Helsingin Sanomat (1.5) kertoi artikkelissaan koskettavan tarinan kasvitieteen professori Heikki Hännisen irtisanomisesta virastaan Helsingin yliopistossa. Hänen lisäkseen kenkää siellä sai liki tuhat tutkimuksen, tieteen, opetuksen ja hallinnon kanssa uurastavaa duunaria. Irtisanomistilaisuus on lyht ja jäätävä, kättelyt jäävät väliin. Ennen tätä professorin virkaan valitun takana on tuhat ja yksi koetta ja mittausta ennen virkavuosien alkamista. Siinä väitöskirja on vain alkua. On oltava noin neljän väitöskirjan verran tutkimusta ja runsaasti opettajan ainesta, monella myös vanhemman lehtorin pätevyys biologeina. Osa on lisäksi loistavia hallintomiehiä ja lähettiläitämme ympäri maailmaa. Ensimmäisen väitöskirjani biologi maantieteiljänä kirjoittaneena uskon heitä tuntevani ja kun joku heistä tulee näin radikaalilla tavalla maan päälehden kautta julkisuuteen, kyse on poikkeuksellisen traumaattisesta ja yliopistoa ravisuttavasta yhteisestä kokemuksestamme. Siitä ei pääse irti vaan se jää koko tiedeyhteisön yhteiseksi prykososiaaliseksi traumaksi useamman sukjupolven ajaksi. Olen syvästi pahoillani kollegojen puolesta. Mukaan liittämäni artikkeli on liki vuosikymmenen takaa ja sitä luki tänään noin miljoonasta  kotisivunin seuraajasta suuri määrä ympäri maailmaa.

tiistai, elokuu 05, 2008

Kauneimmat rikkaruohomme

Puutarhaunelmia – Boababien siemenet

Liki tasan kaksi vuotta takaperin kirjoitin blogissani “kauneimmista rikkaruohoistamme”. Kauneimmat rikkaruohot olivat puutarhamme villiintyneitä kulttuurikasveja, joita emme enää arvosta kuten takavuosina. Tällaisia “rikkaruohoja” syntyy myös peltoviljelyn tuotteina. Nekin ovat karanneet alkuperäiseen köyhään luontoomme sitä rikastuttamaan ja useimmat ketojen ja niittyjen kasvustot ovat näitä rikkaruohoja.

Opiskellessani biotieteitä Oulun yliopiston kasvitieteen laitoksen ekologian professorina työskenteli professori Yrjö Vasari, loistava tutkija, luennoija ja hallintomies että kieliä taitava seuramies, monialainen ja pidetty opettaja ja taitava pedagogi.

Harvoin Suomessa samassa henkilössä yhdistyy kunnianhimoisen tutkijan ja tiedemiehen, luonnontutkijan, opettajan ja kulttuuriosaajan sofistikoitu sydän. Niinpä Yrjö tunsi myös yrtit, kasvien käytön lääkkeinä ja niiden kulttuurihistoriallisen taustan. Hän olisi voinut olla yhtä hyvin kasvimaantieteen professori. Hän tunsi Etelä-Suomen retkillämme jokaisen pitäjän historiaa ja yhdisti sen globaaliin kasvien liikkeiden ja leviämisen taustaan. Kasvimaantieteilijä osasi maantieteen sekä kulttuurimaantieteenä että fyysisenä luonnonmaantieteenä. Hän osasi rakentaa aluemaantieteen synteesin pala palalta ne kooten ja alkaen aina historiasta, kallioperän muodoista ja synnystä kohti jääkausia ja lopulta ihmisen saapumista alueelle.

Kasvit eivät tulleet meille kulttuurikasveina sattumalta muuten kuin ehkä lintujen tuomana. Puutarhat taas syntyivät osana kulttuurien kirjoa ja leviämistä. Aluksi osana välttämätöntä toimeentuloa ja leivän särvintä. Hyvin hitaasti mukaan tulivat esteettiset elämykset ja kartanoiden tai kruunun tilojen opit ja niiden jäljittely, kuningashuoneen ja keisarivallan tuotteina. Pellon ja puutarhan kasvi oli hyötykasvi, ei rikkaruoho. Se mikä kiinnosti oli suuhun pantavaa ja syötävää, mauste- tai lääkekasvi vähintäänkin.

Puutarha sellaisena kuin koemme sen elämyksellisenä tai osana elinympäristömme maisemaa, lapsuuden kasvuympäristöä ja identiteettiämme, siirtyi Suomeen usein kouluopetuksen tai luostarilaitoksen tuomana, osana vallitsevaa vallan käyttöä ja sen sosiaalista pääomaa, kollektiivista muistia. Kirkko- ja ylimysvalta, hierarkkiset organisaatiot ja niiden kokeminen oli osa niin pellon kuin puutarhan, pihaympäristön syntyä. Rautatieasemat ja liikenne levittivät kasveja siinä missä talonpoikainen asumisympäristö ja sen rakennuskulttuuri, tapa kokea pihapiirin sisäinen järjestys. Se oli hyvin kaukana vaikkapa nyt kohtaamastamme globaalista tavasta kokea puutarha ja sen taide Aasiassa, Etelä-Amerikassa tai monin paikoin Euroopan eri kolkilla. Puutarha ja se taide muistutti monin paikoin samaa prosessia kuin vaikkapa uskontojen tapa muuttua ja muokkautua kulttuurien kohdatessa toisensa. Taide omana puutarhan tuotteena odotti vielä kauan tuloaan.

Puutarhan taide ei ole oikein suomalainen ilmiö vaikka olosuhteet ja vuodenaikojen vaihtelut olisivat antaneet huikeat mahdollisuudet. Köyhyyden estetisointi ei sopinut puutarhaan kuten kirjallisuuteen tai kuvataiteisiin, jopa musiikkiin. Maisemamaalarin työhön puutarha ei istunut kansallisena ikonina, kuten jylhät koski- ja järvimaisemat tai kalevalainen tarusto, peltotyön sekä soiden myöhempi kuvaaminen. Kuvanveistä ei saanut leipäänsä suomalaisesta puutarhasta.

Oulussa puutarhatenttiin jouduimme lukemaan syksyllä mittaamattoman määrän sellaista kasvillisuutta, jota tropiikit ja savannit, aridit alueet ja välimereisen kasvuston talvisateiden nahkealehtiset vyöhykkeet tuottivat.

Se oli piinallisen työläs tentti kesän kenttäkurssien jälkeen.

Itse tentissä meitä oli aina viisi samassa ryhmässä. Peräkanaa siirryimme kasvihuoneesta toiseen ja aloimme arvailla tuhansien kasvien nimien ohella niiden käyttötapoja. Taiteesta biologit eivät puhuneet mitään.

Puutarhaan oli hyvin pragmaattinen opetuksellinen sisältö ja se seurasi tarkoin amerikkalaisten pedagogien oppeja. Jotain saksalaista kuitenkin oli aina mukana. Suurten ikäluokkien myötä myös puutarhaa pyrittiin politisoimaan kohti itää ja Marxin oppeja.

Sinä syksynä tentaattori kierrätti meitä ympäri Oulun upeinta puutarhaa ja puista arboretumia kohti sen reuna-alueita ja villiintyneeseen osaan metsikköä. Mieleen tulivat ranskalaisen lentäjän ja filosofin kertomukset, Equperryn hellyttävät tarinat Pikku Prinssistä ja kirjan alusta, jossa Prinssin tehtävänä oli varoa pienen asteroidinsa joutumista boabarbien siementen valtaamaksi. Boababit olivat pienenä taimenena minkä tahansa hyötykasvin tai puutarhan kukkijan näköisiä, mutta kasvettuaan suuremmiksi ne työnsivät juurensa pienen planeettansa ytimeen ja lopulta räjäyttivät sen tuhansiksi kappaleiksi.

Boababien kitkeminen oli tarkkaa puuhaa. Se muistutti terrorismin torjuntaa. Sotaa jossa kaikki olivat aluksi liian saman näköisiä ja pahuuden juuret vaikeasti ennustettavissa. Yliopisto Oulussa oli nuori ja opetti näitä taitoja huolimattomasti ja usein paikallisesti värittyen. Poissa olivat globaalin osaamisen hyveet, valitti joku professoreista. Kaupungin savolaiset juuret ja Laestadiuksen oppi sekoittuivat hitaasti monikansalliseen kulttuuriin. Tervaporvarien juuret olivat Oulujoen latvoilla ja Kainuun korpimailla. Puolen Suomen pääkaupunki keräsi oppilaansa Kemi- ja Iijokivarren suistoista ja jokivarsilta. Oulu kasvoi ja vaurastui valtaisan vaikutusalueensa tuella.

Tentaattori poimi nähtäväksemme lupiinin, puna-ailakin, heinätähtimön, terttuseljan, maitohorsman.. Emme käyneet lainkaan aavikolla, tropiikissa, savanneilla, Välimeren kosteassa citruskasvien vahvassa tuoksussa. Niitä katsellessa mieleen tuli parfymöörin ammatti ja Batric Syskinden kertomus Jean Babtistesta. Tuoksuttomana syntyneestä pojasta, joka olisi joutua roskiin ellei häntä kohtalo pelastanut ja myöhemmät taidot löytäneet täydellistä tuoksua. Tuoksuton ihminen joutuu hylkiöksi. Tuoksu on se taito, jolla hurmattiin ihmiset ja joka koitui käyttäjänsä kohtaloksi liian vahvana annostellen.

Etenkin eroottisia tuoksuja oli varottava käyttäen niitä kohtuudella ja valtaa näin viisaasti hakien. Jean Babtiste oli liian narsistinen, kohtuuttoman hyvän nenän haltija ja samalla sadistinen sekä tunteeton tuoksunsa rakentelija. Puutarha on petollinen paikka väärän ihmisen käsissä ja parfymöörin opissa. Jos nenässä on avaimet täydellisen tuoksun metsästämiseen boabarbien siemenet ovat irti.

Tätä pelkoa moni kirjailija on ruokkinut ja leipänsä siitä ansainnut. Meillä on taipumusta toistella hieman muuteltuina samoja puutarhaan integroituneita monikulttuurisia tarinoita. Puutarha yhdistää kaikki aistimme, molemmat kädet ja aivopuoliskot sekä luo geneettisen perustan avata myös tieteemme lähteitä. Liian ilmiselvänä ja lähellä olevana sitä ei huomaa. Kun sitä pakenee, se on aina kohdalla ja ympärillämme.

Tentaattorin poimimat kasvit olivat syvän kulttuurin sosiaalisen pääoman ja kollektiivisen muistin yhteisiä tuotteita. Ne olivat kaukana aiemmin kesällä tenttimistämme “luonnonkasveistamme”, jos sellaisia nyt yleensä on tai ne kyetään määrittämään. Moni etelästä muuttanut pyrki määrittämään tällaisiksi Kemijokivarresta tulleita oppilaitaan. Rajan vetäminen boabarbin siemenen ja luonnonkasvin, jalon puutarhan ja pellon tuotteelle, on vaikeaa. Pellon tuotteista tahtoi tulla pelon tuotteita ja se teki opiskelun ahdistavaksi. Innovoinnista ei voinut tuolloin vielä ääneen puhua. Hierarkian ja konvention rajat olivat korkeita.

Paitsi niille harvoille, jotka kykenevät näkemään jo kaukaa, mistä kasvit ovat saapuneet, kuinka ne viihtyvät juuri tällä alustalla, nyt kasvihuoneilmiön koko ajan muuttamalla, ja mistä ne kertovat maaseutukulttuurimme monikerroksisessa tarinassa. Jossa koruton piha ja puutarha ei kieli juurikaan taiteesta. Sen me olemme tyystin unohtaneet tai jättäneet julkisten paikkojen harvojen hallittavaksi. Puutarha taiteena on vasta rantautumassa Suomeen ohi valtiollisen ohjailun, kartanoiden ja kruunun maiden, kirkollisen tai keisarillisen ajattelun. Aluksi se syntyy monikansallisesta rihkamasta, mutta jalostuu toki myöhemmin.

Jättipalsami, Impatiens glaudulifera, kirjoitimme koepaperiin. Yksivuotinen kasvi, rotevat varret. Siemenet tuottavat kemikaaleja, jotka raivaavat tilaa muilta kasveilta. Nostavat päätään komeina kasvustoina ja ovat boabarbeina ihmisyhteisön pirullisin viekastelijoiden joukko ilman pelurin pienintä moraalia. Vuodesta toiseen ne tapaa aina samoilta paikoilta. Kukat ovat pettävän kauniita kuin orkidealla. Siemenkodan siemenet ponnahtavat ja lapsena niillä leikittiin.

Heinätähtimö, Stellaria graminea, pieniä harsomaisesti kasvavia kukkia, siemenestä lisääntyvä monivuotinen upea kasvusto, jossa sadepisarat loistavat kuin pyöreän harsotyynyn silkki. Tiiviitä yhdyskuntia ja yhteisöjä, joissa pelurin on vaikea menestyä.

Puna-ailakki, Silene dioina, upea alkukesän kukkija, jonka kukinta jatkuu aina loppukesän ja syksyn kylmiin. Hoitoa sekin vaatii hoivaavasta ja äitimäisestä luonteesta huolimatta. Rehevässä maassa puna-ailakki valtaa komeita kasvustoja ja kykenee puolustautumaan. Niityllä niitä tapasi vielä silloin kun karja käyskenteli laitumillaan. Harvoin toki yksin vaan mukana oli aina kymmeniä muita tuoksuvia niityn kukkijoita tai kedoilta karanneita vieraita. Lapsena emikasvin siemenkodista karisteltiin salaa siemeniä paikkoihin, jossa toivoimme näkevämme kevään ensimerkit. Näin tämä boabab levisi lasten käsien kautta peltojen rikkaimmille viljelysmaille. Siellä hedekasvit olivat erityisen loisteliaita. Niihin ei kehittynyt lainkaan siemeniä ja se oli aina pettymys lapselle.

Innovaation tekijä ja sen levittäjä on altruistinen lapsi webympäristössä.

Maaseudun kulttuurimaiseman alkaessa EU-kautemme myötä umpeutua ja joutuessa yhä yksipuolisemman viljelyn kohteeksi, kokosimme tutkijakollegan Anja Yli-Viikarin kanssa kirjan “Maaseudun Kulttuurimaisemat“. Saimme mukaan kiitettävän joukon hyviä alan harrastajia ja kirjoittajia. Wikipediasta ei löydy vastaavaa, mutta toki monia ihan hyviä kirjoituksia puutarhasta.

Wikipediaa muuttuvana ja vuorovaikutteisena työkalupakkina ei pidä sotkea Ensyklopediaan, historiankirjaan. Eikä blogaajia vuorovaikutteisessa keskustelussa takavuosien lehtien pakinoitsijoihin, kolumnisteihin. Nämä kun eivät jutuissaan vastanneet kenellekään eikä kukaan kai koskaan heiltä mitään kysynytkään. Yksi mielipide miljoonien joukossa. Ei reaaliaikainen prosessi, jossa kasvusto on lopulta kuin pienen heinätähtimön harsomaista pintaa. Ei jättipalsamin tapaista myrkyn kylvöä ensinkään elämäntilan voittamiseksi. Geneettinen perimä ja sen levittäminen on darwinismina kokonaan toinen kuin meemien kamppailu sosiaalisena prosessina.

Maaseutumaiseman kuvat oli haettava monelta suunnalta ja niitä oli uskomattoman vähän. Julkaisun rahoitus oli yhtä kivinen kuin suomalaisen talonpojan pelto Itä-Suomessa. Kedot, vuosituhantinen maisema, sen kerroksellisuus ja etenkin arka kasvusto ja kulttuurin merkit, maaperän eläimistö oli kadonnut.

Yrjö Vasari oli valinnut tenttiimme maaseudun ja oman kulttuurimme arvokkaimmat kasvit jo vuonna 1974. Nyt näitä kasveja ei tapaa juuri muualta kuin Jokioisten Elonkierto -puistossa MTT:n suojissa Loimijokivarressa.

Helsingin Sanomat (14.7.2006) kirjoitti kuinka joskus tekee mieli istuttaa puutarhaan “muutamia hauskoja rikkaruohoja”. Rikkaruohoina esiteltiin harakankello, lupiini, puna-ailakki, heinätähtimö, terttuselja, maitohorsma… Näin boabarbien siementen hoitaja varmaan maaseudun ja sen kulttuurin, ketojen ja niittyjen viimeiset taistelijat, kokee. Arimmat ovat kadonneet kokonaan ja lopullisesti myös lajina. Niillä boabarbeilla ei ollut tilaa suomalaisessa luonnossa, sen kulttuurimaisemassa tai sosiaalisessa pääomassa. Arctic Babylon on sisäinen tila ja tauti, ei luonnon itsensä aiheuttama katastrofi.

Maaseutu ja sen kulttuuri, puutarha ja sen moninaisuus, puutarha taiteena, nähdään usein mustavalkeana. Seuraavana päivänä saman lehden (HS) toimittaja kertoi kuinka hän koki seikkailunsa entisen asuinseutuni Sallan ja Savukosken ympäristössä Vuotoksen Kemihaaaran pohjoispuolella Jumalan selän takana lähellä ei mitään tai ehkä Korvatunturia rajan takana. Tuolle seudulle voisi perustaa yhden suuren Sompion kunnan. Sompiosta ja sen rikkaasta luonnosta taas pääosa hukkui Lokan ja Porttipahdan alataiden alle. Tavoitin allasevakot viimeisen kerran vuonna 1981 kaikki silloin haastatellen ympäri kalottialuetta levittäytyneenä, lähes 600 evakkoa.

Tuolloin Lappiin oli suunnitteilla parisenkymmentä uutta allasta ja yksi Levin juurelle Sirkan kylään sekä toinen Siuruan kylään Pudasjärvelle Siuruan-Kollajan altaana. Nuo alueet olen monen kertaan kulkenut ja seurannut surullisen näytelmän boabarbien siementen levitessä.

Ihminen ei paljon poikkea muusta luonnosta. Kuinka voisikaan.

Kun juuret hävitetään lopullisesti, kun paluuta ei ole edes toiveissa, seuraukset ovat dramaattiset. Näin myös Sompiossa, Samuli Paulaharjun maisemissa, tai Voltan ja Kariban jättialtaiden jäljiltä Afrikassa. Tuhannet ihmiset kuolivat juurten jäädessä veden alle ja oman identiteetin kadotessa näiden satojen sukupolvien myötä syntyneiden alueiden myötä. Sellaista puutarhaa ei enää rakenneta.

Syntyy tuoksuton Jean Babtiste ja alkaa epätoivoinen oman tuoksun rakentelu, josta vain harva selvisi Sompiossa tai Sirkan kylässä Levin juurella.

Toimittaja, ei blogisti, kertoi kuinka meillä on oikeasti vain kahta todella arvokasta Suomea. Yhtäällä Helsinki ja sen kulttuuri sekä sitten Lapin koskematon luonto. Siis sen lähinnä kansallispuistoiksi tarkoitetut maisemat. Muualla päin maailmaa näissä toimii luontoyrittäjiä matkailusta elantonsa saaden (nature-based entrepreneurship) erotuksena ekologisesta yrittäjyydestä (ecological entrepreneurship) jota kohti nyt kuljemme (Matti Luostarinen 2005: Ekologinen klusteri ja innovaatiopolitiikka, www.mtt.fi/met/pdf/met70.pdf.)

Suomi on Euroopan maaseutumaisin valtio. Peltomme ja puutarhamme ovat kuin suojavyöhykkeitä metsien ja vaarojen kupeessa, jokien ja järvien rannoilla. Asutus on keskittymässä yhä selvemmin ja reuna-alueet kuihtuvat kulttuurin kadotessa ja luonnon vallatessa takaisin omansa. Kulttuurimaisemat ja puutarhat pieninäkin saarekkeina ovat umpeutumassa lopullisesti.

Jokainen pientäkin puutarhaa pitävä ymmärtää, miten jo muutaman päivän tai viikon poissaolo pilaa koko kasvuston. Sama koskee peltoja ja pellon sekä metsän rajaa. Suojakaistat on hoidettava, suojavyöhykkeet pidettävä kunnossa ja rikkaruohot korjattava pois. Liukoiset ravinteet eivät saa päästä vesitöihimme. Elämme kuin sisämeren saarekkeissa lintujen kokemana ja kaiken aikaa vetäytyen muutamaan solmukohtaan.

Matkallaan Koillismaalla Kalle Päätalon maisemissa Taivalkoskella ja Kuusamossa Iijokilaaksossa Hesarin toimittaja oli kohdannut kyläraitilla neljä akateemista ihmistä mutta vain yhden talonpojan. Näin se toki on joka puolella Suomea näin kesällä ja talvella talonpoika on ikäihminen ja ulkopuolisten taajamista hoitama vanhus. Ei sellaisesta ole dementoituneena metsään tai järvelle menijäksi.

Satapäinen joutsenparvi syntymäseutuni järvenlahdella Pohjois-Savossa kertoo kuinka se tapahtuu. Ennen siellä oli sama määrä lapsia.

Pieniä laikukkaita puutarhoja hoitaa nyt pellot vuokrannut EU-viljelijä. Siellä missä aiemmin oli kymmeniä viljelijäperheitä ja toimiva sosiaalinen ja taloudellinen rakenne yhdyskuntineen ja yhteisöineen, kouluineen, kauppoineen, posteineen ja kirkkoineen.

Yhdelle uskalikolle on uskottu elintarviketuotannon ohella energian tuotanto ja sen viherosaaminen, koko kulttuurimaiseman hoito ja huolto, energian ja ravinteiden kierto pellosta pöytään ja takaisin.

Yllättävän hyvin runsas 60 000 tilaa ovat työssään onnistuneet. Kun määrä laskee noin puoleen tästä onnistuminen ei enää ole mahdollista. Jokainen oivaltaa sen tutkailemalla karttoja ja pelto- sekä metsäkuvioittemme sijaintia. Vaadittaisiin valtaisa uusreformi, jotta tulos olisi edes tyydyttävä. Tällöinkin rikkaruohot valtaavat metsänä kulttuurimaiseman ja jäljelle jää vain yhden tai kahden kasvin monotoninen kulttuuri. Sitä luontomme ei kestä.

Avoimen peltomaiseman ja puutarhan katoaminen on joillekin Suomessa vaikea asia ymmärtää. Jotkut suhtautuvat edelleenkin maaseutuun ja maatalouteen sekä puutarhaan suorastaan vihamielisesti. Puutarha elämän taiteena ei ota yleistyäkseen Helsingissä, Tampereella, Turussa. Syyt ovat usein samoja kuin Lapin allasevakoilla. Syvät traumaattiset kokemukset pakkomuuton jälkeen ja surutyön seuraukset näkyvät masentuneina pimeinä epigeneettisinä tekoina tai tekemättömyytenä.

Monen puutarhassa rikkaruohoista kauneimmat ovat samalla myös koko puutarhan kauneinta kasvustoa. Muistoja kotikylältä ja juurilta paikkaleimautumisen kadotessa. Se tekee kipeää (ks. kirjallisuus Matti Luostarinen 2007. Webympäristön blogit ja innovaatioprosessit: Kauneimmat rikkaruohot 18.7.2006. www.mtt.fi/met/pdf/met102.pdf)