Risto Volanen kirjoittaa kirjassaan kuinka Suomen itsenäistyminen oli sattumien summa. Se on yhteiskuntatieteilijän työtä ja jatkoa Matti Klingen ja Osmo Jussilan kirjoille. Tässä jatkumossa se on myös narratiivinen kertomus mutta nyt jo lähempänä omaani, jossa vuosisata itsenäisyyttä ja se omaan aikaamme siirtäen, vuosituhantisen ajan taustaan peilaten, on nähtävä esseistin palapelinä, mutta samalla muistettava myös luonnontieteen lait.

Volasen kuvaamaa sattumaa ei ole. Jumalat eivät heitä noppaa. Yhteiskuntatieteilijä ja poliitikko historioitsijaksi heittäytyen on samalla sosiaali – ja talousmaantieteilijä, antropologi ja aikaa oudolla tavalla käsittelevä fyysikko, tieteen metodeja suvereenisti hallitseva matemaatikko, tietokoneaikamme nero. Todellisuudessa kuitenkin fyysikkona yhtä hyvä tai huono kuin kuka tahansa alan lukion päästötodistuksen hankkinut lyhyen matematiikan keskustelija, jolloin tiede, jossa aika ja paikka ovat jo kadonneet, on hänellä läsnä ikään kuin eläisimme ennen Einsteinin aikoja tai Riemannin geometriaa. Näin ei kuitenkaan ole ollut yli vuosisataan.

Kun kyse on monitieteisestä ja kirjaa kirjoitettaessa poikkitieteisestä, kahden korvan välissä hallittavasta prosessista, silloin on tiedettä popularisoitaessa muistettava myös oman aikamme lukijat ja näiden reaaliaikainen, paikkaan ja aikaan sitoutumaton maailmankuva, sen paradigmainen muutos, jossa meillä ei ole enää tilaa yhdelle narratiiviselle kertomukselle, peitellen sen heikkoudet käsitteen “sattuma” taakse, oli nämä sattumat sitten maailmansotia tai hallitsijoiden salaisten sopimusten esittelyä, tasapainoillen määrättömän määrän sellaisten asioitten kimpussa, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen.

Ei moderni fysiikka ole väärässä eikä kaaosteoria tuntematon historian tai maantieteen tulkinnassamme, GIS paikkatietoja kertovana karttanamme jokaisen autossa sateliitteja uskollisesti seuraten ja peltipoliiseista varoittaen.

Eivät historiaan vaikuttaneet vain toki Jacob Tengström tai Carl Erik Mannerheim ja näiden kohtalot tai henkilöhistoria. Sodat ja sattumat eivät selitä myöskään sitä, miksi Suomi on tänään maailman onnellisimpien valtioitten joukossa ja sijoitustamme kohottaisi vielä, jos olisimme hieman sosiaalisempia ja avokätisempiä. Edellä ovat vain Norja, Tanska, Islanti ja Sveitsi, takana kymmenentenä Ruotsi.

Kaikki Pohjoismaat ovat siis kymmenen kärjessä, kun mittareina käytetään näitä suosivia mittareita. Ne kun voivat olla myös vallan muita kuin näitä läntisiä arvojamme pitkästä iästä ja eläketurvasta, sosiaaliavusta. Onni kun on niin epämääräinen käsite sekin siinä missä itsenäisyys ja sen todellinen uskottavuus kansakuntana.

Moni kun ei oikein usko Suomessa tänään itsenäisyytemme laatuun samoin kuin takavuosina, ja vielä enemmän on heitä, joiden kohdalle onni on osunut vain muiden menestystä seuraten. Kansakunnan keskiluokka on yhä haluttomampaa osallistumaan yhteiseen korporatiivisen valtiomme talkoisiin, rakentamaan keskustalaisen Volasen kuvaamaa maakuntamallia ja sotea tai hyväksymään sellaista epävarmuutta, jota nykyinen taloutemme on heille tarjoamassa kilpailumallina. Se kun on syvässä kriisissä.

Halu osallistua vaaleihin on sekin medioissamme heikoin lenkki demokratiaamme ja vanha calvinistinen järjen aikakausi on korvautumassa aikakaudella, jossa yritetään olla järkevämpiä kuitenkin yhtenään siinä epäonnistuen. Uskallus tietää tarvitsee rinnalleen myös uskalluksen tunnustaa tietämättömyytensä, kirjoittaa Washigton Post ja toimittaja Petri Hakkarainen lainaa tätä “demokratia kuolee pimeydessä” iskulausetta (Hs 21.3).

Hakkarainen lainaa myös valistusajan ajattelijoita, Calvinin rinnalla Rousseaun ja Immanuel Kantin oppeja. Vapautta, edistystä, tieteellistä metodia, suvaitsevaisuutta, perustuslain kolmijakoa, jota media hallitsee neljäntenä valtiomahtina, on vaikea tänään tulkita pelkän valtiotieteen tai modernin psykologian opein sivuuttamalla luonnontieteet romukoppaan sosiaalisen median ajassamme.

Tämä kun tahtoo juuri johtaa ilmiöön, jossa korostuvat juuri ne opit, jossa mahdollisimman vähäinen tieto johtaa herkimmin yliarvioimaan omat tietonsa, kun taas todelliset asiantuntijat pääsääntöisesti aliarvioivat omia tietojaan. Tai vaikenevat viisaasti. Joskus tieteen viimeisimpiä tuloksia on mahdoton edes siirtää Hesarin sivuille eikä niitä kukaan sieltä ymmärtäisikään. Valtamediat ovat etääntyneet niin keskiluokasta kuin tieteen kärjestä samaan aikaan.

Tällöin juuri nyt kipeästi kaivattava asiantuntemus jää äänekkään ja tiedoillaan uskottelevan suuren massan ja julkimoiden varjoon, liki luonnevammaisten ja narsististen persoonallisuuksien peittämään pimeyteen. Petri Hakkaraisen peräänkuuluttama “kohti järjen valoa, pois pimeydestä”, tulee mahdollisimman oikeaan aikaan sanotuksi, jolloin Jean Calvinin jäljet näkyvät myös omassa ajassamme ja myös itsenäisen maan Jean-Jacques Rousseaun tulkinnassa ja valistusfilosofiassamme. Se kun on edelleen muodissa, vaikka tiede onkin harpponut kokonaan uusille urille luonnontieteiden sovelluksissa ja itsenäisen kansakunnan käytössä.