07.09.2008-06.05. 2023

Vuonna 2019 Suomella oli kolme hallitusta ja viimeisin niistä oli kansainvälistä naistenpäivää korostava jo kokoonpanoltaan. Menetetty vuosikymmen odotti hybridinä muutosta myös metoo -liikkeen ja ilmastomuutoksen kautta sekä tulevaa pandemiaa jo enteilevänä. Globalisaatio oli valmis näyttämään kyntensä.

Astuimme kirjallisuudessakin entistä selvemmin kohti uutta aikaa, jossa koronavirus avasi globaalin maailman kytkennät julmemmin kuin mikään muu oma kertomuksemme tähän saakka. Kirjani ”Kansalainen Clasomenesta”, ”Arctic Babylon 2011 ja 2015” sekä ”Social media economy and strategy” alkoivat samalla avautua lukijoilleni runsas vuosikymmen julkaisuvuoden jälkeen.

Clasomenesta ja sen suuresta pojasta alkunsa saanut, aiemmin kaiken suvereenisti nielevä, läntinen filosofia oli uuden kynnyksellä. Hajaannus ja pirstaleisuus vaativat osansa ja pohja tulevalle pandemialle oli otollinen. Sota Euroopassa avasi silmämme.

Vuoden 2019 blogi- ja esseekirjani on jatkoa aikaisempien vuosien esseilleni, mallina historiamme ensimmäinen, Boccaccion Decamerone. Ruton aikana kirjoitettu sekin. Samalla vuoden 2019 blogi- ja esseekirja on menetetyn vuosikymmenemme viimeisin osa. Jatkoa seurasi uuden vuosikymmenen alkaessa kymmenen kirjan kautta: ”Anaxagoras de Clasomene”, ”Mediyhteiskunnan hybridistä pandemiaan”, ”Pandemiasta taantumaan – Luovan tuhon vuosi”, ”Muistelmakirja NYT” – The way of my life”, ”Cluster art and Art of clusters 70 years”, ”Härän ja Omikron vuosi – Bull and Omicron Year”, ”Klusteri politiikan, talouden ja taiteen välineenä – Cluster Policy, Enonomy and Art”, ”Teesi, Antiteesi ja Synteesi – Mytomania, Eskapismi, Putinismi”, Arctic Babylon III – Karhu turkissa Nato narikassa”.

Viimeisin kirjani on parhaillaan toimituksessa ja taitossa. Järjestyksessä 125. kirjani mukaan lukien väitöskirjanikin.

Kirjojeni esseet – lähihistoriamme kertomukset, voit lukea myös kotisivultani www.clusterart.org. Tervetuloa.

Seurasin Sisu elokuvan tekijöiden genreajattelun kehittymistä sekä vertailin sitä Markus Selinin ja Renny Harlinin aikanaan amerikkalaisten rahoittamaan tuotantoon vuodelta 1986. Olen elokuvan suurkuluttaja. Katson niitä useampia saman vuorokauden aikana. Tiedän mitä itse näen ja koen.

Jäätävää poltetta levitettiin aikanaan 1078 kopiolla. Sisu-elokuvaa taas esitettiin Yhdysvalloissa yhteensä 1006 elokuvateatterissa. Tuottaja Markus Selinin mukaan ohjaaja Jalmari Helanderin ja tuottaja Petri Jokirannan elokuvan saama yli tuhannen kopion määrä on ”järisyttävä” saavutus.

Jotkut hetket ja ilmiöt ovat käänteentekeviä myös sodassa ja rakkaudessa. Ukrainan sodassa tällaista hetkeä odotetaan ja kun se saapuu, me suurena yleisönä emme sitä voi havaita vain medioitamme seuraten. Sotilaat eivät ole koskaan mihinkään tyytyväisiä, jolloin heiltä sitä on turha kysyä. Sota ja sen seuraukset ovat elokuvateollisuuden tapaista, jolloin verrattain vaatimaton budjetti: kuusi miljoonaa euroa, 6.7 miljoonaa dollaria, voi johtaa ensi-iltaviikonloppuna kolmen miljoonan euron lipputuloon. Kyse on Yhdysvaltain markkinoilla kymmenenneksi tuottoisasta elokuvasta.

Tätä on toisteltu medioissamme yhtenään ja samalla suomalaisia alan tekijöitä kuunnellaan siellä herkemmällä korvalla. Sama pätee sotaa Ukrainassa ja talvisotamme esittelyä sekä Suomen liittymistä Natoon.

Ruotsi ja nojalaisen Naton pääsihteerin panos on ollut Itämeren ja samalla Jäämeren suunnalta Euroopasta tulevana viestinä järisyttävä viesti Yhdysvalloissa se kokien. Suomalaisen sisun esittely ja samanaikainen sota Euroopassa ovat ohjaustyönä onnistuneet ja sen merkitys on leimaa-antava menneen maailman ja muinaisen Suomen muistolle. Kirjoitin tästä aiemmin ja palaan tähän teemaan nyt, kun sen ymmärtäminen on vaaliemme jälkeen helpompaa. Tapahtuma kun on aina yhteisöllinen ja sellaisena selitettäväkin.

Se liittyy samalla demokratiaamme ja vaaleihimme. Kriisiytymiseen, jonka oivaltaminen on sekin hoidettava yhteisöllisenä ilmiönä ja Sisus-elokuvan kaltaisena tuotteenamme.

Friedrich Nietzsche ja EU:n yhteisöllisyys

Muinaisen Suomen muistolle

Nietzschen mukaan kammottavin tapa mykistää ihmisen persoonallisuus on oppikirjamainen pykäläviidakko (Friedrich Nietzsche 2006). Nietzsche tarkoitti tällä eräänlaista sosiaalista pääomaa tai muistia, jossa opimme luetteloimalla mahdollisimman monia säilyneitä oppilauseita. Suomalaiset rakastavat tyhjiä oppilauseita, ritirampsuja, opinkappaleita ilman sisältöä. Alusmaan talonpojille näitä luettiin joko virkamiesten tai munkkilatinan hallitsevan papiston toimesta. Tämän päivän papisto on Brysselissä.

Olen viljellyt tarkoituksella sosiaalisen pääomamme tärkeintä yhteisöllistä viestiä, munkkilatinaa, kohta täyden vuoden joka päivä sitä toistellen. Tarkoitus on ollut Vergiliuksen tapaan herättää karhu unestaan ja uudistaa rohkeutemme. ”Animos revocate”. Ihminen kun on Platonin mukaan, ”kaksialkainen höyhenetön eläin”, Aristoteleen mukaan ”yhteiskunnallinen eläin” ”Animal bipes implume”, ”Animal sociale”. Me rakastamme elokuvia ja Hollywood-tuotantoa. Siitä alkaen kuin tuo ilmiö syntyi ja kaupungin, urbaanin ympäristön, perustamisesta lähtien. ”Anno ab urbe condita”

Oikeasti suomalaiset rakastavat EU:n byrokratiaa ja ovat sen mallioppilaita myös maaseudulla. Vain talonpojat joutuivat myllyyn, jossa mikään ei ole enää entisensä. Tapahtui luonnonvarojen uusjako, jossa torppari on jälleen vuokraviljelijänä ja eniten häviävät globaalissa kilpailussa kehitysmaiden WTO-neuvottelijat. Heitä ei edes päästetä neuvottelupöytään. EU:n ja Yhdysvaltain tuet ja tullit ovat muuri, joka ei heiltä ylity.

Innovaation pahin vihollinen on juuri sosiaalisen muistin keräämä taakka, jossa toistamme pakkomielteen tapaan dogmaattisia lauseita, teorioita ja uskomuksiamme, fraaseja ja aforismeja, typeriä kansanviisauksia. Näistä arvokkaimpia ovat latinaksi luettavat. Axel Oxenstiernaa lainaten: ”An nescis, mi fili, quantilla preudentia mundus regatar”- ”Tietäisitpä, poikani, miten vähällä järjellä maailmaa hallitaan”.

Muinaisten Kreikan ja esisokraatikkojen (Thalesta, Anaksimandros, Herakleitos) ihailijana Nietzsche ei juurikaan poikkea oman aikamme innovaattoreista. Erityisesti hänen tapansa ihailla kilpailusta syntyvää dynamiikkaa on sen yhteistä historiallista perua. Sen vahvin ydin on valtio ja Kreikassa kaupunkivaltio. EU ja Yhdysvallat toimivat kuin esisokratealaiset filosofit. Sen peruja on koko imperialistinen järjestelmä. Ovidusta lainaten: ”Etkö tiedä, että hallitsijoilla on pitkät kädet”. ”An nescis longas regibus esse manus”.

Kreikkalaista kulttuuria luonnehti leppymätön halu kilvoitella, ja tästä syntynyt kilpailun luoma kateus ja kunnianhimo. Vielä nykyisinkin kreikkalainen urheilu on osa omaa kulttuuriamme ja korostuu sen ”puhtautta” palvovassa ideologiassa.

Talouden ja markkinoita palvelevan viihteen sekä massoja käyttävän huippu-urheilun puhtauden symbolit korostuvat kreikkalaisessa Olympia -liikkeessä ja saavat siellä paradoksaalisia ja yhteiskuntakokonaisuudesta vieraantuneita ilmiöitä. Elokuva on niistä voimakkain ilmentymä, Hollywood-elämää. Sota ja sen lait konkreettisin ja julmin näytelmä.

Yhteiskunnassa oleva koston ja armo ristiriita on yhtä oleellinen Nietzschen nykykäsityksessä, kuin hänen tapansa nähdä puhdas kilpailu osana kaupallista viihdettä ja kunniaa ilman siihen liittyvää narsistista itseironiaa. Köyhät ovat aina joukossamme.

Nietzsche ei rakastanut päivän mietelauseita, mutta ihaili kyllä ihmisjumalaksi nostamiaan vanhoja filosofeja. Tosin oman aikansa filosofit hän koki vihamieliseen ympäristöön eksyneinä satunnaisina vaeltajina tai erakkoina, joiden epäkohdat ja luovuus olivat kuin erämaakylät Loka tekoaltaassa. Tiesitkö, kuinka paljon kyliä hukutettiin Lokan allasta rakentaen? Tiesitkö, kuinka moni näistä perheistä oli rajan takaa muuttaneita sodan runtelemia evakkoja? Tiesitkö, monesko muutto lopulta pysäytti sisulla eläneen suomalaisen sydämen, saksalaisia vastaan taistelleen sielun Lokan altaaseen sen hukuttaen? ”Uudistakaa rohkeutenne” – ”Animos revocate”, uhosi Vergilius.

Yhteiskunta tiesi toki sisun olemassaolon, vääryyden ja sen julman luonteen, muttei siihen puuttunut edes silloin, kun siitä aikanaan medialle kerrottiin, filosofit puhuivat ja kirjoittivat.

Korvaus tulee sitten kun yhteiskunta ei metropoleissaan, kaupunkivaltiossaan, enää sen energiaa tarvitse. Jalomielisyys luonnolle ja ihmiselle on lahja, johon tartutaan vasta, kun siihen on varaa kenenkään taatusti kaupunkivaltiossa köyhtymättä. Se on esisokratealaisen ihmisen turhamaista luonnetta ja pohjatonta typeryyttä.

Filosofia on ja pysyy harmittomana, vanhusten ja oppineitten jaaritteluna, yksityisenä salaisuutena ja yksittäisen sunnuntaikävelijän monologina. Lokan altaan rakentajien ei tarvinnut panna itseään alttiiksi, olla miehekkään luotettavia, elää filosofiansa mukaisesti. Rikosta ei seurannut rangaistus.

Elämä tuhoutuu huomaamattamme eikä media kritisoi siinä itseään. Mikä tahansa mediaa itseään koskeva vie toimittajan katseet nolosti alaviistoon. Korppi ei noki korpin silmiä. Media poliitikkoineen, valtio, hukutti Lokan altaan taloudet ja jätti sen perheet heitteille 1970-luvun Suomessa vaille suojaa, mutta näytti samaan aikaan kuvia Vietnamista joka ikinen päivä. Globaalissa valtiossa näin tekevät kaikki.

Nietzschen yhteiskunta hallitsee kilpailunsa, korostaen valtion ja alueen sisäistä identiteettiä. Alueellinen leimautuminen valtioon, kotiseutuun ja juuriin tekee kilpailusta jalon. Se poistaa siitä narsistien harhan, tarpeen turvautua rikkeisiin ja voitto on yhteinen, kollektiivisen valtion ja kotiseudun yhteisöllinen tuote. EU ja Yhdysvallat pelaavat siinä omaa jalkapalloaan kumpikin omalla tahollaan. Kolmas maailma saa siihen osallistua, mutta vain katsomossa istuen.

Kun nuorukainen heitti kiekkoa tai keihästä, hän ajatteli kotikaupunkinsa parasta. He olivat omien juuriensa ja yhteisönsä työkaluja ja sen menestyksen välikappaleita, eivät narsistisia häirikköjä, saati Kallion kaupunginosassa sen kirkkoa reunustavilla nurmikoilla lojuvia ryyppyraatoja.

Vielä hetki sitten heidän ohitseen saattoi ajaa rautatientorilla ilman että pelkäsit jonkun heittäytyvän autosi eteen. Tai jonkun työntävän juopuneen ruuhkassa kiskoille. Kaikkia roskia ei heitetty suoraan virtsalle haisevaan maisemaan. Metropolin maisema on nyt korpikylän suomalaisen sielunmaisemaa, slummin elämää. ”Anno ab urbe condita” – ”Vuonna kaupungin perustamisesta lähtien”.

Itsekkyys rajoittui paikkaleimautumiseen, juuriin ja yhteisön sisäiseen kollektiiviseen henkeen ja yhteisön toiminnan logiikkaan. Lokan alle jätetyt kylät olivat osoitus valtiosta, jolta puuttui kollektiivinen vastuu, ihmiset joutuivat rappiolle ja muutot olivat aina pakkomuuttoja.

Ahnein oli se, joka omisti valtion. Valtio ei ollut Lokan kylässä. Koska valtiosta tuli yksilön vihollinen? Kuinka moni suomalainen talonpoika, maaseudun ihminen, äänestäisi tänään EU-Suomen puolesta? Miksi suomalaiset vieraantuivat EU:sta ensimmäisenä ja niin täydellisesti? Puuttuiko meiltä vahva identiteetti, kaupunkivaltio ja esisokratealainen Suomi? Kuinka suomalaiset voisivat kiinnostua esisokratealaisesta Euroopasta?

Emme me sitä tunne tai tunnista omaksemme maaseutukyliemme sosiaalisen muistin ja pääoman kautta. Ja nyt ne on hävitetty yhteisöllisinä, Nietzschen kuvaamina välttämättöminä valtion välineinä. Vaalit ovat takan ja nyt rakennetaan hallitustamme. Onko tämä valtio sisulla syntynyt ja esisokratealainen?

Nietzschen mukaan politiikan ja valtion uhka oli ja on rahatalous, koditon raha. Kansainväliset ja kodittomat rahaerakot eivät omista juuria. Eivät ymmärrä Lokan altaan tragediaa. Rahaerakoilta puuttuu yhteisön ja kollektiivin luoma valtiovaisto ja paikalliset juuret.

He ovat oppineet käyttämään pörssi-instrumenttia ja yhteiskuntaa pelkkänä ahneuden rahasampona ja narsismin häiriöiden hoitajana. Nietzschen mukaan ainut lääke näitä vastaan on sota ja vain sota. Nykyisin se sota on siirtymässä verkkoihin. Useimmat eivät siitä mitään tiedä tai ymmärrä. Eivät välitä tietää. Suomalaiset eivät välitä tietää mitä heille tapahtuu. Kaupunkivaltiossaan suomalaiset ovat kääntäneet selkänsä valtiolleen, jota ei enää ole. USA:n vaakunassa on käsite ”Annuit coeptis” – ”On suosiollinen yrityksillemme.”

Liallinen menestys, narsismin nostama inhimillinen harha, oli mahdollista pitää kurissa vain valtaakin tärkeämmän yhteisön kilpailun ja sen luoman pelin keinoin. Itse kilpailu, yhteisön luoma peli, oli ja on osa kilvoittelua, jossa rajat tulivat vastaan yhteisön kautta sen omana suojana.

Hierarkia ja yksinvaltiaat pidettiin kurissa säännöillä ja rajoituksilla, synnyin kaupungin yhteisellä parhaalla. Suomi ei elänyt tällaista valtiota. Meillä oli vallalla yksinvaltias. Senecan mukaan: ”Tärkeämpää oli se, kenen kanssa syöt ja juot, kuin se, mitä syöt ja juot”. ”Ante circumspiciendum est, cum quibus edas et bibas, quam quid edas et bibas.”

Kreikkalaiset onnistuivat oikeuttamaan filosofian ja vapauttamaan luovuuden, innovaation tärkeimmät lähteet. Kaikkien oli pantava itsensä alttiiksi eikä filosofi ollut harmiton monologinsa uhri, akateeminen pilkattava vanhus, privaattia yksipuhelua median vaietessa.

Lokan ihmiset jätettiin 1970-luvulla kohtalonsa armoille, kuten ihmiset tänään yleensäkin. Ne palat ja ihmiset, jotka eivät oikein sovi kokonaiskuvaan, laitetaan syrjään. Samat 1970-luvun ihmiset, jotka valmistuivat tuolloin yliopistoista, ovat nyt hukuttaneet koko maan ja sen yhteisölliset arvot. Muinainen Kreikka ei herää henkiin maassa, jolla ei ole muinaista Suomea juurillaan. On vain hylättyä allaspohjaa ja ryyppyraatojen yhteinen kohtalo.

Demokratian kriisikö?

11.09.2008 – 06.05.2023

Oikea ja yhteiskunnallinen ilmastonmuutos ovat eri asia

Aluksi lämmin kiitos runsaasta palautteesta. Niitä voi jättää myös suoraan omalle verkkosivulleni ja sen postiosoitteeseen, kuten useimmat toki lähettävätkin www.mattiluostarinen.fi tai www.clusterart.org.

Oikeusministeri Tuija Brax käytti yllättävän dramaattisen puheenvuoron Aamulehdessä (AL 23.2. 2008) suomalaisen demokratian kriisistä. Brax viittaa puheenvuorossaan heikkoon äänestysaktiivisuuteen, nuorten kokemaan voimattomuuteen ja uskoon omiin vaikutusmahdollisuuksiinsa, kansakunnan yhteenkuuluvuuden rapistumiseen ja yleensä demokratiassa elämisen kokemisen tärkeyteen mielipidemittauksissa. Suomalaiset väheksyvät niissä omaa demokratiaansa. Miten on vuonna 2023 hallitusta nyt muodostaen?

Mittausten mukaan olemme monissa näissä asioissa Euroopan hännillä, usein jopa viimeisenä. Viittasin tähän itse omassa kirjoituksessani lainaten samalla Suomen Kuvalehden kirjoitusta SDP:n kriisin yhteydessä (SK 15.2. 2008). Onko tullut korjausliikettä porvarihallitusta koottaessa vuonna 2023? Takana on pandemia ja käynnissä vuosia jatkuva sota Ukrainassa, velanottomme ongelmat. Ilmastomuutos etenee ja pakolaiset rajoillamme lisääntyvät hekin.

Ensimmäisenä kriisin oli torjumassa tänään Helsingin Sanomat (HS 27.2) pääkirjoituksessaan. Lehti vähättelee kriisiä ja pitää Braxin puheenvuoroa satunnaisten tietojen poimintana. Lopuksi lehti kertoo, kuinka nuorten kiinnostus politiikasta on harhaa. Nettiviestinnän aikana nuorten osallistuminen on vain saanut uudet muodot.

Tässä lainasin eilen kirjoituksessani Timo Tuikan artikkelia (HS 25.2) ja samalla omaa julkaisuani vuodelta 2007. Demokratia on saanut uudet kasvot nettiympäristössä. Tämä koskee toki myös mediaa ja koko yhteiskunnallista toimijoiden näkyvyyttä. Tähän Brax tuskin halusikaan puheenvuorollaan puuttua, vaan perinteiseen demokratiaamme ja sen kriisiin.

Ikävä kyllä Brax (vihr.) oikeusministerinä on oikeassa ja Helsingin Sanomat nyt väärässä. Brax on samalla huolissaan poliittisen epävakauden tuomasta rikollisuudesta juuri Suomessa. Korjaako nämä uusi hallituksemme vuonna 2023?

Eduskunnasta on tullut kansan retuperä pienoiskoossa. Konsultit ahdistelevat sitä virkakunnan talouden ja hallinnon hoidossa. Samaan tilaan ovat joutuneet monet pienet kunnat ja niiden oma virkamieskoneisto. Ne eivät halua tai uskalla ottaa enää konsultteja nurkkiinsa.

Seppo Tiitisen tavoin kunnanjohtaja voi kertoa, kuinka ongelmia ei ole, eikä hänen aikanaan tulekaan. Vastuun voi kaataa Paras-hankkeelle ja sen veturikunnalle. Kun näin tehdään, Sisäministeriö on vastuuviranomaisista viimeinen. Kuntia ei voi jättää heitteille, vaikka työt on viime vuodelta jätetty tekemättä. Kunnallinen demokratia ei voi olla yhdessäkään pienpitäjissä mielivaltaa, anarkiaa. Joskus kuitenkin joudutaan mahdottomiin tilanteisiin, ja silloin tarvitaan muiden apua.

Sdp:n kannattajat eivät halua muutosta puolueensa linjaan, toimintatapoihin tai julkikuvaan. Kaikki on nyt niin kuin pitää, eikä piiruakaan muuteta tutkimuksen mukaan. Se on kuin Helsingin Sanomista lukisi. Toki puolueen puheenjohtaja saisi olla kokenut, luotettava, esiintymiskykyinen ja vakuuttava, kuten Eero Heinäluoma tai Tarja Filatov. Kun Heinäluoma ei ole käytettävissä, valittakoon eilisen päivän lämmitettyä kaalikeittoa ja Filatov.

Apu -lehden Yrjö Raution mukaan SDP:llä olisi nyt ainutlaatuinen mahdollisuus uudistua ja hankkia itselleen kadottamansa yhteiskunnallisen uudistajan, aloitteentekijän rooli. Se joka sillä on joskus ollut ennen vallan ja kuoleman suudelmaa.

Yhteiskunnallinen ilmastonmuutos etenee nyt kuitenkin joka päivä ja etsikkoaika alkaa käydä puolueella vähiin. Saattohoitopuolueen kuva on rasite, josta ei virkamieskoneisto päästä puoluetta pihdeistään, olivat nämä sitten valtion tai kunnan leivissä, ammattiyhdistysliikkeen järjestötoiminnassa. Työväenliike ei pysty marketissaan taistelulauluaan päivittämään.

Pienet Lounais-Hämeen kunnat antoivat odotetut lausuntonsa sisäministeriölle ja Forssa omansa. Ministeriössä niitä ei lueta. Aluetaloudessa Forssa kantaa nyt veturin vastuun ja pienet vikisevät vierellä pelaten kaksilla korteilla. Yhteinen vihollinen yhdistää hetkeksi. Hallituspolitiikassa ja sen ohjelman laadinnassa sellainen on mahdollista aina välikysymykseen saakka. Sitten vikinä loppuu. Miten toimitaan vuonna 2023?

Sama poliitikko ei voi olla hakemassa tukea Loimaan suunnalta, hajottaa Hämeen yhteistyötä Hämeenlinnan suunnalla ja tukea sekä veturia että sen vaunuja hajottaen ja näin halliten. Sellainen havaitaan ja siihen reagoidaan.

Nyt veturin on vedettävä välittämättä siitä, mitä aluetaloudesta vastuuta kantamattomat sanovat viimeisessä vaunussa. Näin joutuu tekemään myös Helsinki pääkaupunkina ja Hämeenlinna maakuntakeskuksena. Aluetalouden hoitoon tarvitaan pääomia ja riihikuivaa rahaa, ei retoriikka ja imagotutkimuksia.

Oppositiopolitiikkaan ja suomalaiseen luonteeseen kuuluu haukkua veturi aina ja joka paikassa vauhdin puutteesta tai liian ärhäkästä menosta. Siinä on jotain samaa kuin Kaari Utrion kirjoittamassa mainiossa kolumnikokoelmassa, jossa kiilusilmä feministi tekee aina kaiken väärin ja jää lopulta junasta kokonaan pois.

Poliittinen peluri ja eläin saa tuosta ristiriidasta omat äänensä vuoroin sytyttämällä ja vuoroin sammuttamalla itse pyromaanina ja ylimpänä pelastajana puuhastellen. Se on taitavana pidetyn poliitikon tai johtajan narsistisen luonteen manipuloivaa mesomista.

Oikeassa ilmastomuutoksessa luonnon lait eivät tottele tällaisten ihmisten poukkoilevaa ja moraalitonta menoa, politiikan ja demokratian kriisiä. Demoninen meno ei ole luovaa ja innovatiivista. Se on vain hulluutta. Siirryttäköön siis sanoista ruoskaan. ”A verbis ad verbera”.

Nyt se on yhteinen suuri ongelmamme, josta nuoret kantavat jatkossa vastuun ja elävät sen kanssa päivittäin etenevässä oikeassa ilmastomuutoksessa, tulevassa katastrofissa. Ei pidä sotkea dramaattisesti ja käyttää kriisiä ja katastrofia käsitteinä väärissä asiayhteyksissä oli poliitikko siten vihreä tai hieman punertava. Parempi olla muuttumatta kuin muuttua väärässä paikassa väärän väriseksi. Jos SDP kokee tulleensa tiensä päähän, se katoaa yhteiskunnallisena liikkeenä työnsä tehneenä, ja antaa tilaa uusille innovatiivisille liikkeille. Hallitus on koottava oikeistosta ja ”syvältä sydämestä”. ”Ab imo pectore”.