Neljä adventtia
Miksi on neljä adventtia?
18.12.2022

Ensimmäisen adventin aikaan vietetään usein joulumarkkinoita ja -myyjäisiä. Kristillisten perinteiden mukaan toisena adventtina hiljennytään paastoon ja rukoukseen. Kolmantena adventtina muistetaan erityisesti Johannes Kastajaa ja neljäs adventti on puolestaan omistettu Jeesuksen äidille Neitsyt Marialle.

Näin sen kertoo Wikipedia ja siihen meidän on uskominen, olkoonkin että maallistunut aikamme ei oikein tahdo taipua vuosisataisille perinteille. Onko tämä juuri elämämme aika jotenkin myös tässä merkityksessä poikkeava? Tunnemmeko huonosti historiaa ja onko ajallemme tyypillistä elää juuri tässä hetkessä.

Onko kaikki tämä uuden mediayhteiskunnan tuotetta? Muuttiko uusi teknologia tradition ja sen merkityksen, sosiaalisen pääoman tuoman myös tiedon ja sen käytön aiempaa vaikeammaksi? Muistuttaako nykyinen elämä enemmän surrealistista kertomusta ja tarinaa, sähköisten medioitten tuotantoa, kuin mitä medioittemme kautta hakemamme todellisuus elämäämme?

Onko oman aikamme elämä muotikonsultin Robert Panten tapaan rakentuvaa: ” Jos olet hyvän näköinen ja pukeudut hyvin, et tarvitse päämäärää elämällesi.” Tai hyväksymme yhä helpommin intialaisen sanalaskun: ”Kukaan ei kuole kiroukseen. Kukaan ei elä siunauksella.”

Onko ihmiskunnan viimeisimmät vuodet ja vuosikymmenet johtanut lajin sellaiseen kehitykseen, jossa elämämme vaikuttaa pelkältä komedialta, ellei meillä olisi siinä pakollista omaa rooliammekin?

Kun seuraamme mediayhteiskunnan meille esittelemiä roolihahmoja, julkimoita, jotka kuluttavat aikaansa yhtäällä eduskunnassa poliitikkoina ja toisaalla viihdetaiteilijoina samojen kameroitten edessä, koko ajan roolihahmoaan myös vaihtaen, ilmiö menisi joko upeasta komediasta, ellei meillä ulkopuolisilla olisi, ikävä kyllä, oma pakollinen roolikin tässä mielettömässä sirkuksessa.

Olen usein lainannut lyhyen elämän aikanaan eläneen Antoine de Saint-Exuperyn minulle lapsena luetusta, tai itse sen jo varhain lukien, rakastetusta aikuisten sadusta Pikku Prinssistä. Hänen sanomakseen on kerrottu myös toteamus, jossa elämää ei voi rakentaa jääkaapeista, politiikasta, luottotiedoista ja ristisanatehtävistä. Se on mahdotonta. Eikä kukaan voi elää ilman runoutta, väriä ja rakkautta.

Otin vakavasti Antoinen viisaudet, kunnes minulle selvisi hänen valinneen kohdallaan maailman lyhyimmän ammatin. Ensimmäisen maailmansodan taistelulentäjän uran. Se kesti hänen kohdallaan yhtä kauna kuin keskimäärin muillakin tuon uravaihtoehdon valinneilla. Muutaman tunnin. Se vei jotain hyvin arvokasta hänen vaatimattomaksi jääneestä tuotannostaan. Uskottavuuden.

Mitä vanhemmaksi olen elänyt, miten useamman tutkinnon suorittanut, jopa tohtoriksi asti väitellen, mitä enemmän olen maailmaa kiertänyt, sitä varmempi olen, että Jeja-Pekka Roos on ollut oikeassa todetessaan, kuinka: ”Ihmiset eivät enää niinkään tiedä, miten elää. Mutta he tietävät, miltä elämän tulee näyttää. He rakentavat arkielämässään julkisivua ja näyttävät todellisen olemuksensa yhä harvemmin.”

Korjaisin vain hivenen Jeja-Pekan havaintoa. Eivät ihmiset talvella 2022 oikein tienneet, miltä elämän tulisi näyttää. Ongelman ydin muuttuneessa reaaliaikaisessa ja paradigmansa vaihtaneessa maailmassa syntyi juuri tästä. Ihmiset Venäjällä tai Euroopassa eivät todellakaan tienneet, miltä heidän elämänsä tulisi näyttää, pohtien muka vakavissaan rauhaa Ukrainassa, tai sodan jatkamista, ja käyttäen siihen niitä välineitä, joiden tehtävänä olisi kuulunut olla tietää juuri tämä.

Heitä ohjasi vain pelko ja sen pukeminen käsitteen ”eskaloituminen” alle ja ydinsodan lopullinen mielettömyys. Itsemurhan mahdollisuus, Titanicin kannella matkaavien yhteinen kohtalo ilman pelastusveneitä. Se ei vaikuta loppuun saakka pohditulta viisaan ihmisen (Homo sapiens) ratkaisulta.

Kun Urho Kekkonen ymmärsi, kuinka alaspäin sylkeminen on helppoa, mutta ylöspäin vaikeaa. Hän käytti sitä keinona luottaen, että jokaisen on lopulta soudettava idässä ja lännessä omilla airoillaan. Se että presidentti Erdogan Turkissa ei oivalla, kuinka suomalaisia ei voi juoksuttaa kuten Neuvostovenäjän johtajat aikanaan, hänenkin on lopulta tyydyttävä soutamaan vain omilla airoillaan. Kun teet vihamiehillesi palveluksen, opit kyllä pitämään heistä myös Turkissa tai Venäjällä eläen.

Suomalaiset ovat oppineet vuosisataisen, oikeammin vuosituhantisen, käyttäytymisensä pääosin muualla kuin Suomessa. Niinpä me tiedämme, kuinka tuona aikana kertynyt kokemus, myös kielemme sanastoa rakentaen, on vain nimi, jonka olemme antaneet takavuosien erehdyksillemme. Me tiedämme kyllä neuvomattakin, kuinka parempi kaljukin pää kuin ei päätä lainkaan. Me hyväksyimme kaljupäisen Kekkosen opit.

Tiesimme mitä Friedrich Nietzsche tarkoitti sanoessaan, kuinka kaikki mikä ei tapa, vahvistaa. Tosin tänään tiedämme myös, ettei se toimi uudessa paradigmaisesti maailmankuvansa vaihtaneessa yhteiskunnassa.

Kaikki tapaukset ovat erilaisia, vaikka ne muistuttavatkin toisiaan. Tämän vuoksi me kristityt vietämme neljää erilaista adventtiakin. Jo sen ymmärtäminen on eräänlainen hyväksymisen alku myös Turkista meille ohjeita jakaen. Olemme lopen kyllästyneitä Urho Kekkosen aikaiseen elämään ja sen toistamiseen Turkista sitä meille tolkuttaen. Myös typeryydellä on oltava rajansa.

Sören Kirkegaard opetti meille, kuinka elämää voi ymmärtää vain taaksepäin ja kuitenkin sitä on elettävä eteenpäin. Se oli hyvin sanottu tuon ajan Pohjolassa, mutta ei se toimi enää uudessa paradigmansa vaihtaneessa maailmassa. Elämä ja neljä adventtia eivät ole vain iso nippu pikkuasioita kylvettynä neljälle eri viikonlopulle. Emme me Pohjolassa ole pakanoita.

Toki osa on ja niin on Turkissakin tai Unkarissa. Venäjän tapa alistaa hengellinen elämä tsaarin hoidettavaksi näkyy siellä tänään hakien tukea mytomaniasta ja eskapimista sekä tsaarien ajan käyttäytymisestä ja maailmankuvasta vuonna 2022.

Ongelmana tässä uudessa robotiikan ja tekoälyn maailmassa on se, kuinka kaikki ovat vastuussa kaikesta mitä maailmassa tapahtuu. Toki jo Fedor Dostojevski ymmärsi nämä armottomat fysiikan lait. Ongelman tästä tekee vain se, että osa ihmisistä oppii vain erehdyksistään, ei esimerkistä ensinkään. Niinpä itse lajikin on lopultakin vain intohimon tulos, ei tarpeen. Meitä ei siis tarvita mutta me tarvitsemme sitä luontoa ympärillämme, jota koko ajan turmelemme ja tuhoamme.

Se että kristittyjen tapa on kätkeä totuutensa kolmeen käsitteeseen ja lisätä se neljäs ihmisen itsensä löytämäksi, on myös neljän adventin salaisuus. Sitä muistuttaa usein lehden päätoimittajan pääkirjoitus, jossa hän käyttää kolmea toisiinsa sopivaa aihetta, mutta neljännen hän siirtää otsikkoon ja jättää lukijansa oivallettavaksi. Miksi?

Koska ihminen muistaa ja oppii vain sen minkä hän uskoo itse oivaltaneensa. Ei muiden hänelle myymänä totuutena. Jos ihminen olisi itse luonut ihmisen, hän varmasti häpeäisi tänään luomustaan. Silloinkin kun meissä jokaisessa on jotakin kaikista meistä muista ihmisistä.