Ulkoministeri Timo Soini on blogissaan käsitellyt populisimia. Hän on kuvannut siinä mm. henkilöitä tai ihmisryhmiä, joita nimitellään populisteiksi. Siis aivan tavallisia ihmisiä erotuksena paremmista ihmisistä. Näin populismista on tullut perinteisen tieteen käsityksen mukaan pelkkä haukkumasana eikä sillä ole muuta merkitystä kuin pilkata ja mustamaalata sekä syyllistyä rasismille tyypillisten stereotyyppien rakenteluun.

Ihmiset, jotka peilaavat itseään toisen ihmisen kautta, näkevät lopulta sieltä vain itsensä. Usein vastapuolella nähty kuva on näissä stereotyypeissä kielteinen ja pelon tuotetta. Taustalla on ihmisen evoluutio ja darwinistinen käyttäytyminen. Näin toteamus, sen saat mitä pakenet, pitää aina paikkansa. Näin myös pelolla hallitseminen ja vallankäyttö kuuluu tähän samaan tematiikkaan ja poliitikot käyttävät sitä manipuloidessaan. Media tekee sitä samaa kaiken aikaa.

Mikä sitten erottaa politiikan tavan tuotaa tietoa tieteellisenä pitämäämme tietoon vai onko niillä mitään eroa? Ja jos niillä on eroja, onko tieteen ja politiikan välillä sovittamaton ristiriita?

Tutkimukselta ja tieteeltä odotetaan usein tukea politiikalle ja tutkimuksen rahoittajalle. Erityisesti EU jäsenyytemme aikana on korostunut tämä vaatimus. Usein siihen lisätään tavoite löytää uusia ideoita. Uudet innovaatiot ja innovaatiopolitiikka ovat tutkimuksessa usein mainittu vaatimus. Voiko poliitikko asettaa tällaisen vaatimuksen, jos hän samalla valvoo niitä instituutioita, rahoitusta ja henkilövalintoja, jotka tuottavat tietoa?

Brysselin englanninkielinen käsite “policy-relevan research” taipuu huonosti suomen kielelle. Meillä on vain “politiikkaa” kun taas englanninkielessä on kaksi erillistä käsitettä: “politics” ja “policy”. Aluepolitiikassa tätä hämärtää lisäksi kaksi aluekäsitettä: spatiaalinen (spatial) ja regionaalinen (regional). Tällä on merkitystä vaikkapa silloin, kun rakentelemme maakunnallisia alueitamme ja niiden sote-ympäristöjä. Samoin pohtiessamme sotilasliittoja tai Britannian eroa EU:n valtioliitosta.

Lisäksi usein käsitteet sisältävät mentaalisen alueen, jolloin meillä Suomessa käytetään vaikkapa käsitteitä juurista, alueidentiteetistä, alueellisesta muistista tai pääomasta. Kylä tai kunta synnyinalueena, kulttuurin ja sosiaalisen identiteetin perustana, valtio nationalismin tuotteena, on muuta kuin kartalle piirrettävä regionaalinen alue. Kuntaliitokset ovat esimerkki ongelmasta, jossa kyse on pikemminkin spatiaalisista ja mentaalisista yksiköistä kuin kartan regionaalisista kohteista tai byrokratian ja palveluiden hoidosta. Nationalismi symboleineen vie meidät puolestaan vaikkapa sotilasliittoihin ja mukaan tulevat myös juuri populismille tyypilliset stereotypiat sekä rasismi. Näin ainakin mediamme näyttäisi meille vakuuttavan sekä poliittiset liikkeemme siitä voimansa hakien. Mikäli medioihin on luottamista ja populismi on tunneihmisten tapa tehdä äänetysratkasujaan brittien tapaan “tunteella” tai “järjellä”. Jopa tiedemiehinä pidetyt käyttävät juuri näitä käsitteitä.

Brysselin “politics” vastaa merkitykseltään perinteistä suomalaista politiikkaa ja “policy” kääntyy usein Suomessa lähinnä “kehityspolitiikaksi”. Kehityspoliittisessa tutkimuksessa tiede on taas usein alistettu politiikalle ja Francis Baconia lainaten valta itse asiassa määrittelee silloin mitä pidetään tietona. Näin “oikea” totuus olisi meiltä jo tavallaan kadonnut horisontin taa ja korvautunut byrokraattisella tiedolla. Juuri tämä tieto pelästytti britit, joilla tieteellisen tiedon käsite on muuta kuin jatketta politiikalle, jota sen EU:n sisällä kuuluisi tukea. Näin kävi jo valuutan kohdalla, johon britit eivät voineet lähteä mukaan moittien sitä jo sen syntyaikana poliittiseksi valuutaksi.

Tieteen ihanteellisessa maailmassa argumentit puhuvat puolestaan ja valta on merkityksetöntä, brittiläisessä maailmankuvassa. Politiikan maailmassa taas ei etsitä totuutta vaan valtaa, ja politiikan toimijan vaikutusvalta määrää vallan tavoittelun merkityksen, moititaan usein Britanniassa. Valtaa tavoittelevalle poliitikolle uskottavuus on tärkeämpää kuin totuus silloin, kun on valittava niiden välillä. Uskottavuuden saavuttamisen välineenä käytetään retoriikkaa ja tavoitteena on vaikuttaminen silloin, kun alamme lähestyä kreikkalaista tietoa ja sen juuria myös omassa tieteessämme. Tässä Saksa on ollut meitä hyvin lähellä ja sen tieteen historia sekä filosofia. Entinen pääministerimme Paavo Lipponen kertoi edustavansa pikemminkin saksalaista kuin brittien tieteen koulukuntaa ja filosofiaa. Hän on ollut koko ajan vahva niin euron kuin unionin suomalainen vaikuttaja ja tienraivaja (Moses).

Tieteessä, brittien perinteessä, toisin kuin politiikassa, tavoitteena ei ole niinkään vakuuttaa muita muulla kuin totuudella ja tieteen perimmäinen tarkoitus on tiedon kasaaminen tavalla, joka on avointa ja tiedeyhteisön tarkistettavissa perinteisiä brittiläisiä akateemisia käytäntöjä noudattaen. Käytännössä tieto on silloin joko hyödytöntä tai vaarallista. Se, kumpaan kategoriaan tieto luokittuu, riippuu usein tutkimuksen ajankohtaisuudesta ja sen läheisyydestä vallankäytön (politics) kanssa.

Hyödyttömiä tutkimuksia tilataan ja käytetään oleellisesti enemmän kuin vaarallisia. Perinteinen Kreikasta lähtenyt koulukunta käsittelee tätä asiaa toisin kuin brittiläinen tieteen ihanne. Tämä on syytä tuntea ennen kuin tuomitsemme ihmisiä rajan kummallakaan puolella. Kyse kun ei ole tunteesta vaan filosofisesta maailmankuvasta ja sen historiasta.

Kokemukseni mukaan soveltavan tutkimuksen tilaaja on harvoin ( jos koskaan) kiinnostunut hankkeen teoreettisista ulottuvuuksista. Tilaajan intressinä on lähinnä vain käyttökelpoisen tiedon hankkiminen eikä joutuminen akateemisten ambitioiden välikappaleeksi. Tätä soveltavan tieteen ihennetta tapaa runsaasti juuri saksalaisessa ja suomalaisessa pragmaatisessa, innovaatioita metsästävässä ajattelussa.

Käytännössä tästä kärsii tieteen oma sisäinen dynamiikka. Soveltavaksi kutsumamme tutkimus on toki teoriaan perustuvaa ja hyödyllistä mutta kovin usein teoreettisesti mielenkiinnotonta. Albert Einstein puuttui tähän ja se oli myös syy siihen, miksi hän ajautui teorian pariin juutalaisena. Arvostetumpi soveltava tiede ei ottanut Einsteinia oikein omakseen. Akateeminen tiede koetaan taas helposti teoreettisesti kiintoisana mutta hyödyttömänä. Tästä on syntynyt kriisi, jossa politiikan ja tieteen maailmat eivät tahdo kohdata ja se on nyt ongelmana niin eurooppalaisen valuutan kuin koko Euroopan unionin valtioliiton jatkuvissa ongelmissamme.

Politiikan retoriikka on tunteisiin vetoavaa, mielikuvia herättävää ja monimielistä. Argumentaatiot on pidettävä avoimina, koska on varauduttava kompromisseihin ja muutoksille. Tätä euro ja Euroopan unioni on ollut kaiken aikaa ja etenkin nyt hybridiyhteiskunnan ravistellessa sen kivijalkaa. Kun muutos ja dynamiikka on alituista ja kaikessa läsnä, politiikan kieli on muuttunut yhä vaikeaselkoisemmaksi. Tällöin “totuus” on enintäin yhteinen perusta ja aina tilanteen määräämä, jossa riittää järkeily (logos), kunnialliset aikeet (ethos) ja sitoutuneisuus (pathos). Tällainen tieteen ihanne ei kuulu brittiläiseen maailmankuvaan lainkaan.

Tieteessä, etenkin brittiläisessä, totuus ei ole lainkaan lähtökohta vaan mahdollinen, tosiasioihin nojaava lopputulos. Lopputulokseen eivät saa vaikuttaa tutkijan eettiset käsitykset tai sitoutuneisuus ideologioihin. Näin politiikan ja tieteen maailmat ovat perusteitaan myöten erilaisia. Tämän ymmärtäminen on ollut kohtuuton kuilu näiden kahden maailmankuvan välillä ja ravistelee sitä nyt, kun koko maailmankuvamme on joutunut paradigmaiseen vaiheeseen. Kun kirjoitin tästä liki vuosikymmen takaperin, sitä ei ehkä ymmärretty lainkaan.

Tieteessä, siis sen brittiläisessä filosofiassa, politiikan iskulauseet menettävät mielekkyytensä epäanalyyttisinä. Sivuun joudutaan heittämään käytännössä politiikan tekemisen tärkein ydin esim Saksassa. Riskinä on pidetty lähinnä mahdollisuutta, jossa tieteen rahoittajat (policy) ja byrokratia määrittelevät lopulta mikä on tiedettä. Eräiden tutkijoiden mukaan näin on jo käynyt eikä tiedettä enää ole (The End of Science) aivan samaan tapaan kuin taide olisi kuollut niin ikään vaiheessa, jolloin maalarit ja kuvanveistäjät joutuivat väistymään kuraattorien tieltä taidemaailman keskiöstä (Kuspit 2005; The End of Art). Kirjoitin tästä runsaasti vaiheessa, jossa samalla laadin manifestia käsitteelle “cluster art”. Sen ymmärtäminen ja käyttöönotto näyttäisi olevan vahvasti kulttuurisidonnainen ilmiö.

17.3.2006, 26.6.2016

Matti Luostarinen

About Matti Luostarinen

Prof, PhD, ScD Matti Luostarinen (natural and human sciences) birth: 100751, adress: Finland, 30100 Forssa, Uhrilähteenkatu 1 matti.luostarinen@hotmail.com Publications: Monographs: about one hundred, see monographs, Cluster art.org Articles: about two thousand, see all publications, Cluster art.org Art: Cluster art (manifest in 2005), see Art, Cluster art.org CV, see Cluster Art.org Blog: see blog, Cluster art.org (Bulevardi.fi)

View all posts by Matti Luostarinen →