Kun suomalainen alkaa puhua fasismista, hän ei ajattele, onko se joku aatesuunta tai ehkä peräti arvo? Ei se ole kumpaakaan. Se on pelkästään toimintamalli ja sitä tapaa sekä oikealla että vasemmalla. Silloin tarkoitetaan kyllä muutakin kuin talousoikeaa tai -vasenta laitaa, usein sen radikaalia laitaa. Ja siellä nelikentän liberaalia tai konservatiivista äärilaitaa. Näiden ääripäiden viljelemä käsitteistö ja sanasto poikkeaa muutenkin lähempänä keskustaa olevista arvoistamme. Jotkut pyrkivät tutkijoinamme ymmärtämään kaikkia neljää ilmansuuntaa ja tyypittelemään myös medioissamme käytävää keskustelua, jakaen ne tuhansilla muuttujilla homogeenisiksi ryhmiksi. Se onnistuu megadatan ja tietokoneiden avulla hetkessä. Syntyy persoonallisuustyyppejämme. Se on hiven eri asia kuin jakaa meitä vuohiin ja lampaisiin. Näitä ryhmiä tai klustereita syntyy kymmenittäin mutta pääryhmiä kymmenkunta. Olen niitä esitellytkin aiemmin ja ne löytyvät kyllä kotisivultani www.clusterart.org

Kuka muistaa Rauta-ajan ja Vesku Loirin vuoroin Uunona ja seppä Ilmarina saman illan aikana televisiota katsoen vuonna 1983? Jos muistat, edustat sota-aikana syntynyttä suuren ikäluokan edustajaa. Ihmettelet mennyttä aikaa, lyhyeksi jäänyttä elämääsi, saamattomuuttasi, ja yrität suhteuttaa sen kuukävelijöitä omaamme. Heidän kuumoduulinsa jätettiin sekin heitteille ja kierää nyt aurinkoa.

Kävikö sinulle miehenä samoin? Siirtyykö stressisi jopa koirasi kannettavaksi? Sosiaalisilla laumaeläimillä on tapana tarkkailla ja peilata toistensa tunnetiloja. Kortisolitasot heiluvat samaan suuntaan ja isännän harmaat hiukset siirtyvät koiran karvoitukseen nekin.

Eivät ole astronauttimme kuussa käyneet sitten sinun nuoruutesi. Eivätkä sotaan uskaltaneet sitten vanhempiesi elämän. Välineet vain olisivat ja tekniikka sekä kuuhun lentämiseen että sotaa käyden uskomattoman hyvässä iskussa.

Miehissäkö on vika, kun ei ole nähty uusia lentoja kuuhun eikä kunnon näpäkkää maailmansotaakaan, miehen maine sotilaana ja tykin ruokana on kokenut kolhuja. Ennen oli miehet rautaa, laivat oli puuta hiijohoi. Puuta ovat miehet nyt ja laivat ovat rautaa hiijohoi. Kertomukseni “Miehet Marsista ja naiset Venuksesta” taitaa lopulta jättääkin miehet omalle kiertoradalleen. Paluuta maahan ei enää ole.

Valtakin on siirtynyt naisille ja osaavat 100 000 sanaa siinä missä miehet 10 000. Joutuvat miehet arvailemaan naistensa puheita joka kymmenen sanan tunnistaen. Se on hankalaa, kun näemme unemmekin ja jokainen ajatus on sanojen kautta syntyvää. Miten arvioida näkemäänsä ja kuulemaansa, viestittä kuuhun, jos ovat sanat kateissa ja vain koira ne jotenkin ymmärtää kortisolitasoa seuraten, harmaata karvoitustamme. Syntyi media, jossa Yhdysvaltain presidenttikin selviää kolmen sanan lauseilla. Ja hyvin näyttää menestyvänkin, vaikka media muuta lupasi.

Sen sijaan Antti Rinteen hallitusohjelma on pitkä ja polveilee kuten aikanaan kalevalainen tarusto. Mutta ministerithän ovatkin naisia ja vain avustajien joukossa näkee eduskunnasta pudonneita miehiäkin. Heitä voi kuljettaa Audin takakontissa piilotellen ja häveten. Edustavat jotain sellaista ajattelua ja mennyttä aikaa, jota on vaikea todeksi uskoa. Matti Kervisen (HS 18.6 ) tapaan myyvät samoja vinyylilevyjää kohta 40 vuotta.

Kuka siis muistaa Rauta-ajan ja Vesku Loirin vuoroin Uunona ja seppä Ilmarina, Kalle Holmbergin ohjaamana kalevalaisena Sammon takojana? Mitä siitä jäi mieleen ja tulisiko se katsoa nyt uudelleen parodiana tuosta ajastamme, omasta nuoruudestasi? Siitähän tehtiin pilkkaa, parodiaa.

Pilkataanko sinua nyt ikääntyneenä vanhuksena Helsingin Sanomia lukien ( HS 18.6). Sehän oli oman aikasi komein tv-tuotanto, ja kallis olikin sekä ylimainostettu, verorahoin tehtynä verrattuna vaikkapa oman aikamme tuotantoon, jatkosodan kuvauksiin, maan täyttäessä sata vuotta ja sitä juhlistaen. Pilkataanko sinua nyt myös maan politikassa ja ympäri Eurooppaa? Alkoiko kaikki tämä Yhdysvalloissa jo varhain sinne muuttaen Euroopasta? Oletko lukenut kirjani Arctic Babylon ja sen ennusteet?

Suomalaisen tv-historian tragikoominen ja kallis neliosainen teos, teatterimies Kalle Holmbergin ohjauksessa, voitti Prix Italian, maailman parhaan tv-draaman palkinnon syksyllä 1973. Tosin vain sen viimeinen osa. Jaksossa kerrotaan Lemmingistä, jota näytteli Tom Wentzel. Se oli näistä sekavista jaksoista ilman muuta paras. Pohjolan isäntä Esko Salminen menetti siinä päänsä. Siitä varoiteltiin jo etukäteen. Alat kiertää Apollo 10 kuumoduulin mukana aurinkoa.

Jaksoissa nähtiin tuon ajan nuoria näyttelijöitä ja vanhempaakin polvea, kuten Kalev Kahra, Kristiina Halkola, Kari Heiskanen, Esko Salminen ja tietysti Vesku Loiri. Ensin Kalevalaa kömpelösti mukaillen ja Conan Barbaarina esiintyen, modernisoiden, sekä sitten kohta herra tasavallan presidenttinä. Savolainen Pertti Pasanen pilaili kustannuksellamme joka viikko ja sai aikaan hyväksyvää naurua. Suomalaisen miehen huvittamiseen ei paljoa vaadita. Olisiko ollut muita vaihtoehtojakaan?

Tuohon aikaan oli vain kaksi tv-kanavaa, joista toista oli katsottava. Ei ihme että meistä kasvoi kansakuntana omituinen ja aloimme vihata propagandaa ja yhden suunnan pakkosyöttöä Kekkosen ajan Suomessa. Ettei vaan yritetä taas kerran, demonisoiden toinen suunta ja pitäen toista punavihreää kalevalaisen kansan äärivasemmistolaisena perintönämme. Kahtia on kansa jaettu ja sama media on nytkin asialla, tietää Liisa Jaakonsaari ja Seppo Kääriäinen pitää sitä jopa hyvänä asiana (HS 18.6). On hyvä että ollaan myös eri mieltä ja keskustellaan savolaiseen tapaan uutta näkökulmaa hakien.

Agraarin Suomen ruoskinta on kesällä maalle muuttaen mökilleen arveluttavaa. Niinpä Hesarissa (18.6) kerrotaankin nyt, kuinka maaseudulta tuotu pöly suojaa ötököineen myös astmalta kaupungeissammekin. Se on ihan hyvää propagandaa juhannusviikolle medioiltamme. Siinä on se koulukaverini Kääräisen toinen näkökulma mukana.

Yrittäkää jo viimeinkin päättää, onko lehmä maailman vaarallisin ympäristörikollinen, vai onko sen pölytkin maalta tuotuina pelastus sairaalle urbaaniyhteiskunnalle ja sen legendoja lukien Hesarista. Mihin sijoittaa Conan Barbaari juhannusviikollamme?

Mitä pannaan suuhun ja mitä ilmaa hengitetään? Lisätäänkö ahdistusta demonisoiden välillä kansallismieliset jääkiekon harrastajat ja möröt vai päästetäänkö heidät pannasta ja joskus vielä hallitukseenkin? Kumpaa politiikkaa mediayhteiskunta jatkossa suosii? Täysin villiintynyt mediamme on uutta yhden asian ilmiöillä eläneelle ja kahden kanavan kansakunnalle.

Hengitetäänkö maaseudun ilmaa ja tuodaan pussissa metropolipolitiikan lähiöihin vai lopetetaanko metsien haravointi ja annetaan niiden lahota ja kelottua pystyyn? Muutetaan kaikki punavihreään paratiisiin ja leikitään globalisaation tuomilla herkuilla, vai ajatellaanko taas kerran globaalisti mutta toimitaan kuitenkin pragmaatikkoina järkevästi, paikallisesti ja lokaalilla tavalla maatamme viljellen.

Olisiko tätä riitelyä jo siedetty riittävästi ja aika tehdä yhteenveto mediayhteiskunnan kriisin päättymisestä ratkaisemattomaan. Rauta-aika on ohi ja Loiri voi esiintyä lopulta omana itsenään hänkin. Suuren ikäluokan ikääntyneenä pienenä ihmisenä. Onneksi on presidentti, joka kuuntelee kumpaakin kahta osapuolta linnassaan tai kesämökillään.