Stereotypialla tarkoitetaan kaavamaisia ja vahvasti yksinkertaistettuja mielikuviamme ihmisistä, kansoista, kulttuureista, instituutioista kuten puolueet tai hallintoon ja uskontoihin liittyvät ennakkoluulot. Niitä käytetään hyväksi opetuksessa, politiikassa, medioiden tavassa oikoa mutkat suoriksi tai pyrittäessä mustamaalaamaan tai käyttämään valtaa, manipuloimaan. Seurauksena voi olla ennakkoluulojen ohella rasismia ja se on tälle ilmiölle jopa välttämätön ehto. Usein stereotypia toteuttaa itse itsensä tavalla, jossa ajattelemme stereotyyppisesti kiinnittäen huomiota vain tiettyyn ilmiöön kohteessa, vaikkapa ihon väriin tai pukeutumiseen, siisteyteen jne.

Kouluopetus ja poliittiset maakuntalehdet taakkana

   Suomalainen maantiedon opetus oli aiemmin hyvinkin stereotyyppistä ja mm. Topelius jätti lahjaksemme tänäänkin tunnetut stereotypiansa maakunnille ja samalla ihmisten luonteelle maakunnissamme. Nationalismiin taas kuului luonnehtia kokonaisia kansakuntia ja Suomessa ne olivat ajoittain hyvinkin rasistisia kuvauksia oppikirjoissamme, joista olen kirjoittanut suomalaisiin medioihimme mm. otsikolla “Valkoisten mutakuonojen maa”. Osa medioista julkaisi, osa ei juurikaan sellaista, jonka koki olevan median oman maailmankuvan ja stereotyyppien purkavaa kritiikkiä. Maakuntalehdet ja puoluelehdet kun ylläpitivät maakuntahenkiä ja puolueuskollisuutta yllä leimaten muita stereotyyppisillä mielikuvillaan, rumilla.

  Kun puhutaan tyhmästä blondista tai donitseja syövästä poliisista, kyse on stereotypiasta siinä missä hajamielinen professori  on Einsteinin huolittelematon hahmo tukka hapsottaen. Stereotypioita ovat vaikkapa saita skotti, hienosteleva ja baskeriin pukeutuva ranskalainen, vinosilmäinen aasialainen, nukkuva meksikolainen, iloinen ja puhelias karjalainen, hidas hämäläinen, nahkahousuinen itävaltalainen. Niihin liitetään kaskuja ja voimistetaan omaa identiteettiä, omaa kuppikuntaa ja sen kuvitteellista olemassaoloa. Juice Leskinen lauloi kuinka sellainen jengi ei pidä hengissä. Hän näki stereotypioita myös savolaisissa ja briteissä, yhteisiäkin; onomatopoeettisessa murteessa vältellään kieltoilmaisuja.

  Mediayhteiskunta on lisännyt globaalin tiedottamisen hälinän myötä karkeita stereotypioita ja niitä viljellään nyt päivittäin. Tänään Helsingin Sanomat (25.2) kirjoittaa tutut stereotyyppiset mielikuvansa Perussuomalaisesta puolueesta, joka tarkoittaa SMP:n karjalaisia, nuivia ja happamia ilmeitä viitaten samalla rasismiin, Timo Soinia puolueen johdossa ikään kuin se olisi mahdollista yhdistäen  puolen miljoonan  ihmisen kansanliikkeeseen  pohjoiskorealaiset tai venäläiset Putin -stereotypiat. Siinä Venäjän kohdalla kerrotaan samalla populistisesti, kuinka siellä rämpii vain kansa ja koko monikulttuurinen, satamiljoonainen kulttuurien kirjo on yksi ja sama sensorisesti toistuva mielikuva toimittaja Kari Huhdan tekstissä.

   Näin stereotypialle tyypillistä on kuvata 1200 miljoonaista ihmisjoukkoa Kiinassa tuhansine kulttuureineen sujuvasti mutta ongelmat alavatkin syntyä, kun karttakuva mittakaavana muutetaan lähemmäs todellista elämää, jossa stereotyyppiset mielikuvat syntyvät lähiyhteisössä eivät toimikaan enää yksilö- ja yhteisötasolla eläen. Niitä ei edes tunneta ja ne ovat vaikeita, kun tulisi kertoa jotain täsmällistä naapureista.

Stereotyyppinen käyttäytyminen yleistynyt

Stereotyyppisessä käyttäytymisessä toistamme sellaista, jota esiintyy etenkin lapsuudessa, mutta myös esim. sokeilla ja autistisilla ihmisillä. Hiusten pyörittely, kynsien pureskelu, jalkojen keinuttelu ovat näitä sensorisia elimistön stressiä laukaisevia toimia, joilla lisätään endorfiineja elimistössämme. Sokeat, jotka eivät voi nähdä käyttäytymisemme näitä piiteitä, toimivat usein tavalla, jossa on myös autistisia piiteitä. Me näkevät matkimme toisiamme ja myös mediat tekevät tätä samaa sensorismille tyypillistä plagiointia.

Se on turvallista ja nyt vaalien  alla puolueet kisailevat näiden stereotyyppisten käytöstapojen alla, yrittäen näyttää joka nuivalta ja samalla jäämiehen kylmältä tai hymyilevät kilpaa  auringon kanssa uskoen näin saavansa liikkeelle äänestäjissään alivirittyneen lapsen ja nukkuvan äänestäjän liikkeelle ja kohti vaaliuurnia ja muistavan heidän sensorisen sanomansa.

   Jotkut valtaväestön edustajat kutsuvat sensorisia ja sen kuntoutuskulttuuria ei-toivotuksi  käyttäytymiseksi ja poliitikko muuttaa ilmettään. Sensorismi kun saattaa aiheuttaa myös ahdistusta etenkin silloin, kun tilannetta tarkkaileva ei ymmärrä, mistä siinä on kyse.  Usein liian räikeä ja hälisevä maailma aiheuttaa näitä ahdistavia ilmiöitä ja niitä on takavuosina korjattu kieltojen ja käskyjen avulla, mutta myös potkimalla, hakkaamalla, tukistamalla, läimäyttelemällä sekä sähköiskuilla.