiikin taruston tarina Oidipuksesta, hysteerisestä miehestä. Miehestä, joka tappoi isänsä, kuninkaan ja nai äitinsä (ks. veistoksista ”Oidipaalinen nainen” sekä ”Hefaistoksen kirous ja Dalin nainen”)

Van Goghin tuotanto on pääosin lyhyeltä, noin kymmenen vuoden periodilta, ja sekin jakautuu useampaan kauteen. Jälkimmäistä osaa kuvaa jo hänen sairautensa ja käden liike muuttuu karheaksi. Tapa kuvata sypressit ja niiden tumman sävyn patrioottinen, maskuliininen löydös, on jo pakonomaista aivan kuten feminiininen kuu ja sen kehät. Vastakkainasettelut näkyvät etenkin vanhuuden ja rappion kuvaamisessa, rumuuden ylistyksessä.

Van Gogh oli täydellisen värin metsästäjä. Symboliikka ei ollut niin keskeinen kuin ainoalla hänen taiteilijatoverikseen kuvatulla Paul Gauguinilla. Gauguin tuli värien maailmaan varsin myöhään ja jättäen turvallisen siviilivirkansa. Vaimon ja lasten muutto pois Pariisista Kööpenhaminaan oli kipeä tapahtuma aloittelevalle kuvataiteilijalle, joka ei työllään perhettään enää elättänyt ja näyttelykin sai tyrmäävän vastaanoton. Rakkauden rumuus ja rujous ei taiteen ystäviä viehättänyt.

Van Goghia taulujen myyminen ei taas rasittanut lainkaan. Hän ei taidettaan juurikaan itse myynyt. Tarina yhdestä myydystä teoksesta on toki liioiteltu. Useimmat lukemamme tarinat van Goghista ovat toki karikatyyrimäisiä, eivätkä haluakaan ymmärtää sairautta, depressiota tai alkoholismia, arkipäiväistä taiteilijaelämää ja sen luonnetta tuon ajan Euroopassa.

Historia luo omat ”kipsikuvansa”, romanttiset tarinat oman konventionsa tueksi, pönkittäen sillä pyhittäen ja kanonisoiden totuuden. Kanonisoitu totuus ja sen dogmit ovat tieteen ja taiteen innovoivimman osan pahin vihollinen. Ne on institutionalisoitu ja tätä kautta laitostuneita. Laitostunut maailma ei siedän tiedettä ja taidetta lainkaan sisällään.

Gauguin oli ”arempi” laitostumiselle kuin van Gogh ja kärsi yksinäisyydestä, johon innovoiva erakko aina joutuu. Siinä missä van Gogh sairastui hylättynä masennukseen ja suljettiin laitoshoitoon, siinä Gauguin yritti itsemurhaa.

Paul Gauguinia kuvaa kilvoittelu valtaansa vievän värien maailman ja sen symboliikan sekä perheen ja siviilielämän välinen ristiriita. Muutto Tahitille, rakkauden ylistys ja elämä keskellä alkuperäistä ja primitiivistä ”maisemaa”, oli kuin van Goghin vaatimus ystävälleen.

Goghin vaikutus Gauguinin valintoihin oli valtaisa. Gogh oli elämässään ehdoton ja silvottu korva kertoo vain osan hänen oudosta tavastaan uskoa ihmisen tunne-elämän oivallukseen. Prostituoidulle lähetetty korva oli hysteerisen miehen ele, väittäisi Freud. Varmaan myös sinua tänään hoitava lääkäri lääkkeineen.

Vincent oletti muiden näkevän sen saman, mikä hänelle itselleen oli itsestään selvää, oli kyse sitten hänen veljestään, taiteilijaystävistään tai prostituoiduista, rappiolle vievästä elämästä. Van Goghin maisema löytyy parhaiten hänen rumimmaksi kertomastaan taulusta, jonka värejä hän kuitenkin itse ylisti.

Värit eivät olleet rumia. Vain taulun tarina ja sen julma symboliikka öisessä kapakka miljöössä. Vincen van Goghin värit eivät valehdelleet. Van Goghin värit olivat eri maailmasta kuin hänen taulunsa symboliikka. Aivan kuten netistä imuroivien lasten tänään globaalissa todellisuudessa.

Klusteritaiteen idea meni parhaiten läpi juuri lasten töihin ja maailmaan sen alkuvaiheessa. Aikuinen ja hänen instituutionsa eivät sitä ymmärtäneet, tai se rikkoi kipsikuvien konvention monikulttuurisena oivalluksena. Se ei antanut tukea nimettömänä myydä tauluja, musiikkia ja tehdä globaalia bisnestä kulttuurilla.

Van Goghin aiheet ja värit eivät tukeneet toisiaan ja lapsen silmin katsottuna ne näyttivät harmittoman hauskoilta. Vincentin sisäinen maisema oli äärimmäisen ristiriitainen ja johti henkiseen romahdukseen. Tämä ”tauti” on syytä ymmärtää pohtiessamme oman aikamme lapsia ja heidän oireiluaan.

Gogh oli ihmistuntijana lapsen tasolla ja suojaton, mutta samalla värien käyttäjänä aitoudessaan nero. Hän erosi täysin symboliikan käytössä Pablo Picassosta tai Salvador Dalin kaltaisista neroista. Siksi niin moni rakastaa Vincentin sielunmaisemaa, rehellistä väriä ja vain lapsen mukanaan tuomaa viatonta voittoa kohteesta, joka repi hänet lopulta hajalle.

Sisäsyntyisen maailman kuvaajana Gogh oli ylivertainen. Gauguin käytti symboliikkaa, joka kuuluu ulkoiseen ja muualta opittuun, taltioituun maailmaan, kuorettomaan ja tyhjään sepitteelliseen ympäristöön. Siis sellaiseen, jota pyrimme nyt jäljittämään hakiessamme ratkaisua EU:n meille asettamiin ehtoihin ympäristömme hoitajina tai soiden ojittajina. Mehän emme enää muista miltä suo näytti. Vielä vähemmän EU:n virkamiehet niillä käytävillä, jossa palsasoita ei tunneta.

Paul Gauguinin tarina muistuttaa Hemingwayn etsintää ja kertomusta vanhuksesta ja ylivertaisesta vastustajasta, merestä. Taistelusta, jossa suuri saalis jää viimein koukkuun, repii ja riuhtoo, väsytetään. Ja kuinka loppu tulee haiparven tavoin, vie saaliin häneltä pala palalta ja rannassa on mukana vain valtaisa ruoto.

Seesteisen olon hetki ennen viimeistä voitelua, johon Gauguin valmistui maalatessaan syntymää, joka avautuu taulun oikeasta reunasta, matkustaa tyhjän ja aution maailman läpi kohdaten lankeemuksen, uskontojen ja kulttuurin kirjon, alastomuuden ja pakanallisen rakkauden jumalat, vanhuuden ja kyyhkyn, joka on lopulta kuin maahan kätketty ja lohduton suomalainen suomaisema turpeesta puhtaaksi höyläten. Hefaistoksen kiron tavoin jäljelle Pandoran lippaista jää enää vain viimeinen toivo (ks veistokset, ”Dalin nainen ja Hefaistoksen kirous”.

Se tuo mieleen suomalaisen elokuvan miehestä, joka kuvaa kullanhuuhtojana samalla suomalaista ”sisua” toisen maailmansodan ja Lapinsodan melskeissä eläen. Tapasin heitä haastatellen Lokan altaan alta muuttaneita ja heidän kertomustaan neljästä eri muutosta, joista viimeinen oli helpoin, ilman asein tehty ja hukuttaen kotikylä peltoineen, metsineen ja soineen. Mutta ei kuitenkaan aseilla uhaten. Näin tyhjenivät Rieston ja Korvasen kylät, Lokan kylä Sompion maisemista ja peittyivät altaiden pinnalle nousevista turvelautoista. Se oli hyvin suomalainen tapa haudata Sompio kilpaillen samalla koskiosuuksistamme. Korvausten haku ja viimeisten koskien suojelu oli omana työnäni liki raivokkaan vihan hedelmiä.

Taulu, jonka oli tarina Raamatusta, minkä tahansa kulttuurin tarina, tyhjäksi jäävä ja jonka lopussa Paul Gauguin otti oman myrkkymaljansa. Gauguin ei liittänyt töihinsä toivoa, sosiaalista pääomaa ja sen tapaa siirtyä myös Tahitilla muistina, jonka ulkopuolisena hän siellä eli mitään ymmärtämättä (veistokset ks. ”Pumpulienkeli”).

Paul Gaguin ja hänen maisemansa oli lohduttomampi lopulta, kuin mitä van Goghin värit. Vincent oli värien mestari ja hänen loistokkaat kukkansa kohosivat ulos ankarasta maisemasta, siinä missä suomalaisessa sielun maisemassa kansakouluaikojeni opettaja Eino Säisä kertoo ”Kukkivista roudan maista.” Sen kauneus on sen rumuudessa ja täydellisen värin tavoittelussa, sille uhratussa elämässä.

Ei niinkään siinä symboliikassa, jonka sisältö jäi Gauguinin hakemassa maisemassa yhtä lohduttomaksi kuin Hemingwayn vanhukselle tai hänelle itselleen. Maisemassa, jossa taulun kehykset voisivat kuvata rikasta elämää, alkoholin huuruista metsästäjää, afrikkalaista savannia ja vanhenevaa miestä.

Metsästäjää, jonka elämän kehikkojen loistokkuus on vain taulun kehystämä valhe ja itse taulu valtaisan kalan ruoto. Tyhjiin kaluttu, ei minkään arvoinen, toisin kuin maalajista suurimman, Vincent van Goghin suuri unelma ja sen täyttymys puhtaiden värien vastakohdissa.

”Vaappuu, vaan ei uppoa.” ”Fluctuat, nec mergitur.” Pariisin kaupungin motto.