Otsikko on Alistair McCleanin kirjasta. Se voisi olla myös kenen tahansa poliitikon tai vallankäyttäjän muistelmista. Tänään se sopii etenkin Yhdysvaltain vaalien seurantaan ja sen käänteiden otsikointiin. Suomessa valmistaudutaan useisiin vaaleihin ja mediamme pohjustavat niitä luonnollisesti tiedottamalla maailman seuratuimmista vaaleista samalla omia vaalejamme valmistellen. Miten muuten mediayhteiskuntamme voisikaan toimia vain muutama kuukausi ennen kuntavaaleja, joissa ratkotaan myös asetelmia maakunta- ja eduskuntavaaleihimme, presidentin vaaleihin ja meppivaaleihin. Kaikki nämä vaalit kun käydään runsaan parin vuoden aikana ja pelissä on paljon muutakin kuin vuosikymmeniin vaalejamme seuraten.

Kun Yhdysvaltain vaaleihin on vajaa viikko, FBI on Yhdysvaltain vaalien näkyvin osapuoli ja Clintonin hyökkäyksen kohde. Ei enää republikaanit. Kun loppusuoran vaalitaisto kääntyy puolustukseen ja hyökkäys ulkopuolelle poliittisen päävastustajan, tulos on varmasti kehno. Suomessa vastaava tilanne olisi mahdoton.

Clintonin tapa tuoda esille omana aseenaan Trumpin naisseikkailut oli virhe naisseikkaluistaan tunnetun presidentin puolisona. Miten uskottava sellainen mies on vaimonsa tärkeimpänä tukijana ja entisenä presidenttinä? Toinen hirvittävä virhe oli ulkoministerinä tehdyt, kenen tahansa sähköpostiviestejä käyttävän ymmärtämät lapsekkaat mokat ja kolmas epätoivosta syntyvä tapa hyökätä tätä mokaa tutkivan FBI:n kimppuun. Politiikan amatööri Donald Trump tekee historiaa, trumpismia, kohoten kohti Yhdysvaltain presidentin virkaa ulkopuolelta poliittisen instituution ja establismentin. Tällainen jonojen ohittaminen on amerikkalainen ilmiö ja mies kuin Amerikka itse.

Paniikissa ja mediamylläkässä syntyy koko ajan uusia virheitä. Myös suomalaiset poliitikot ymmärtävät mistä nyt on kyse ja kuinka ahdistava tällainen tilanne voi olla. Sen sijaan mittakaavavirheitä teemme koko ajan vertaillessamme Yhdysvaltoja Suomeen.

Helsingin Sanomat ja Yhdysvaltain mediat kertovat eri narratiivista kertomusta maailman seuratuimmista vaaleista. Hesarissa (1.11) tutkija ja mediaprofessori Anu Kantola yhdistää tämän päivän tarinansa Saksaan ja sen liian kunnolliseen kansaan jonottamassa omaan vuoroaan aikanaan ennen toista maailmansotaa muuttuen tässä jonotuksessa fasisteiksi. Joku kun kiilasi koko ajan kunnollisen kansalaisen ohi.

Hän pelottelee republikaanien voiton johtavan samaan Yhdysvalloissa. “Silloin koittaa vihdoin kauan kaivattu aika, jolloin pannaan oma maa ja maailman kansat järjestykseen” kirjoittaa Kantola lopettaen samalla kolumninsa. Tappiokaan kun ei lupaa hyvää tuon kansanosan taholta, Kantolaa tulkiten. Demokraattina eläminen olisi taas aivan muuta.

Tosin Yhdysvaltain mutkikkaan vaalitavan vuoksi ratkaisu käydään muutamassa osavaltiossa, jossa molempien pääpuolueitten “jonottajia” on yhtä paljon ja aivan samoissa elinoloissa leipänsä hankkien ja perheensä elättäen. Donald Trump on taas pikemminkin lupaillut kovin suljettua politiikkaa ulkomaailmaan kuin demokraatit ja Clinton. Mutta tällähän ei ole merkitystä kun kirjoitetaan narratiivista kerrontaa ja emotionaalista pelotetta lehteen.

Demokraatit kun ovat Kantolan narratiivisessa kerronnassa eri kansaa kokonaan Ohioissa, Floridassa ja Alaskassa kuin republikaanit ja kaksi puoluetta suomalaiseen tapaan kuvaten ikään kuin stereotyyppejä Kari Suomalaisen kynästä niitä takavuosina Hesariin hahmotellen. Demokraatit ovat jonossa näitä pelottomia mutta ovatko he kunnollisia, sitä Kantola ei kerro. Otsikon mukaan kun vain kunnolliset ihmiset ovat näitä vaarallisia. Ja tarinan mukaan he ovat nyt republikaaneja, vaarallisia.

Poliittisen kolumnin kohdalla republikaaneja pidetään liian kunnollisina jonottajina ja lynkkausmieliala tulee tästä, kunnollisuudesta jonottaa vuoroaan. Kantolan “pelko” menettää voitto johtaa viimeiseen aseeseen ja sen käyttöön. Miksi sitä käyttäisivät juuri republikaanit eivätkä demokraatit? Mistä osavaltiosta mahtaisi sota syttyä? Kunnollisista tai kunnottomista?

Sen sijaan Yhdysvalloissa pohditaan muita narratiivisia kertomuksia ja niistä tutuin on Venäjä sekä kylmän sodan ajan pelotteet. Molemmat elättelevät voitontoiveitaan tuomalle esille vaalien loppukirin suomalaisille niin tutut pelotteet.

Urho Kekkonen haki pelotteet nootteina ja koko ajan Neuvostoliiton panssarit uhkasivat vaalejamme ja se oli vallanpitäjän varmin tapa ylläpitää valtaan liittyvää kauhua, pysyvää pelotetta. Siihen ei vaadittu KGB:n agentteja laisinkaan. Omat riittivät ja osa vieraili Itä-Saksassa ja syntyivät Tiitisen listat.

Ei se sattuma ole että Raamatussa toistellaan enkelten suulla “älä pelkää” sanaparia evoluutionsa kautta saaliseläimenä juuri pelon kautta hallittavaa ihmislajia ja sen pelokkaita lajitovereitamme rauhoitellen. Pelolla hallittu ihminen kun on se kaikkein pelottavin oli hän sitten minkä kuppikunnan edustaja tahansa. Media pelottelijana on ikävä ilmiö ja tutkija sen käyttäjänä väärässä ammatissa. Moni tieteilijä ja taiteilija, kirjailija ja toimittaja, on käyttänyt koko elämänsä purkaen kansallisia pelkojamme.

Yhdysvaltain vaalien viimeinen viikko on odotetusti salaliittojen ja pelotteiden esittelyä. Hesari on mediana taitavin pelkojen kylväjä. Sen sosiaaliseen pääomaan kuuluu hakea pelotteet ennen vaaleja Venäjältä ja Yhdysvaltain tapauksessa esitellen amerikkalaista unelmaa ja tapaa jonottaa omaa vuoroaan, jossa jonotuksen rikkojaa rangaistaan.

Ilmiö on hyvin slaavilainen ja suomalainen eikä ymmärrä kuinka juuri Yhdysvalloissa, toisin kuin Suomessa ja Venäjällä, jonotusta rikotaan ja kuka tahansa voi äkkirikastua tai menestyä toisin kuin poliittisiin klaaneihin sidotussa ja ahdistavassa suomalaisessa tai slaavilaisessa, venäläisessä jonotuksessa. Näin oman mediamme kolministin ja professori Kantolan kirjoitus on tarkoitettu suomalaiselle äänestäjälle, pelossa elävälle jonottajalle, ei toki Yhdysvalloissa elävälle ensinkään. Sillä ei ole mitään tekemistä Yhdysvaltain vaalien kanssa vaan ainoastaan omiemme. Tähän tarkoitukseen kirjoitus on taitavasti tehty ja professorin ammattitaitoa käyttäen.