Suomalaisen identiteetin painajaiset – Hugo Simberg

29.08.2023

Kirjoitin ensimmäisen väitöskirjani spatiaalisesta identiteetistä: ”Spatial identity in the face of environmental changes”. Tuohon aikaan maantiede tieteenä eli kriisissä. Alue käsitteenä oli yksiulotteinen ja kartalle piirrettävä. Se oli regionaalinen eikä tieteellä vaikuttanut olevan muuta annettavaa tuleville sukupolville. GIS oli uutta teknologiaa ja kertoi missä autoinesi liikut. Se ei ollut maantiedettä vaan uutta teknologiaa ja algoritmeja, robottien tapa opastaa meitä liikenteessä.

Sitten tuli kuvaus haavoittuneesta enkelistä, joka otti kokijastaan vallan. Hän oli haltioitunut ja meni lähes transsiin. Hän oli dokumentaristi Jean Michel Roux. Samaan aikaan Hugo Simbergin maalaus suomalaisesta hallasta meni Jorma Uotisen kokemana luihin ja ytimiin. Myöhemmin tuo kokemus muuttui maagisesti huojuvaksi tanssiksi. Museopedagogi Marjatta Levanto koki tuon saman intohimona, jossa vastahankaisimmatkin taidetta väheksyvät joutuvat saman intohimon valtaan ja kiinnostuivat taiteesta. Viimeistään nähdessään tietyn Simbergin maalauksen.

Rap-artisti Samuli Huhtalaa viehättävät Simbergin töiden tunnistettavuus. Hän pyrkii samaan myös omassa taiteessaan. Hugo Simberg on kuvataiteilijana juuri tässä merkityksessä kaikkein tunnistettavin. Niinpä on syytä myös pohtia, miksi jotkut taiteilijat, kuten Simberg, nauttivat niin suurta arvostusta. Simbergin työt ovat symbolisia, ne eivät ole realistisia tai heti tunnistettavia, mutta jostakin syystä algoritmit ja robotiikka tunnistaa nämä välittömästi. Jostakin syystä jokin osa tekstistäni liittyy algoritmien tulkintana Hugo Simbergin työhön.

Ranskalainen Jean Michel Roux teki havainnon, jossa juuri Simbergin maalaus ”Haavoittunut Enkeli” ei jättänyt häntä rauhaan. Siitä oli tehtävä kirjailijan tapaan tuotos, joka oli vastaus tuohon mieltä vaivanneeseen mysteeriin haltijoista, kummituksista, enkeleistä, meedioistamme. Oli matkustettava Kilpisjärvelle tapaamaan ihmisiä, joilla oli suhde tuohon Haavoittuneeseen enkeliin. Hän liikkui maisemissa, josta olin kirjoittanut väitöskirjanikin. Näiden ihmisten syvintä sisintä oli haavoitettu, se oli surmattu ja hukutettu tekoaltaiden alle. Spatiaalinen identiteetti oli saanut kuvaajansa Hugo Simbergistä. Maantiede tieteenä oli muuttunut sekin. Ajan ja paikan tieteet kokivat paradigmaisen muutoksen. Sellainen oli järkytys vanhan koulukunnan edustajille.

Ihmisellä on alueellinen identiteetti, mikä tulee esiin silloin kun tapahtumista

kerrotaan yhteisöllisestä näkökulmasta, keitä me olemme ja millaisia alueemme

ovat. Alueen erottamiseen muista tarvitaan identiteettiä, mikä koostuu yleensä

alueen luonnonoloista, historiasta, sosiaalisesta rakenteesta, kulttuurista, kielestä

tai murteesta. Mutta kaikki tämä ei vielä alkuunkaan riitä. Se oli vasta alkua.

Alueen identiteettiin kuuluu myös se, tuntevatko asukkaat kuuluvansa esimerkiksi asuinalueeseensa tai kokevatko he yhteenkuulumista alueen muiden asukkaiden kanssa. Alueen identiteetti on historiallisen kehityksen tulos, jossa identiteetti kerrostuu alueellisen kehityksen mukana ja eri tasot kulkevat yhteisön mukana. Jossakin vaiheessa on tarpeellista tallentaa muistitietoa, jotta aluetietoisuus pysyisi mukana, eikä muutos tuhoaisi sitä. Tämän ymmärtäminen oli käynnistämässä sellaista prossia, josta syntyy tuskaisaa taidetta tai tiedettä, sellaisia kulttuurisia tuotteita, joita kavahdamme. Tai oikeammin kavahdimme silloin. Uuden paradigman tulo oli tekemässä lopun vanhan tieteen ja taiteen, kulttuurien edustajien maailmalle. Se aiheutti raivokkaan puolustautumisen ja aggressiivisen käyttäytymisen, peittelemättömän vihan.

Simbergin tauluissa oli jo lapsena kokemanani sellaista, joka järkytti mieltäni. Se oli niin universaalia, ettei sitä voinut sivuuttaa siinä missä norjalaisen kuvataiteilijan huudossa. Se löytää varmasti aina uusia yleisöjä eikä ikinä muutu menneen maailman tuotteeksi. Hugo Simbergin tarina oli meidän oma tarinamme. Hän oli jo syntyessään kaksosista se heiveröisempi, rakastui palavasti ja kuoli nuorena surulliseen sairauteenkin. Hän oli suvun lellikki, naurattaja ja pelehti kameran edessä. Maalauksissa piru on astunut sisään köyhään torppaan, kuolemaa hoitaa hymyillen puutarhaa ja kaveeraa muiden hymyilevien luurankojen kanssa, piru pystynokkaisten akkojen joukossa viihtyen.

Riikosen mukaan alueen identiteetti ja aluetietoisuus koostuvat historiallisesta kerroksesta, paikasta, paikallisuudesta, asuinympäristöstä, alueesta sekä henkilökohtaisesta spatiaalisesta eli tilaa koskevasta historiasta. Alueen historia syntyy alueen kehityksestä ja se jää elämään, jolloin se on erotettavissa nykytilasta. Se on kuin Hugo, jota ihanat neidot eivät oikein huomaakaan. Ei Hugoa kukaan ota vakavissaan. Maalauksessa pirut tanssivat kesäyössä rillutellen ja yksi heistä astelee pää painuksissa omille teilleen. Ettei vaan olisi se kiusattu ja pois joukosta ahdisteltu kiusattava? Enkelien ja pirujen maalaaja. Uuden ajan airut. ”Nomen est omen.” – Nimi on enne.

Spatiaaliset alueet muuttuvat samalla kun yhteiskunta muuttuu eli alueet syntyvät, elävät aikansa ja katoavat. Menneen ja nykyhetken merkitykset korostuvat tässä vaiheessa, kun mietitään, mitä paikka, paikallisuus tai asuinympäristö kullekin merkitsee. Ei se ole kaikille sama. Paasi on erottanut alueellisen identiteetin alueen identiteetiksi ja aluetietoisuudeksi seuraten väitöskirjani antamaa tietä. Alueen identiteetin avulla pystytään tieteellisesti erottamaan ja luomaan erilaisia alueita. Aluetietoisuus tulee esiin alueen asukkaiden identiteetin myötä ja alueeseen tai sen yhteisöön samastumisen kautta. Alue tarvitsee sekä väestön vaihtuvuutta että sekoittumista. Näin kertoo Anssi, joka sai luettavakseen väitöskirjanikin. Hänestä tuli myöhemmin laitoksemme professori ja vuoden professori samalla. Itse olin kyvytön luennoimaan lääkemyrkytyksen jäljiltä. Samalla lääkkeellä toistamiseen tämä järjestäenkin. Kyky luennoida useita tunteja peräkanaa oli mahdotonta. Mutta henki sentään säilyi. Oulun koulu oli kuitenkin syytä jättää ajoissa ja hengissä. Se ei saa hallita mieltämme. – ”Non animo campos.” Ei pidä teeskennellä – ”Non eritis sicut hypocritae.”

Paikalliset asukkaat voivat muistella mennyttä maisemaa kolmena eri tasona. Ensimmäisellä tasolla mikään ei ole muuttunut, toisella tasolla maisemaa muistellaan nykyhetken maisemana, jolloin menneitä maisemia ei muisteta. Kolmannella tasolla mennyttä maisemaa mietitään tulevaisuuden maisemana, jos maisema muuttuu alueella nopeaan tahtiin. Aluetietoisuuteen vaikuttaa myös se, mistä on kotoisin, minne tuntee kuuluvansa ja kuinka kauan missäkin on ollut. Kertoo aiheesta pro gradunsa tehnyt taiteilijamme. Myös Simbergiä piinasi omien töiden kelvottomuus. Hän ei saanut aikaan mitään, mihin oman aikansa professorit olisivat olleet tyytyväisiä. Paitsi nyt ehkä Tampereen tuomikirkon freskot. Hugo Simberg tavoitti suomalaisen ihmisen sielun. Se oli vaarallinen alue, johon ei olisi saanut kajota. Paitsi tietysti sodassa henkensä antaen. Kun kaksi on jo annettu, kolmatta ei anneta. – ”Non datur tertium.”

Paikan spatiaalinen historia on siis sekä uusilla että alkuperäisillä asukkailla mutta ei toki sama. No niinpä tietenkin. Spatiaalinen historia tulee esiin tutkimuksessani, koska kertojina oli sekä uusia että alkuperäisiä kyläläisiä. Raahen kaupunkitutkimuksissa ja Ylä-Savossa eri tavalla esiintyen. Jokia rakennettaessa ja altaita tehdessä ihmisen pyhimpään puuttuen. Iijoella ja Kemijoella, Lomijoella eri tavalla ilmeten. Tarkoituksena oli selvittää, millaista on olla uusi ”kusnilainen” ja tuleeko aineistosta näkyviin samoja paikkoja verrattuna alkuperäisten kylien kokemuksiin. Pian kuoleman puutarhuri poimi myös Hugo Simbergin vasuunsa. Hän kun liikkui vaarallisilla vesillä ja sukelsi syvälle matkatessaan. Maan päältä tie tähtiin ei ole helppo. – ”Non est ad astra mollis e terries via (Seneca). Senecan nimikin on jo enne. – ”Nomen est omen.”

Kouri ja Karhunen pohtivat väitöskirjoissaan paikan kokemista yhteisöllisyyden kautta. Kouri toteaa, että ihmiset muistavat, mutta yhteisöt muistelevat ja neuvottelevat menneisyyttä yhteiseksi historiaksi. Karhusen mukaan yhteisö muodostuu omanlaiseksi, koska siihen vaikuttavat kuulumisen tunne ja sidokset asuinympäristöön. Kuvaus on kuin Hugo Simbergin maalausta tuijotellen. Omaperäisessä taiteessa esiintyy sympaattisia pikkupiruja, lempeitä kuolemanhahmoja, luonteikkaita ihmisiä ja haavoittuvia enkeleitäkin. Tämä on myös vuonna 2023 hallituksemme oivallettava. Se on pitkä askel mutta nyt mahdollista. Viitaan Raamattuun ja Luuk:2:10: Älkää pelätkö. ”Nolite timere!”

Yhteisöllisyys näkyy tutkimuksessani, kun koulua ja siihen liittyvää aikaa muisteltiin. Kouluaika yhdistää edelleen kyläläisiä ja sitä aikaa muisteltiin yhteisöllisesti ja me-hengen kautta. Muiden paikkojen kohdalla voi todeta, että ihmiset toivat esiin vain omat kokemuksensa, eivätkä ne olleet yhteisöllisesti koettuja. Niinpä. Miten nämä monitulkintaiset Simbergin työt oikein syntyvätkään? Halla on jo paljon vaikeampi tulkittava kuin kuoleman puutarha vuodelta 1896. Ja hän onnistui siinäkin. Tähän sopii Tyko Brahen tunnuslause: ”Non haberi sed esse.” Ei tulla pidetyksi jonakin, vaan olla sitä.

Ingold pohtii, miten kaksi eri taustasta lähtöisin olevaa henkilöä kokevat saman ympäristön. Hän päätyy siihen, että he tulkitsevat paikan eri tavalla, koska ihminen tuottaa merkityksiä maisemaan omista kokemuksistaan käsin, vaikka lähtökohdat aistimukselliseen kokemukseen olisivat samat. Eri taustoista lähtöisin olevat ihmiset

määrittelevät itsensä eri tavalla samaan ympäristöön. ”Non liquet” – Epäselvä tapaus.

Tämä ei tarkoita sitä, että he tulkitsevat saman aistikokemuksen kulttuurisista tai kokemuksellisista tapahtumista, vaan jokainen sopeutuu keholla ja aisteilla eri tavalla ympäristöön ja siksi kokevat ympäristön eri tavalla. Mielenkiintoinen psykososiaalinen tulkinta, jossa Fantasia ja Säkkijärven poika saavat oman tulkintansa hekin lukien Helsingin Sanomien hengenlentoa teemanumerona kaksi kautta 2023. Enkelien ja pirujen maalari tulee siinä tutuksi. Se on nerokas havainto. ”Non libet” – Ei se kaikkia miellytä.

Kuten maisema, paikatkin muuttuvat koko ajan, varsinkin muistoissa.

Menneisyyteen palaamisessa on omat puolensa, koska menneisyydestä saadaan kokemukselle sisältöä, tarkoitusta ja arvoa. Menneisiin paikkoihin saatetaan päästä

sattumalta esimerkiksi tuttujen tuoksujen tai äänien kautta. Vaikka paikka ei fyysisesti olisi muuttunut mitenkään, ihmisen tulkinnat, merkitykset ja sisältö paikasta muuttuu.

Sama pätee kuvataiteisiin ja kirjallisuuteenkin. Oleellista on vain, kuinka tulkitsijat ovat siirtyneet uuteen tiedekuntaan ja vaihtaneet algoritmit robotiikkaan. Pelkkä verbaalinen lennokkuus tai siveltimen vedot eivät nyt riitä. Identiteetti on kriisissä taas kerran. Tätä joudun toistamaan, vaikka se kielletäänkin. ”Non iteretur.”

Kerroin tästä sunnuntaina viides elokuuta vuonna 2012 sekä erikseen väitöskirjassani. Sen lainaaminen olisi syytä mainita myöhemmin tehdyissä julkaisuissammekin. Norjalaiset ovat osanneet brändätä oman kansallisaarteensa Edvard Munchin, mutta suomalaiset ovat kyvyttömiä, ellei tämä ihailtava tule maamme rajojen takaa tai ehkä hän on vuosisatoja sitten vainautunut ja muutenkin nyt jo kilpailijana merkityksetön. Emme me kaikki voi tuoksua koko ajan ulkolaisilta hajuvesiltä. – ”Non omnes possunt olere unguenta exotica.”

Ohessa aiemmin julkaisemani tekstini uudelleen kerrattavaksi, mutta nyt ilman latinankielisiä viisauksia.

Identiteetti kriisissä

05.08. 2012

Negatiivinen identiteetti tarkoittaa uhmakasta tapaa toimia juuri ympäristön toiveiden vastaisesti. Negatiivinen identiteetti syntyy moitittaessa ihmistä, erityisesti lasta, jolloin tuloksena on syvä häpeän tunne. Suomalaisia on moitittu koko historiamme ajan ja meitä vaivaa jatkuva piilotettu häpeä. Meitä vaivaa pysyväksi jäänyt identiteettikriisi. Meiltä puuttuu kyky terveeseen itsetarkasteluun. Me emme tunne itseämme vaan kyselemme sitä muilta ja pönkitämme hakien turhaa kiitosta naapureiltamme, kateellisilta.

Mikä ihmeen identiteetti?

Kognitiivisessa psykologiassa identiteetti tarkoittaa kykyä itsetarkasteluun, tietoisuutta omasta itsestään myös kansakuntana. Se ei vaadi kultaa ja kunniaa olympialaisista. Yksilön kohdalla vahva ego liittyy ehjään minäkuvaan, eheään persoonallisuuteen. Identiteetti matematiikassa ja filosofiassa on käsitteenä kokonaan eri asia kuin mitä sillä tarkoitetaan vaikkapa psykologiassa. Identiteetti logiikassa, ontologiassa tai vaikkapa Hegelin filosofiassa vie pohdinnan siihen, miksi olio on sama kuin se itse. Tai mitä tarkoittaa se, että olio on sama, jos se muuttuu kuitenkin ajan kuluessa?

Leipizigin lain mukaan kaksi olioita ovat samanlaisia vain, jos ne jakavat kaikki samat ominaisuudet. Kansakunnat, ihmiset niiden jäseninä, eivät tahdo jakaa samoja ominaisuuksia, mutta silti puhumme identiteetistä. Miksi ja millä perustein? Kvalitatiivinen ja numeerinen identiteetti tuovat tieteen ja tutkimuksen niille laidoille maailmankuvaamme, jossa puhutaan samalla vaikkapa suhteellisesta ja metafyysisestä identiteetistä. Filosofiset termit ja ontologia, logiikka ja ihmisen psykologia, arkielämän filosofia, eivät toimi samassa tasossa. Kun näin on, ensin on syytä varmistua siitä, mistä identiteetistä keskustellaan.

Missä muruseni?

Harvoin keskustelu menee matematiikkaan ja logiikkaan, hieman yleisemmin ontologiaan ja filosofiaan, kaikkein yleisemmin kuitenkin arkikielen käyttöön ja sen käsitteisiin, jossa identiteetti on sama kuin minä ja minun napani, johon tuijotan. Kasakuntana se napa kuulusi olla Suomi -neidon puhtoinen ja hyvin saunottu, kansallisin symbolein kukitettu ja kanteleella soitettu Reino Helismaan hengentuote, jonka nykyisin korvaavat Jukka Immosen, Maki Kolehmaisen, Matti Mikkolan, Aku Rannilan tai Patric Sarin säveltämät ja sovittamat Duran duranit, joita esittävät Jenni Vartiainen, Anssi Kela, Mamba, Anna Abreun, Lauri Närhi, Suvi Teräsniska, Vesa-Matti Loiri tai Diandra.

Vai väittelemmekö identiteetin yhteydessä kovinkin usein modaalilogiikan aksioomista medioissa seuratessamme internetin identiteettivarkauksia tai puhuessamme vaikkapa kulttuuri-identiteetistä sekä kansallisesta identiteetistä huippu-urheilun yhteydessä? Mitä pidemmälle olympialaiset kisat etenevät, sitä heikommalta kansallinen identiteettimme vaikuttaa. Horjuuko uskomme urheilukansaan? Menestyimmekö 1970-luvulla vain DDR:n kaltaisen totalitaarisen dopingin tuoman lisäpotkun seurauksena? Olimmeko tuon ajan Valko-Venäjä?

Itse tutustuin näihin käsitteisiin ensimmäisen kerran vakavammin 1970-luvun alussa valmistellessani paikkaleimautumiseen ja alueelliseen identiteettiin, spatiaaliseen identiteettiin (spatial identity) liittyvää tutkimustani osana suurten ympäristömuutosten aiheuttamia taloudellisia, sosiaalisia ja kulttuuria muutoksia. Tausta-aineistoina minulla olivat etenkin suurten jokilaaksojen ja altaiden alle jääneiden ihmisten kokemukset pakkomuuttojen yhteydessä. Tuolloin nämä käsitteet olivat Suomessa kokonaan vieraita myös symbolirakenteina. Etenkin evakkojen kohdalla ilmiötä pyrittiin välttelemään ja sen tuomat ikävät muistot on haudattu unohduksen yöhön.

Minäkuvan romahdus

Tällaisia julmia pakkomuuttoja maailmalla oli vuosien saatossa ollut valtavasti ja osa järkytti niitä lukiessani. Ihmisen terveys ei tahdo kestää kovin rajuja identiteettimuutoksia etenkin, kun taustalla on usein sellaiset yhteisöt, joiden ympäristösidos on ollut ennen pakkomuuttoa jokien ja altaitten rakentajille tuntematon käsitteenäkin. Myöhemmin tutkimus eteni aina väitöskirjaan saakka. Spatiaalinen identiteetti tuli tutkijoille tutuksi Suomessakin. Arjen kieleen se otettiin vastaan suvun mukanaan tuomina juurina. Suomalainen sukututkimus alkoi. Psykologiassa, jota ympäristöpsykologia edustaa, ihmisen minäkuvan kehitys on keskeinen teema.

Minäkuvan kehitys tapahtuu monessa vaiheessa ja usein sen yhteydessä puhutaan joko omasta tai omaksutusta identiteetistä. Itse käytin käsitteitä, jotka sopivat paremmin spatiaalisiin tieteisiin. Käytin käsitteitä ulkoisesta ja opitusta, usein regionaalisesta ja rajoihin liittyvästä identiteetistä, kuten pitäjähenget, maakuntahenki tai kansallisuus (nationalismi tai patriotismi) sekä toisaalla sisäsyntyisestä ja spatiaalisesta, mentaalisesta identiteetistä, jossa identiteetti syntyy ihmisen omien kokemusten kautta ja jää piiloon takaraivossa myöhemmin vaikuttaen. Se voi tulla esille vain traumaattisen kokemuksen kautta ja ajan myötä, kuten silloin kun koko lapsuuden maisema ja sen pyhät paikat hukutetaan. Silloin ihminen kuvaa menettämänsä aivan toisin symboleinkin kuin jos hän on muuttanut maalta kaupunkiin työn perässä tai on Karjalan siirtolainen mutta voi ajatella joskus palaavansa juurilleen. Silloin takaraivo pysyy hiljaisena. Kun takaraivo puhuu, silloin pakkomuutosta on kulunut jo aikaa.

Terve ja opittu identiteetti

Tämä identiteetti, sisäsyntyinen eikä muilta opittu, on taas usein varhaislapsuudessa, piilotajuista tai geneettistä, ja lähempänä ympäristöpsykologian arkikielessäkin ymmärtämiämme käsitteitä puhuessamme vaikkapa juuristamme. Omaa työtäni helpotti myöhemmin Alex Haleyn romaani ja sen televisiosarja, jossa seurattiin neekeriorjien juuria ja samalla yleistyi myös suomalaisten kiinnostus harrastelijatutkimuksen aiheena omat juuret ja sukututkimus. Olympialaisia seuratessa kansallinen identiteetti on meille tuttu käsite ja urheilijan oma identiteetti, joko osana tätä käsitettä tai urheilijaidentiteettiä, sivuaa juuri tuota edellä kuvattua omaksuttua (opittua) identiteettiä. Se ei ole sisäsyntyinen tapahtuma.

Terve identiteetti edellyttää, että ihminen pääsee vapaasti kokeilemaan runsaasti sellaisia asioita, mahdollisuuksia, pohtimaan monenlaisia ajatusmalleja, joista valita itselleen sopivimmat. Nuoret tarvitsevat tähän tukea ja vanhempien, kasvattajien, tulisi tällöin ymmärtää, kuinka heidän omat arvonsa ja maailmankuvansa kyseenalaistetaan. Nuoret tekevät usein kovin erilaisia valintoja kuin vanhempansa. Vanhempien hyväksyntä ja palkinnon haku johtaa kuitenkin usein identiteettiin, joka on vanhempien ja lähiyhteisön kautta omaksuttu, ei oman itsenäisen tahdon tulosta.

Vanhemmat saattavat avata tai sulkea sellaisia mahdollisuuksia, joita normaaliin terveen identiteetin syntymiseen vaaditaan. Tällöin identiteetti ei välttämättä olekaan enää oma, sisäsyntyinen prosessi, vaan lähempänä omaksuttua ja muilta hankittu malli. Syntyy helposti auktoriteettiuskoisia ja mitään kyseenalaistamattomia yksilöitä. Vielä luokkayhteiskunnassa eläessämme tällainen oli hyvin tyypillistä ja identiteetti periytyi sukupolvelta toiselle. Samoin maailmankuva ja arvot, monessa tapauksessa demokratiassa puolue ja monet instituutiot sekä niiden myös dogmaattiset tai tiettyä konventiota palvelevat rakenteet (vrt. ylimysvalta, kirkkovalta jne.).

Heikon itsetunnon riskit

Kypsä identiteetti edellyttää valintoja ja huippu-urheilu valmennuksessa valinnat tehdään usein hyvin varhain, lapsen puolesta. Tällöin on olemassa riski, ettei nuori kykene myöhemminkään toteuttamaan itseään ja elämään sopusoinnussa itsensä, valintojensa ja arvojensa kanssa. Syntyy heikko identiteetti. Tällainen identiteetti on tyypillistä myös nuorille kansakunnille tai jouduttaessa puolustamaan omaa itsenäisyyttä koko ajan hyvin ahdistavassa esim. geopoliittisessa, usein vihamieliseksi koetussa spatiaalisessa kokemuskentässä. Näin alusmaan ja emämaan historia tarjoavat kokonaan erilaisen lähtökohdan identiteetin synnylle.

Heikkoa identiteettiä joudutaan pönkittämään ja se tarjoaa myös sellaisia esim. poliittisia tai taloudellisia välineitä, joiden synty on yksilön tai yhteisön, aluetalouden tai kansakunnan heikossa identiteetissä. Kun vahva identiteetti kasvattaa joustavuuteen, muutosten sietokykyyn ja antaa mahdollisuuden vapaaseen luovuuteen sekä sietämään myös epävarmuutta ja kritiikkiä, muutamaan toimintatapoja ja innovoimaan uutta, heikko identiteetti ei kestä paineita, luhistuu helposti kriiseissä, kuten avioerossa tai työttömänä. Vastaavasti laajemmin spatiaalisen identiteetin, vaikkapa kansakuntien kohdalla, taantuman aikana ja sen vaatimuksissa, heikko identiteetti kohdistuu helposti myös alueellisesti tunnistettaviin “heikkoihin” alueisiin. Nyt tällaisia alueita ovat olleet etenkin välimereiset taloudet Euroopassa.

Tutkimusten mukaan ihmiset työskentelevät mieluiten sellaisten ihmisten kanssa, joilla on vanha ja kypsä identiteetti. Samoin ihmiset valitsevat mieluummin sellaisia asuinalueita, jossa menestyminen on tullut osaksi aluetalouden historiaa. Sosiaalinen muisti ja pääoma sisältää myös taantuman sattuessa onnistumisen siemeniä ja kypsän identiteetin rakenteita. Yhdyskuntien vararikkoja voidaan jopa ennustaa ja olettaa jotkut alueet toisia vahvemmiksi.

Euroopan kohdalla käytämme käsitteitä, jossa mukana on suurtenkin kansakuntien kohdalla stereotyyppisiä ja juuri identiteetin vahvuuteen tai heikkouteen liittyviä symboleja. Näin kriisit pikemminkin kärjistävät identiteettieroja kuin lisäävät sosiaalista ja kulttuurista integraatiota. Pohjoisen erkaantuminen etelästä olisi integraatiolle ikävin mahdollinen trauma myös eurooppalaisen identiteettimme rakentelussa.

Makrotalous seuraa etenkin median arkikielessä ja sen filosofiassa mikrotaloudesta hankittuja käytäntöjä ja sosiologian prosessit siirtyvät sosiaalipsykologiasta tuttuja psykologisia käsitteitä käyttäviksi. Tämäkin kielii heikon identiteetin ongelmistamme. Yksilön on mahdoton hahmottaa etenkin uudessa reaaliaikaisessa taloudessa ja sen valtavissa globaaleissa mittasuhteissa miljardien ihmismassojen tai talouden tunnuslukujen liikkeitä muuttamatta käsitteinä paremmin oman lähiyhteisön ja oman identiteetin mittaiseen maailmankuvaan ja sen etenkin ulkopuolelta annettuun heikkoon identiteettimme.

Näin pohdittu ja ehjälle identiteetille rakentuva maailmankuva sekä sen tarjoamat mahdollisuudet jäävät vähemmälle käytölle tai niitä ei havaita tai kehitetä lainkaan. Uusissa mutkikkaissa yhteiskuntamalleissa heikon identiteetin saaneet selviävät kriiseistään niin nuorina aikuisina kuin kansakuntina toisin kuin vakiintuneet ja vahvan itsenäiset skandinaaviset kulttuurit. Syntyy heikon identiteetin tapaista ajelehtimasta tai kansallisen identiteettimme kohdalla kuvattua ajopuuna kulkeutumista sekä diffuusisia, muualta levinneitä ilmiöitä, ei niinkään omia innovaatioita ja niiden itsenäistä kehittelyä. Näin innovaatiot korvautuvat innovaation diffuusiolla ja heikoimman identiteetin kohdalla korostuvat vielä hitaan jälkiomaksumisen spatiaaliset sekä sosiaaliset että taloudelliset kulttuuriset ilmiöt. Innovaatiopolitiikasta enemmän toisen väitöskirjani kohdalla (Ekologinen klusteri ja innovaatiopolitiikka).

Vahvan identiteetin edut

Joitakin ihmisiä pidetään tutkimusten mukaan älykkäämpinä, mentaaliälyisinä ja ymmärtäväisempinä, työyhteisöön paremmin sopeutuvina ja jopa karismaattisina. Oletetaan, että he ovat itse punninneet identiteettinsä kautta omat vaihtoehtonsa ja päätyneet perusteellisen punninnan jälkeen valintoihin, joita voivat myös uskottavin argumentein puolustaa. Tällöin he ymmärtävät myös muiden valintoja ja hyväksyvät paremmin heidän mielipiteitään suhteessa omiin valintoihinsa.

Tämä prosessi etenee lähinnä peilaamalla vahvan identiteetin rakenteita omaan kokemuskenttään, punnitsemalla omaa heikkoa tai vahvaa identiteettiä peiliteoreettisin menetelmin, ja tuloksena on joko itse omaksuttu kypsä identiteetti tai siitä eroava heikomman ja hankitun identiteetin kaltaisia imitoituja yhteisöjä. Jälkimmäisessä tapauksessa tuloksena on vaikkapa yleisempi tapa alkoholismiin, kriisiytymiseen pienissäkin konfliktiksi koetuissa tilanteissa sekä arvovalinnat, jotka eivät ole erityisen joustavia, luovia ja uutta toimintaa, palveluja jne. tuottavia ongelmatilanteissa. Mahdollisuuksien sijasta kohdataan koko ajan vain ongelmia ja onnistumisen sijasta puhutaan selviytymisestä.

Identiteetin kehitystasot

James Marcian identiteetin kehitystasoilla käsitellään yleensä nuoruutta, ihmisen identiteetin syntymekanismeja, ei niinkään yhteisöjä tai spatiaalista, alueellista ja kulttuurista identiteettiä ja sen kehittymistä. Kehitystasot sopivat kuitenkin myös jossain määrin avaamaan spatiaalisia ilmiöitä ja niiden identiteetin kokemuksiamme etenkin oman aikamme nettiympäristössä operoidessamme.

Marcia kehitti tasonsa Erik H. Erikssonin psykodynamiikasta. Erikson jakoi identiteetin a) egon identiteettiin, b) persoonalliseen identiteettiin ja c) sosiaalisen identiteettiin. Näillä hän tarkoitti 1) ihmisen tietoisuutta itsestään ja siis spatiaalisen identiteetin näkökulmasta sisäsyntyistä mentaalista maailmankuvaamme sekä erikseen 2) persoonallisuuteen ja 3) sosiaalisiin rooleihin sidottua identiteettiä, jotka ovat puolestaan lähellä spatiaalisen identiteetin opittuja, ulkopuolelta annettuja sekä tätä kautta oppimiamme ja myös rationaalisesti tai mentaalisella tasolla hyväksymiämme käyttäytymismallejamme. Erikson käytti käsitteitä, jota kuvaavat identiteetin eheytymistä ja tasapainoa, hyvinvoinnin kokemuksia tai pahanolon tunteita, sairastumista. Niissä on paljon yhteistä väitöskirjaani ja tutkimuksiini 1970-luvulla sekä ympäristömuutosten aiheuttamiin sairastumisiin ja myös kuolemantapauksiin. Näistä julkaisuistani oli luonnollisesti apua siirtyessäni luonnontieteisestä tiedekunnasta ihmistieteiseen ja toiseen väitöskirjaanikin. Luonnontieteinen lähestymistapa poikkeaa merkittävästi ihmistieteisestä.

Sisäkkäiset rakenteet

Menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus kulkevat aina ihmisen identiteetin kohdalla sisäkkäin. Niiden kautta jäsennetään tärkeät ihmissuhteet ja niiden historia sekä se, miten ihminen tuntee olevansa edelleen sama ihminen myös täysin muuttuvassa tilanteessa. Tällainen tilanne saatetaan kokea myös hyvin traumaattisena vaikkapa tropiikin altaiden kohdalla Kariban ja Voltan rakentamisen yhteydessä, joka pakotti alkuperäiskansoja muutamaan kotiseudultaan täysin vierasiin ympäristöihin, joita aiempi identiteetti ei tukenut tai edes tunnistanut lainkaan. Sama koski Suomessa Kemijoen altaita, Lokkaa ja Porttipahtaa, Sompiossa 1960-luvun lopulla.

Jos työyhteisö kokonaan hylkää uuden työntekijänsä, syntyy poikkeuksellinen ja aiemmin kokematon elämäntilanne, joka koskettaa koko identiteettiä, ei vain sen osia. Työpaikkakiusaamisessa pyritään järkyttämään yleensä vain osia, harvemmin koko ihmisen identiteettiä. Työpaikkakiusaaminen on kuitenkin juuri identiteettiä horjuttavana hyvin suomalainen ilmiö ja liittyy tutkimusten mukaan omaan aikaamme ja etenkin nykyisin julkishallintoon työnantajana.

Olen aiemmin kirjoittanut runsaasti aiheesta enkä nyt puutu ilmiön kuvaamiseen. Se liittyy kuitenkin läheisesti juuri identiteettiin, identiteetin kriisiin ja heikkoihin työnantajiin sekä niiden syystä tai toisesta horjuvaan hallintoon. Ihminen voi myös itse hyväksyä tai hylätä muiden ihmisten näkemykset itsestään. Näin tapahtuu etenkin silloin kun nuori kapinoi ja on luomassa omaa identiteettiään sekä silloin, kun aikuinen kypsä persoonallisuus ei hyväksy identiteettinsä loukkauksia. Etenkin nuori rakentaa identifioitumistaan kaveripiiriltään saamansa palautteen perusteella ja se kasvattaa ryhmähenkenä itsetuntoa ja yhteenkuuluvuuden tunnetta.

Syntyy epäselvän identiteetin vaihe, jossa kokeillaan erilaisia vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia. Identiteetin etsintävaihe liittyy myös spatiaaliseen identiteettiin. Alueellinen identiteetti voi olla lähellä maakuntahenkiä, kuntaidentiteettiä ja myös kansallistunnetta. Huono kansallinen itsetunto näyttäytyy epävarmuutena ja tapana pönkittää sitä hakien vaikkapa urheilusuoritusten kaltaisia näyttöpaikkoja. Kansalliset suoritusten mittaamiset ovat tyypillistä sellaista viihdettä, jossa taustalla on samalla maskuliinisen vahvana esitetty kuva kansallishengen luonteesta. Mukana on runsaasti stereotyyppejä ja sellaista käsitteistöä tai symboliikkaa, jonka kohdalla nykyisin korostuu globaalin maailman paineet ja kriisit sekä näiden horjuttama oma heikko identiteetti tai sen etsintävaiheen jatkuminen.

Lainattu identiteetti

Jos nuori ei käy lainkaan läpi etsintävaihettaan, vaan on jo varhain sitoutunut yhteen vaihtoehtoon, kuten usein huippu-urheilun valmennuksessa tapahtuu, syntyy lainattu identiteetti. Usein mukana on vanhemmilta saatu roolimalli. Kulttuurisesti tämä roolimalli oli tyypillistä agraarissa ja alkuteollisessa yhteiskunnassa ja sen luokkajaoissa.

Alusmaa lainaa taas helposti mallinsa emämaalta. Näin identiteetti syntyi muilta saatuna ja erityisen vahva se oli sukupuolisen roolijaon yhteydessä. Globaalissa maailmassa nämä jaot ovat edelleen näkyviä, ja niillä on taipumusta siirtyä myös kulttuurista toiseen. Suomalaisuus identiteetin aiheena on erityisesti näin olympialaisten aikaan korostuva ilmiö. Siihen kuuluu tyypillisenä juuri pienen kansan heikko itsetunto, maskuliinisuus, jossa nainen on eritystapaus ja otetaan mitalinhankinnassa kuitenkin huomioon paremman puutteessa. Nyt sekään ei näytä pelastavan ja tyydymme tunnelmoimaan muiden menestystä etäältä ihaillen tai palaten vanhoihin menetyksemme päiviin niitä takautuvasti muistellen.

Olemme taantuneet liki kaikessa opittuun identiteettiimme liittyvässä 1970-luvun luokkajakoihin ja se näkyy myös politiikassamme. Sanna Kivimäki väittelee aiheesta tohtoriksi 11. elokuuta tiedotusopissa Tampereen yliopistolla. Kirjan nimi on “Kuinka tämän tuntisi omaksi maakseen – Suomalaisuuden kulttuurisia järjestyksiä”. Oletan, että siellä tutuksi tulevat jälleen kerran käsitteet “stereotypiat”, köyhyysloukut ja luokkajaot, pönkitettävät hyvinvointiyhteiskuntamme mittarit, suomalainen synkkämielisyys ja tapamme jakaa jokaiselle jotakin sekä juoda itsemme tolkuttomaan kuntoon muita kansakuntia sen enempää siinä matkimatta.

Osaamme jotakin myös itse ja ilman diffuusista tiedon ja toiminnan hakemista. Olemme aktiivisia juomaan sellaista myrkkyä, joka ei meille sovi, mutta teemme sen silti ikään kuin uhmaten ja osana ikääntyvän kansakunnan negatiivista identiteettiä, murrosikäisen kulttuuriin aggressiivista ja poleemista elämisen tuskaa.

Uuden identiteetin aamussa

Olen kirjoittanut suomalaisuudesta jo niin paljon, etten osaa pitää enää näitä kansakuntaamme liitettyjä mytologisia piirteitä muuna kuin vahvan itsetunnon osoituksena. Kansallisen identiteetin, myös sen kipupisteitten, etsintävaihe on käyty läpi ja maa on sitoutunut viimeinkin omiin valintoihinsa silloinkin, kun ne ovat olleet ja ovat edelleen joskus myös kauheita virheitä ja poikkeavat muiden Pohjoismaiden viisaammista valinnoista.

Demokraattisessa maassa on lupa tehdä myös virheitä. Vaaleissa voimme aina virheemme korjata ja etsiä uusia vaihtoehtoja. Identiteettimme ei ole enää sidoksissa poliittisen instituution aiemmin jäykkään ja luokkarakennetta palvelevaan maailmaan sekään. Poliittiset instituutiot ovat jatkuvassa liikkeessä nekin. Pohjoismainen pragmaattinen, luonnon ankaruudesta syntyvä elämänasenne ja käytäntöä palvelevat ratkaisut ovat ohjaamassa inhorealistista opportunismiamme.

Joitakin negatiivisen identiteettinsä hylänneitä maasta kuitenkin löytyy ja aina ei ole tarvis palata kansallisen identiteetin tai minäkuvan rakentelussa 1800-luvun nationalismiin ja kultaisiin vuosiimme, muutamaan harvaan Ruotsista maahamme lainattuun vahvan egon kansalliseen kantajaamme tai tsaarin ajan perintöön.

Ne sopivat aikaan, jolloin elimme ensimmäisen tai toisen tasavallan vaihetta ja pääosa kansaa eli omaksuen muualta annetun ja opetetun identiteetin kasvavassa auktoriteettiuskossa, tai pani vaihtoehtoisesti hanttiin herravihaa kantaen topeliaanisessa elämässä ja Kalevalan rinnalla Väinö Linnaa tai Vänrikki Stoolin tarinoita lukien ja Aleksis Kiven tuotantoon ne liki raamatullisesti yhdistellen. Tänään mediayhteiskunnassa kansallinen identiteetti on jo, Hegeliä lainaten, identiteetin ja epäidentiteetin identtisyyttä. Siinä sama identiteetti syntyy eri muodoissa useissa erilaisissa meille avautuvissa maailmoissa ja hyväksymme tämän terveen egon ja persoonallisuuden minäkuvan rikkautena. Vaikka nyt menee huonosti, niin ei aina tule olemaan. – ”Non, si male nunc, et olim sic erit (Horatius).