Olen työskennellyt Brysselisssä tutkijana. Unionilla oli alussa ideologia, joka ei ole sama kuin tänään. SE on muuttunut radikaalisti siinä missä oma suhtautumiseni tuohon hankkeeseeen. Innostus on kadonnut. Olen syvästi pettynyt. En ole ainut.

Oleellista ei ole ”populistien” tai muiden EU kriittisten voitto brittien äänestyksessä ja tämän leviäminen ”populistien” joukkoon vaan päinvastoin, EU:n myönteisen ja positiivisen ideologian romahtaminen ja tämän kokeneiden ihmisten tapa kääntää selkänsä epäonnistuneelle hankkeelle. Mikään ei ole ikuista ja joskun pettyy. Se on myönettävä viimein ja käännettävä sille selkänsä. Taakseen vilkuilu muuttaa meidät vain Lootin vaimoksi, suolapatsaaksi. Sodoma ja Gomora saavat nyt palaa.

Seuraava juttu on tyypillisen perussuomalaisen nuoren kirjoittama. Hän oli EU:n intomielinen kannattaja mutta sitten Jarmo Keto pettyi ja vaihtoi maailmankuvansa uudeksi. Tarkastelukulma muuttui ilman muiden manipulointia. Ihmiset kun seuraavat mitä ympärillä tapahtuu ja miten se vaikuttaa heidän elämäänsä. Lähtemättä kuvaaman tätä prosessia, jonka Jarmo Keto kertoo kirjoituksessaan, lainaan vain miehen kirjoituksen lopun. SE kertoo miten Brexit syntyi ja miten Islannissa syntyy oma ihme niin jalkapallossa kui aiemmin taloutensa oikaisemisessa. Pieni yhteisöllisyys on kaunista ja tehokasta, nopealiikkeistä, joustavaa ja ketterää. Näin Jarmo Keto kirjoittaa:

Mikä unioni edes on?

Euroopan unioni on sen puuhamiehille juuri sitä, mitä se oli minulle vuosia sitten. Se on suurvaltaprojekti, ja projektissa ei saa ottaa askeleita taaksepäin. Kriisin hetkellä projekti kiertää omia sääntöjään, uusii jäsenvaltioiden kansanäänestyksiä ja rakentaa yhä uusia keinoja lisätä integraatiota, höystäen keksintöjään uuskielellä: tulonsiirrot ovat ”vakausmekanismi”, turvapaikanhakijoiden pakkosiirrot taas ”taakanjakomekanismi”.

Tämän kaiken taustalla on tavoite rakentaa unionia yhä yhtenäisemmäksi ja tiiviimmäksi. Siis toisin sanoen keskittää valtaa – itselle. Unionin johtajat eivät ole hyvyyden lähettiläitä, vaan aivan tavallisia suurvaltajohtajia, jotka toivovat, että jonakin päivänä joku rakentaa heille patsaan Euroopan yhdentäjinä. Työnsä he ovat onnistuneet tekemään hämmentävän hyvin ja huomaamatta: suomalainen media seuraa unionin tekemisiä äärimmäisen vähän, vaikka suurin osa lainsäädännöstämme tulee sieltä.

Tietoisuus unionin vallasta elämäämme on pelkästään omaa ystäväpiiriäni tarkkailemalla hämmentävän hataraa. Vasta pari viikkoa sitten, kabotaasisäännöksiä käsitellessä, muutoin varsin valveutunut ystäväni tokaisi vakavalla naamalla direktiiveistä seuraavasti:

”Ne ovat direktiivejä! Ohjeita! Ei niitä ole pakko noudattaa aina niin pilkuntarkasti! Direktiivi tarkoittaa ohjetta.”

Ei. Eivät ne ole mitään ohjeita. Sen pisteen ohi on menty jo ajat sitten. Direktiivejä noudattamaton jäsenvaltio voidaan haastaa tuomioistuimeen, mikä tietää sakkoa (saatana) ja äärimmäisessä tilanteessa pääsylipun pois unionista. Supervalta pitää huolen, että annettuja määräyksiä noudatetaan. Oma havaintoni on, että suurin osa ihmisistä ei ihan oikeasti ymmärrä, että suurin osa lainsäädännöstämme todella ihan aikuisten oikeasti tehdään Brysselissä.