Suomen kieli kuvataan usein käsitteellä onomatopoeettinen. Toki kielen ohella meillä on paljon muutakin onomatopoeettista.

Nyt kun Suomi on valittu yhtenään maailman onnellisimmaksi maaksi, meidän on aika raottaa onnemme taustoja myös naapureillemme. Hiven onnea ja ehkä voimme välttää myös keskustelun Natosta tai EU:n turvatakuista.

Lainaan kirjoitustani Bulevardiin noin vuosikymmen sitten, jolloin onnemme oli vielä liki neitseellistä eikä siitä puhuttu ja ylistetty osana globaalia kilpailua ja siinä menestymistä.

Onni on ikään kuin poliitikon taito estää ihmisiä puuttumasta asioihin, jotka kuuluvat heille. Paksu nahka, joka on Jumalan lahja. Onni muistuttaa suurta valhetta. Mitä suurempi se on, sitä suurempi on mahdollisuus, että siihen myös uskotaan.

Me tiedämme myös, kuinka voittajat eivät usko sattumaan ja viisaat syntyvät kuoleman jälkeen. Sen sijaan vain suomalaiset osaavat yhdistää nämä onomatopoeettiseen ajatteluunsa, sanoihin, jotka ovat luonnosta syntyviä, ei matkimalla opittuja. Ei kenestäkään tule onnellista, saati suurta matkimalla.

Suomalainen, onomatopoeettinen ihminen, on aina oma itsensä ja osa luontoa. Suomalainen onni on jatkuvaa kiitollisuutta ja venäläisten taas sen tavoittelussa. Dostojevski havaitsi tämän Anton Tsehov puolestaan kuinka tällaiset venäläiset ovat ikävimpiä ja väsyttävimpiä kuin naapurinsa Suomessa.

Onomatopoeettinen onni on hyvin herkkä asia, niin herkkä että jo pelkkä ajatus siitä tai sen kosketus kuihduttaa sen kuin herkän kasvin mimosan tapaan lakastuen. Niinpä tätä aitoa onnea, onomatopoeettista elämää, ei voi hakea ja etsiä ulkopuoleltaan, se on löydettävä sisältä, itsestään.

Suomalainen onomatopoeettinen onni syntyy tavastamme tehdä joka päivä joku ihminen onnelliseksi. Pääsääntöisesti tämä henkilö on suomalainen itse. Se on kykyä olla oma itsensä kielensä kanssa, vailla kompromisseja, senkin uhalla, että on onneton.

Onomatopoeettinen suomalainen ei laske koskaan omaa onneaan muitten varaan sitä rakentaen. Näin toimien suomalainen on myös kyllin vahva kestämään muiden onnettomuudenkin. Se on samalla pehmeää mukautumista muutoksiin, suomettumiseksi kutsuttu ilmiö.

Presidentti Mauno Koivisto havaitsi kuinka suomalainen onni ei ole asema, jolle saavutaan vaan tapa matkustaa, päämäärä, johon pyrkiä. Siinä suurin mahdollinen onni on juuri onomatopoeettinen olotila, tietoisuus siitä, ettei välttämättä kaipaa onneaan. Se kun on koko ajan kuitenkin läsnä.

Jonkun toisen tietämättömyys voi toki olla ilo mutta ei toki onni. Siinä läsnä on aina kyky uusiutua, ajaton ja paikaton maailma, kolikon kaikki kolme puolta. Kun odotat onnea, pidät vihreää oksaa sydämelläsi, laulava lintu kyllä saapuu. Sellaisella onnella on vain usein pistin pyrstössä.

Nykyinen maailma on niin täynnä ja tulvillaan mielettömyyttä, että stand up koomikkojemme ja humoristien on miltei mahdotonta pistää paremmaksi. Varo kuitenkin venäläisiä ja heidän sananlaskujaan, jossa hitaasti kulkien onnettomuus saavuttaa sinut ja kiivaasti rientäessäsi saavutat onnettomuuden.

sunnuntai 22. huhtikuuta 2012

Onomatopoeettinen koodisto

Onomatopoeettinen tarkoittaa jäljittelevää sanaa tai sanontaa. Käsite tulee kreikasta (onomatopoiesis) ja tarkoittaa nimen sepittämistä. Usein sanan sepittämisessä on käytetty luonnosta lainattuja ääniä ja kielitieteilijöille käsite on erityisen tuttu. Aihetta sivuavaa tutkimusta ja väitöskirjoja on runsaasti saatavilla.

Kun me ammumme, hohotamme, sihisemme, sähisemme tai käytämme sellaisia sanoja kuin hauva, kolke, kumista, raksua olemme tekemisissä tämän käsitteen kanssa. Samoin lintujen viserrys, rääkyminen, kiekuminen, titityy tai lippu kuvaamassa liehuntaa ovat tätä samaa onomatopoeettista kerrontaamme.

Onomatopoeettinen vallankumous

Komiikassa onomatopoeettista kerrontaa ja kompia on pilvin pimein ja etenkin Sammy Davis Jr. käytti tätä kieltä yhtenään. Lasten lorut ja sadut, sarjakuvat, ovat täynnä tätä kieltä ja joskus ei muuta juuri tapaakaan, kuten Gulliverin retkillä. Lapsena minä rakastin näitä retkiä ja opin lukemaan niitä tavaten. Oli pakko oppia ollakseen onnellinen.

Mediassa aiheesta löytyy kulttuuriin sidottuja ja kielelle tyypillisiä ominaisuuksia hyödyntää onomatopoeettisia symbolirakenteita. Internetissä ja lyhyessä viestinnässä kännykkää käyttäen etenkin kreikkalainen sanasto on täynnä mahdollisuuksia jättämällä vokaali kokonaan pois viesteistä. Suomen kielessä tämä ei onnistuisi.

Näin kreikkalaisuus on muuttumassa kielen kautta ja sitä on vaikea ymmärtää, taas kerran. Etenkin lasten ja nuorten käyttämä englanninkieli on muuttumassa koko ajan, jolloin sellaiset käsitteet kuin “wham”, “bang”, “blam”, “zing”, “zack” “zorck” “zang”, “bam”, zap”, “boom” ,” pow”, zingo” , “boing”, “twirp”, “snikt”, “schlikt”, “clung”, click, “trip”, “back“ ja tuhannet muut ovat tulleet osaksi maailman kielten “ideaphone” elämää, jossa kiinalaiset ja japanilaiset elävät hieman eri maailmassa kuin oma kielemme.

Leikimme kyllä usein etenkin japanilaisella “kielellä” tarkoittamatta sillä mitään “loukkaavaa” käyttäen juuri onomatopoeettisia ilmaisuja oman komiikan tuotossa. Samalla vaikkapa kiinalaiset ilmaisut ovat onomatopoeettisina omaa käsitemaailmaamme yllättävänkin lähellä.

Nykyisin olemme asettamassa sille rajoja pohtimatta, kuinka alueelliset erot murteissamme ovat suuria juuri tällä kielemme alueella. Vanhoja mediatalojamme pyritään yhdenmukaistamaan ja syntyy sukuhupaisaa uutissointia. Se mikä Turussa toimii ei toimi Kuopiossa tai Tampereella, Joensuussa ja Rovaniemellä.

Topeliaaninen raja olemassa

Kun on kirjoittanut yli 40 vuotta jokaiseen maakuntalehteemme, takavuosina jokainen juttu oli kirjoitettava eri tavalla Turun Sanomiin ja Savon Sanomiin, Kalevaan ja Helsingin Sanomiin maakunnallista juttua ei kannattanut kirjoittaa lainkaan. Onomatopoeettinen tapa ymmärtää tai olla ymmärtämättä ei ole Suomessa sama, ja raja etenkin vanhan kulttuurimaantieteellisen erottajan kohdalla oli vedenjakajana topeliaanisen jyrkkä.

Aamulehti ja Karjalainen ovat kaksi eri mediaa siinä missä Lapin Kansa ja Etelä-Saimaa.

Onomatopoeettinen paitsio

Onko Suomi ajamassa itseään onomatopoeettiseen paitsioon? Onko kielemme kannat kohta suljettu tavalla, jossa edes idässä ei uskalleta käyttää raikasta ilmaisua, onomatopoeettista luovaa innovaatiota, pelkäämättä että lännessä sitä ei ymmärretä kirjoittamatta jutun perään Helsingin Sanomien tapaan “vitsi, vitsi”.

Ja sen perään “hitsi” miten kehno se lopulta oli ja osoitettuna kokonaisen kansakunnan kokoisen lukijakunnan käyttöön ottaen esimerkki natsi-Saksasta. Oliko natsi-Saksa nyt niin hyvä vitsien kertoja ensinkään? Elikö kieli ja sen rikas tapa uusiutua erityisen vahvana juuri tuossa ilmansuunnassa?

Mikä se on tänään Ranskassa, selviää parhaillaan käynnissä olevissa vaaleissa, jossa sielläkin kyllästyminen kuvaa parhaiten käytyä vaalikamppailua. Pitäisikö varoa onomatopoeettisen kielemme lähteitä ja antaa sen uusiutua ilman poliittisia tarkoitusperiä?

Vai haluammeko palata siihen aikaan, jossa kirosanan kohdalla oli pelkkä viiva? Onko sellainen globaalissa viestinnässä enää edes mahdollista? Kaikki eivät seuraa anglo-amerikkalaista kieltä ja sen tapaa uusiutua.

Onomatopoeettiset lentäjät ideoimassa

Onomatopoeettista ei voi irrottaa asiayhteydestään ja se ymmärretään tai jätetään ymmärtämättä. Kaisa Häkkinen on löytänyt kielestämme vaikkapa onomatopoeettisia lintujen nimiä kuten kuikka, kukko, uikku, räkättirastas (räkättää), ruisrääkkä (rääkkii) tiltaltti, tikka (tikittää), pulu (pulputtaa), riekko (riekkuu), huuhkaja (huhuilee), kurppa, naakka, viklo ja monet muut, joista on vasta valmistunut myös todella kiintoisa väitöskirjakin.

Suuret ideat syntyvät yksinäisten miesten mielissä ja kellarissa istuen, pohtii Helsingin Sanomat (22.4) ja vie ajatuksen ideariihestä ideakouluttaja Saku Tuomisen maailmaan. Ideasta, innovaation alusta, on tehty joku aivan omalaatuinen ilmiö, joka vaatii konsulttia ja kelomajoja.

Ideat ovat tiimien työtä, jossa niitä haudotaan teknologiakeskuksen ideahautomoissa. Käytännössä yritykset ja organisaatiot liki pelkäävät uusia ideoita ja hassaavat niitä, hakevat johtajansa ja hierarkkisen organisaation yläpäästä, jossa onomatopoeettinen elämä on muuttunut konservatiiviseksi ideologiaksi.

Kun se pääsee vallalle, syntyy Yhdysvaltain tapaista kahtiajakoa, jossa Obama saa äänet naisilta ja konservatiivi republikaani miljonäärinä miesten äänet. Latinot pelkäävät republikaania ja kahtia jaettu kansakunta jakautuu kahtia.

Rikkaiden verotuksesta ja naisten asemasta, konservatiivien vähättelystä, tulee ykkösaihe vaaleissa. Kuka sellaista Suomeen haluaisi? Vai haluaako sittenkin? Ikääntyvä kansakunta tahtoo olla konservatiivinen, naista vähättelevä.

Poeettista elämää ja idealismia

Onomatopoeettinen elämä on poeettista, lyyristä ja siinä on mato mukana. Se koukuttaa ja tuo mukanaan myös ongen ja siinä korkin, sen nyppivät liikkeet tyvenen veden pinnassa. Se ei ole koskaan massiivista kalastusta vaan kaljojen narraamista, suurisilmäistä uteliaisuutta, jossa keskustelu, mikä tahansa, on osa tätä onomatopoeettista prosessia.

Siinä useat asiat yhdistyvät kolaroinnin kautta yhdeksi ilmiöksi; teesi, antiteesi ja synteesi jopa uudeksi hypoteesiksi. Rohkea ihminen ei sitä pelkää. Konservatiivi pelkää ja varoo konfliktia, hakee mukavaa keskiluokkaista elämäänsä.

Geenistä meemiksi – kielen virukseksi

Toinen kalastaja, tiimi, organisaatio, kilpaileva yrittäjä, poliitikko, voi todistaa kalan koon, arvioida sen merkityksen ja kadehtimalla viedä kalat järvestä. Heittää oman onomatopoeettisen siimansa kohti samaa vapaan veden virtaamaa ja havaita kuinka siinä virtaavat jo uudet vedet tai kalaparvi on ehtymätön kaikkialla.

Oleellista on kuitenkin imarrella itseään löydöksestä, joka on jonkun toisen, mutta taipuu myös omalle kielelle, muuttuu idean leviämisvaiheeseen ja koukku on kiinni kitalaessa. “Mato poeettinen” -prosessi saa diffuusista tuulta purjeisiinsa, alkuperäinen idean isä hakee uutta saalista itselleen.

Hän kalastaa uutta saalista kielensä koukkuun ja geenistä on tuullut meemi, maailmalla leviävä viruksen kaltainen ilmiö. Suomen kieli oli alkujaan hyvin onomatopoeettinen, kunnes aloimme hävetä sen juuria.

Pidimme sopimattomana, että meitä alettiin nimitellä metsäläisiksi ja luonnonkansaksi, koska kielemme oli kiinni luonnossa, omantopoeettisissa ilmaisuissa. Aloimme lainata muodikkaasti latinaa ja myöhemmin englantia, sivistyssanojamme. Etenimme pois tunnekielestämme ja uudet ideat alkoivat kadota sen mukana.

Ono matoa koukkuun

Kyllä tiimissäkin voi saada hyvän idean ja viinaa juodessakin, pohtii pelejä kehittävä Harri Granholm (HS 22.4). Oikeasti kuitenkin hyvä idea on hänelle sama asia kuin “intohimo”. Jos se tapetaan, katoaa myös onomatopoeettinen elämä.

Tässä elämässä lapsen tavoin uskotaan omaan tekemiseen ja tunnetaan ne taustat, jotka oikeasti motivoivat ihmistä itseään, ei tiimiä, työryhmää tai organisaatiota. Yhteisesti massoja, ryhmää, ei motivoi mikään. Siellä tyhmyys vain tiivistyy onomatopoeettisesti.

Onomatopoeettinen ilmiö on yksilön omissa aivoissa syntynyt uusi käsite, jossa mahdollisesti jo vuosikausia pihdattu ilmiö saa vihdoin oikean asunsa, muuttuu sanaksi ja sana lihaksi.

Johanna Sinisalo (HS 22.4) hakee kirjansa aiheet sokkona materiaalia keräten tietämättä, mihin tarkoitukseen ne tulevat. Käsite “suurisilmäinen uteliaisuus” on liki runollinen, mutta ei vielä onomatopoeettinen.

Siinä mitään asiaa ei ohiteta itsestäänselvyytenä ja pienet yksityiskohdat alkavat vaivata jopa arkipäiväisessä uutisoinnissa. Miten ilmiö on syntynyt, kiinnostaa Sinisaloa.

Mikään ei synny kaoottisesti vaan taustalla on ketju tapahtumia, määrätön määrä yksityiskohtia. Jokainen merkittävä on aina onomatopoeettinen.

Kollektiivinen onomatopoeettinen kokemus

Vahva nainen antaa oopperalle femistisen aspektin, kertoo Sopraano Johanna Rusanen-Kartano pahansisuisena vanhana Aliidena (HS 22.4). Oopperassa siirrytään henkilötasolta Viron kansan kollektiiviseen orkesteriin ja kuoroon.

Syntyy visuaalinen spektaakkeli, joka leviää onomatopoeettisena ilmiönä ja irtautuu arkitodellisuudesta. Näin törmäykset, konfliktit, kuljetetaan arkipuheen tasolla, sen onomatopoeettisessa resitatiivissa, kuljettaen kohtausta dramaattisen tyylilajin keinoilla.

Lopulta Jumalten tuhossa vanha maailma tuhoutuu, syntyy wagnerilainen vaikutelma. Mummomainen ja nutturapäinen Allide on oman aikamme tuote. Viron miehet jäävät vahvojen naisten jalkoihin.

Miehen valta oli keskittynyt onomatopoeettisesti vääriin vesiin, Neuvostoliiton hirmuvallan raakoihin ja raiskaaviin edustajiin. Siperian hyytävät tuulet, jossa orkesteri surisee alaspäisiä pyörreliikkeitä, sirisee välillä hyönteismäisesti pistellen kuulijoitaan.

Repeämät kuultavat, Hannu-Ilmari Lampilan kuvaamana, painajaismaista kurimusta ja käyttävät juuri luontoa, ilmaa ja avaruutta, näkymää uudesta elämästä. Juri Reinveren ooppera on onnistunut Sofi Oksasen romaanin pohjalta onomatopoeettisesti koukuttamaan täydellisesti, kollektiivisesti.

Keskivetelän puhdistautumisriitti

Yle tekee uudella budjetillaan jatkossa muutakin kuin onomatopoeettisesti keskivetelää. “Keskivetelä” (HS 22.4) on käsitteenä hyvä alku, mutta ei vielä johda onomatopoeettiseen uudistukseen edes analyysinä.

Nuorten aikuisten saaminen edellyttää nyt paljon muutakin kuin uutisia ja ajankohtaisohjelmia, kotimaista draamaa ja ruotsinkielistä ohjelma-antia. Ylen toimitusjohtajalla Lauri Kivisellä on kivinen tie edessään, kivinen onomatopoeettinen pelto kynnettävänään.

Nettiin tuotetut ohjelmat ja mobiililaitteitten käyttö eivät ole vielä onomatopoeettisia ideoita alkuunkaan, ja radio on edelleen ylen ominta antia sen kielen uudistusten ohjailijana ja uudistajana.

Ulkomaiset sarjat ja kaupallinen tv-toiminta ei riitä nyt vanhan keksivetelän tukena, kun kyse on 460 miljoonan budjetin verorahoista. Pelko ylen tavasta näivettää muut mediat, lehtitalot, elää vahvana.

Uutta matoa koukkuun laittava yleisradio on onomatopoeettisessa kiusauksessa, diffuusissa vaiheessa, saranakohdassa tuottaa juuri sitä samaa draamaa ja kaupallista viihdettä, jonka tuottajia ovat jo muut mediamme.

Kaupallinen toiminta ympäri maailmaa on tuottamassa ensimmäisen vaiheen innovaatiot ja reaaliaikaisen niin nettiin kuin mobiililaitteisiimme myös tulevaisuudessa. Vielä tänään pääosa kansasta on yleensä tyytyväisiä, mutta jo nyt kolmasosa purnaa.

Onomatopoeettinen maaseutu ja maatalous

Maailma ei muutu vegaaniksi vaan sen määkii, ammuu, möyryää, läähättää, lihoo, laihduttaa, karppaa, rikastuu ja syö laatulihaa viherpiipertäjistä piittaamatta. Suomi voisi muuttua maailman johtavaksi erikoislihan tuottajaksi, Pohjolan pihvimaaksi, ja hakea brändinsä suurista pinta-aloista, autioituvasta maaseudusta, tutusta puhtaasta maaperästämme, ekologisesti kestävästä ja oikein luomuna tuotetusta lihasta, maaseudun avarasta maisemasta ja sen hoitajista.

Onomatopoeettinen idea edellyttää aina strategiaa, jossa mukana on rohkeus tehdä eikä puuhastella. Kun törmäyskurssilla ovat kahdet arvot, dikotomiassa voittaa aina matoa kukkuun paneva työ ja sen arvot, oikein oivallettu brändi.

Tässä MTK:n ohjelmassa, jossa Suomi erikoistuu lihan tuotantoon, on jotain kokonaan muuta kuin puuhastelu kaivosten ympärillä, jotka ovat muiden kuin omien yhtiöittemme omistuksessa.

Tämä ammuva, mylvivä ja määkivä onomatopoeettinen ilmiö elättäisi koko kansakunnan ja vastaisi paikallisesti, kansallisesti ja globaalisti omaa onomatopoeettista osaamistamme, historiaamme ja luontoa, omaa sisintämme.

Tässä Helsingin Sanomien sunnuntain numero 22.4 on osunut vihdoinkin oikeaan strategiaan, visioon ja onomatopoeettisesti globaaliin ilmiöön kansallisesti hoidettuna. Yhdestä naudasta valmistetaan satoja tuotteita, ei vain lihaa.

Elävästä maaseudusta taas saamme turismin ohella myös yhteisöllisesti toimivan yhdyskuntarakenteen. Maaseutua ja sen yhteisöjä, yhdyskuntarakenteita, kulttuurimaisemaa, ei voi tuoda. Se on aivan muuta kuin ydinvoiman varassa elävä energiantuotantomme tai Nokian varaan rakennettu innovaatiopolitiikkamme. Ne rapautuvat.

Onomatopoeettinen ihme

Edesmennyt Kimmo Kaivanto ei ollut vain taidemaalari, kuvanveistäjä ja graafikko vaan onomatopoeettisesti elänyt idealisti, romantikko ja informalismista aikanaan uransa käynnistänyt ympäristöpoliitikko.

Kaivanto liikkui vaivatta taiteenlajista toiseen, oli kuin kala vedessä ja tarttui jokaiseen onomatopoeettiseen virtaukseen viipymättä. Sanavalmis ihminen, savolainen sanan kääntäjä, on aina myös visualisti, onomatopoeettinen ihme.

Ruoveden maisemista syntyi luonnon niin visuaaliset kuin virtuaalitodellisuuteen tänään siirrettävät Kimmo Kaivannon yhteiskunnallisesti puhuttelevat teemat. Oodi 60 000 järvelle syntyi samana vuonna kuin aloin yliopisto-opiskeluni Oulussa.

Se oli kaikkien biologien yhteinen oodi, koodi, onomatopoeettinen tapa kertoa, mitä halusimme tulevaisuudeltamme.

Se törmäsi silloin toiseen koodiin ja alkoi kilvoittelu, taistelu, joka johti tuon saranavuoden kääntymiseen voitoksemme. Kimmo Kaivanto oli sen yksi etevimmistä puhujista, taidemaalareista ja kuvanveistäjistämme. Onomatopoeettinen ihme.