Mitä tapahtui pragmaattiselle Suomelle ja sen hallitukselle? Tuliko siitä ääriliberaali maailmanparantaja ja tavalla, jossa liberalismin kehnot piirteet unohtuivat kokonaan? Tämän päivän Hesarissa (20.8) liberaalina tunnettu Sixten Korkman on ne sentään luetellut: Liberalismi minimoi julkisen vallan roolia sekä sulkee silmänsä ihmisten hädälle ja sosiaalisille ongelmille. Markkinafundalismi on vaarallinen ilmiö sekin.

Moni kansakunta on sen kohdallaan koetellut ja huonoksi havainnut. Finanssikriisien aiheuttaman talouden epävakaisuus luo aina kasvavaa eriarvoisuutta. Kehityksen hedelmät eivät jakaudu Suomessa tasaisesti pelkillä liberalismin opeilla eläen. Tämän me ymmärrämme ja varomme yltiöliberaaleja aatesuuntiamme. Muuttoliikkeiden kielteiset vaikutukset kumuloituvat nekin.

Markkinaliberalismi ja suomalainen taksiuudistus on tyyppiesimerkki mihin suohon johtaa, kun säätely ja normit poistetaan. Aiemmin Suomea pidettiin ujona ja hiljaisena realistina, pragmaatikkona. Paitsi tietysti ay-poliitikkojamme ja heidän räyhähenkiään.

Levisikö tämä sama nyt ulkopolitiikkanamme ympäri maailmaa ja miten se sopii alkavaan syvään lamaan sekä sisäpolitiikkamme toteutukseen? Jos toisen näistä kahdesta on oltava rempallaan, olkoon se sisäpolitiikka, totesi jo Urho Kekkonen aikanaan. Entä kun molemmat ovat rempallaan?

Pragmatismi, realismi ja diplomatia vaihtunut ääriliberaaliin idealismiin. Jopa maailmalla räyhäämiseen. Vieläpä teemoista, joista emme ole Suomessa alkuunkaan yksimielisiä.

Miksi kansakunta on jaettava kahtia aiemmasta ulkopolitiikastamme poikkeavalla ääriliikkeiden edustamalla liberalismilla ja sen radikaalisiiven ohjaamana viemme maata ulkopoliittisesti suuntaan, jota vain pieni osa EU:n sisällä ja Aasiassa, Afrikassa tai Yhdysvalloissa edustaa, naapurimaastamme Venäjästä nyt puhumattakaan.

Onko sekä Paasikiven, Kekkosen ja hänen työnsä jatkajien, Koivistosta alkaen, heitetty romukoppaan ja kansakunta pragmaatikkona, ikääntyvänä ja konservatiivisena, alkaa edustaa jotain vallan muuta, kuin mihin sen geopoliittinen asema on sitä AINA ohjannut. Tosin välillä inhorealistisella tavalla ja kovalla kädelläkin.

Emme me maantieteelle voi tänäänkään yhtään mitään. Geopolitiikka ja talous, hyvinvointimme, ovat sama asia. Hyvin pragmaattinen ilmiö ja realistinen silloin, kun kyse on omista luonnonvaroistamme ja luovasta innovoinnista sekä kansainvälisestä kaupastamme sekä varallisuuden ja hyvinvoinnin, koulutuksen tasaisesta jaosta myös maaseutu mukana pitäen.

Maamme selviää vain tasaisen tulonjaon ja aluepolitiikan ymmärtämisellä osana geopoliittista arkaa asemaamme. Maantieteelle emme voi mitään myös aikana, jolloin internet on osa viestitystämme.

Päinvastoin, reaaliaikaisuus on tehnyt siitä entistä tärkeämmän osan ulko- ja sisäpolitiikkamme samanaikaista hoitoa, rinnakkain ja reaaliaikaisesti. Globaalin oppimestarin rooli on riski, jota pienen kansakunnan ei tule ikinä ottaa.

Se kun oli riski myös Yhdysvaltain kaltaiselle supervallalle takavuosien maailmanpoliisina esiintyen. Liberalismi toimii hyvänä renkinä mutta isännäksi sitä ei sovi päästä.

Se että saamme vapaasti tehdä valintamme, olemme suvaitsevaisia ja kunnioitamme ihmisoikeuksia, oikeusvaltion periaatteitamme, markkinataloutta ja demokratiaa, vapaata mediaa, ovat meille pitkän kehityksen tuloksena saavutettuja yhteisiä voittojamme. Ei vain yhden oppisuunnan kautta syntyneitä. Tätä Sixten Korkman liioittelee.

Liberalismin voitoksi ei voi panna kaikkea sitä, mitä suomalainen monipuoluejärjestelmä ja niiden aatesuunnat ovat edustaneet ja yhteisesti vuosikymmenien saatossa meille hankkineet.

Meillä on edelleen niin talousoikeisto kuin vasemmisto, liberaali ja konservatiivi nelikenttä, jossa hakea kannatusta aatteilleen. Sixten Korkman ja hänen liberaali puolueensa on tervetullut taas kerran mukaan demokraattiseen kilpailuun ja vaaleihimme.

Edes uskontoa, kristillisyyttä, ei voi oikein omia yhden puolueen “ohjelmaksi”. Sama pätee luontoon ja sen hoitoon, ympäristöpuolueen tapaan hankkia itselleen kannatusta. Yhden puolueen ohjelmana ilmastomuutos ei tule ohjautumaan koskaan oikeille raiteille sekään. Ilman monipuoluejärjestelmää ja kansanvaltaa, sivistysvaltion istituutiotamme ja niiden tukea, sosiaalista pääomaamme ja sen muistia me emme rakenna muuta kuin idealistista höttöä hiekalle.