Kun lapsena tuijottelimme maapallon karttaa Mercatorin tasoprojektiolle levitettynä tai ehkä hieman siitä korjailluille karttapohjille, meille syntyi käsite maapallosta, jossa oma maamme ja Siperia, pohjoiset alueet olivat pinta-alaltaan Gröönlannin ja Kanadan tapaan valtavan suuria ja Jäämeri rannaton. Napa-alueesta pisteenä oli kasvanut ääretön siitäkin.

Vastaavasti niistä mantereista ja meristä, johon kartta oli projisoitu, yleensä juuri päiväntasaajan kohdalle, mantereet ja meret, tropiikkia lähellä olevat saaret ja saarivaltiot, Afrikka suurimpana mantereena, vaikuttivat kohtuullisen pieniltä ja Sahara hyvinkin ylitettävältä paikalta. Oman aikamme avainvaltiot olivat siis vaatimattomia ja arabi-islamilainen vallankumous vaatimaton ja etäinen tapahtuma sekin. Muutokset Afrikassa koettiin mitättömiltä suhteutettuna Pohjois-Amerikkaan, Eurooppaan, eurooppakeskeiseen, eurosentriseen maailmankuvaamme.

Kartta valehteli. Se kun teki pisteestä äärettömän ja äärettömästä pisteen, oli sekä kulmiltaan että pinta-alaltaan virheellinen ja virheet kasvoivat siirryttäessä päiväntasaajalta kohti napa-alueitamme.

Vain muutama vuosikymmen lisää ja maapallon suurin manner Afrikka pitää rajojensa sisällä useita Euroopan väkiluvun ja myös taloudellisen merkityksen ohittavia valtioita. Kun sen oivaltaa ajoissa, suhtautuminen tuohon mantereeseen voisi olla lähempänä järjen käyttöä emotionaalisen asenteen ja arvojen rinnalla. Sama pätee koko ajan jäistä sulavaan Jäämereen ja asemaamme globaalilla kartalla. Väärä viesti kartalla ja kompassissa, korviemme välissä, on vaarallinen jo lähivuosien taloutemme suunnittelussa. Emme oikein kulje rinnan tieteen ja sen sovellusten kanssa eikä tieteen popularisointi tahdo enää onnistua. Tieteen tekijä tietää yhä enemmän yhä vähemmästä ja toimittaja yhä vähemmän yhä enemmästä. Ero näiden kahden maailman välillä alkaa olla ylikäymätön ja etenkin yhdistettäessä luonnon- ja ihmistieteen löydöksiä. Emme ole enää kartalle tai jos olemme, se ei ole likimainkaan oman aikamme sähköinen kartta. Media esittelee vain likimääräisiä virheitä.

Helsingin Sanomat esittelee kuinka Suomessa väestön painopiste on siirtynyt hetkessä lounaaseen ja myös suuret päättäjämme tulevat sieltä. Molemmissa tapauskissa on käytetty esityksessä apuna karttoja ja grafiikkaa, kuntien värittämistä ikään kuin lapset 1970-luvulla.

Oikeammin se raja, jossa 50 % väestöstämme asuu, ei ole tässä ilmansuunnassa muuttunut 1970-luvulta 1995-luvulle siirryttäessä juuri nimeksikään. Kertoo Suomen kartasto vuodelta 1999. Vuoden 1952-jälkeen siirtymää on toki tapahtunut mutta silloinkin vain parin pitäjän leveydeltä. Muutos on kymmenissä kilometreissä. Satoihin kilometreihin päädytään kun vertailuna käytetään 1880-lukua mutta silloinkaan ero ei ole dramaattinen.

Toinen tapa esittää, missä yli 50 % suomalaista asuu, on sijoittaa meidät Pohjanlahden ja Suomenlahden rannikolle. Tällöin yli 50 % suomalaisista asuu vajaan sadan kilometrin etäisyydelle merestä. Se on järkevämpi tapa esittää väestömme tapa sijoittua asuttamaan pinta-alaltaan suurta maatamme. Helsinki- ja metropolikeskeinen tapa jakaa tietoa on tarkoitushakuista kartoilla huijaamista johon Hesari luonnollisesti sortuu yhtenään.

Järkevin tapa kuvata asutuksemme dramaattinen muutos ja sijoittuminen on laske kuinka moneen kaupunkiin yli 50 % suomalaisista sijoittuu. Niitä oli vuonna 1995 liki 30 kappaletta ja nykyisin muutama vähemmän. Ne sijoittuvat ympäri Suomea ja kun mukana on myös pinta-alaltaan suuria kuntia, silloin syntyy vaikutelma maasta, joka on asutettu hyvinkin tasaisesti olkoonkin, että osa kaupungeista on muita selvästi suurempia. Tällöin puolet suomalaista asuu todella pienissä taajamissa ja käytännössä maaseudulla. Olemme Euroopan maaseutumaisin valtio siinä missä Afrikka ja Sahara jättiläisiä mantereina ja aavikoituneina alueina, jossa aavikko edelleen kasvaa ja toisaalla Jäämeri sulaa silmissä.

Kun väritämme poliittisia karttojamme, pinta-alat eivät äänestä eikä karttoja tulisi väritellä kuntarajoja käytellen. Väestö ja luonnonvaramme eivät nekään oikein sijoitu optimaalisesti, jolloin ilmastomuutoksen jatkuessa paineet rajoillamme luonnollisesti kasvavat. Tämä on ymmärrettävä ajoissa. Me emme voi olla tyhjiö miltään osin globaalilla geopoliittisella karttapohjalla.

Vaikka maaseutumme tyhjeneekin, maaseutukuntamme ja kylät eivät

varmasti tule sellaisiksi jatkossakaan jäämään. Suomalaisten ei tulisi kartoillaan pettää itseään ja samalla olisi ymmärrettävä myös kuinka tänään aikaetäisyys on kokonaan toinen kuin aikanaan kuntarajojamme ja nyt maakuntarajojamme muotoiltaessa ja että maantiede tieteenä on kokonaan muuta kuin maantieto niissä kouluissa, joissa karttojamme katselimme vain muutama vuosikymmen takaperin.

Tämän tieteen popularisointi, Sakari Topeliuksen Maamme kirjan tapaan, ei enää onnistu ja Aarion maantieto on sekin Leiviskän mukana kovasti vanhentuneita. Stereotyyppejä ei enää esitellä maita ja kansoja luettaessa eikä suomalasia heimoja tavalla, jossa savolaiset ja karjalaiset eroavat toisistaan ja etenkin hämäläisistä ja rannikon ruotsinkielisistä, rasistisesti kiinalaisia ja japanilaisia, Afrikan kansakuntia toisiinsa vertaillen. Se aika oli ja meni myös Venäjän ja Yhdysvaltain kohdalla olkoonkin, että mediamme toimittajineen elää omaa media-aikaansa. He eivät edusta maantietoa saati oman aikamme maantiedettä geopolitiikassa, luonnonmaantieteessä, talous- ja sosiaalimaantieteessä, suunnittelumaantieteessä.

About Matti Luostarinen

Prof, PhD, ScD Matti Luostarinen (natural and human sciences) birth: 100751, adress: Finland, 30100 Forssa, Uhrilähteenkatu 1 matti.luostarinen@hotmail.com Publications: Monographs: about one hundred, see monographs, Cluster art.org Articles: about two thousand, see all publications, Cluster art.org Art: Cluster art (manifest in 2005), see Art, Cluster art.org CV, see Cluster Art.org Blog: see blog, Cluster art.org (Bulevardi.fi)

View all posts by Matti Luostarinen →