On 31 Mar, 2021 0 Comments
Oheinen kirjoitukseni on vuosikymmenen takaa Bulevardista. Kun sen lukee nyt, se voisi olla myös juuri tätä aikaa ja mediaamme kuvaava. Mitään ei ole tapahtunut. Olemme todellakin menettäneet mediamaailman kriisin seurauksena vuosikymmenen. Sama pätee myös mediamaailman hallisemaan kulttuuriin. Niistä näkyvin on poliittinen pysähtyminen ja nyt korona on vain sen seurausta pandemiana. Olemme kääntyneet syvään taantumaan, josta tuolloin ennustin, jossa pandemia on vain sen vakavia oireitamme. Olemme korjaamassa potilasta hoitamalla sen surullisia oireita kun tulisi hoitaa TAUTIA. Moni menestyy sillä, että peitämme ongelmamme juuri oireitten esittelyyn ja niiden hoitoon.
Tässsä tämä kirjoitus vuosikymmenen takaa:
lauantai 24. marraskuuta 2012
Maailma sanojen vankina
Twitter, facebook, you tube, friefeed, flickr, myspace, your site, google, digg, linked in, mybloglog, slideshare, twitxr, socializi, socialthing, wiki ja sadat muut sosiaalisen median maailman “landscape” ovat tuhansien miljoonien ihmisten tapa elää ja viestittää toisilleen niin Palestiinan ja Israelin, Gazan ja Hamasin ikuisuuskiistoista, Taivalvaaran myrkyistä, EU:n kompuroinnista, jenkkikenraaleiden sukupuolielämästä kuin omasta aamuisesta ohjelmastaan, työstään ja yrityksestään, opinnoistaan ja oppilaitoksestaan, ruuasta jota suuhunsa panevat, lemmikkieläimistään, runoista ja uusimmasta sävelmästä, näkemästään leffasta tai harrastuksistaan, kuvista ja videoista joita levittävät ympäri maailmaa reaaliaikaisesti ajasta ja paikasta piittaamatta. Tänään siis mukana on myös pandemia.
Marketin Gold Mine ja massamedia
Mitä tekemistä käsitteillä “social media landscape“, “marketin gold mine” sekä sosiaalisen median koko maisemalla, on perinteisemmän median ja sen journalismin kanssa? Onko neljäs valtiomahti kadottanut jotain oleellista itsestään ja hakee sitä suunnalta, jota se ei edusta muuten kuin virheellisenä sanavalintana “media”?
Perinteinen media on jättiläismäinen järjestelmä sidottuna yhä kiinteämmin kaupalliseen ympäristöönsä ja sen käyttämään teknologiaan. Journalismi taas oli joskus, kauan sitten, julkisen keskustelun taito ja kyky käydä pohdintaa siitä, miltä maailma näyttää, ei vain välitön lähiympäristömme, ja nyt se ei pysy enää hengissä vanhan median sisällä.
Se on siellä ajettu nurkkaan, tapettu ja raiskattu monen muun institutionaalisen rakenteen tapaan. Oman aikamme perinteinen media tarkoittaa käytännössä viestinnän suurteollisuutta ja liiketoimintaa. Vielä takavuosina se oli myös haaste ja tapa käydä yhteiskunnallista keskustelua. Media, siis tämä nyt pois kuoleva, oli aiemmin ainut tapa käydä analyyttistä keskustelua demokraattisen yhteiskunnan välttämättömänä tilana ja foorumina. Ei se ole sitä toki enää.
Sukupolvien välinen ero
Oman aikamme nuoret eivät sitä seuraa enää lainkaan ja syynä on juuri tämä kyvyttömyys vastata vanhaan haasteeseen, jonka tehtävän vei sosiaalinen mediamme ja sen kyvyttömyys uusiutua ja olla osa evoluutiota. Oli kyse sitten sodasta tai rauhasta, taloudesta tai politiikan teon demokraattisista välisestä ja lopulta kaikesta arkielämämme aidosta ja koskettavasta, jossa olemme nyt mukana jakaen sen sosiaalisen median maailmaksi ja maisemaksi kaikkien kanssa, lupaa kysymättä.
Toki siellä ovat omat lakinsa, muuttuvat normit ja arvonsa, mutta niin on myös liikenteessä tai liikkuessamme metsässä tai merellä pysyäksemme kartalla. Jotkut ovat siinä aina muita taitavampia ja opastavat muita. Kulttuuriset, eettiset ja moraaliset rakenteet vaihtelevat siinä missä koko symbolirakenteemme ja sen monet vivahteet. Mutta miten on uudessa sosiaalisen median maailmassamme?
Maailma on sanojen vankina vain vanhassa maailmassamme, ei some evoluutiossa. Moni saa somessa myös toimeentulonsa, mutta ei tietenkään koko ajan ja kaikki. Eivät kaikki liikenteeseen tai merelle lähtevät ala pohtia kuinka siitä voisi saada itselleen ammatin tai muuttaa bisnekseksi, politiikaksi, tehdä propagandaväline tai uuden journalistisen kulttuurin tai vanhan median jatkeen. Eivät kaikki ihmiset ole ahneita tai pelureita, kulkureita tai turisteja. Valtaosa meistä rakastaa kuitenkin itseään ja viihdettä, sosiaalisen median rakennetta.
Perinteisen journalismin rasitteet
Perinteisessä journalismissa todellisuutta tutkiva kritiikki oli muuta kuin somen tapa toimia ja muuntautua reaaliaikaisesti ja mediasta piittaamatta. Journalismin oman aikansa normit eivät sovellu sinne lainkaan. Some ja sen rikkaus ei sovellu journalismin yhteiskunnallisia ja kulttuurisia vaikutuksia arvioivaan kritiikkiin millään tapaa ja vie toimittajan koko ajan merellä eksyksiin kartalta, joka on “some landscape“. Some ei kuitenkaan ole sama kuin menneen maailman journalismimme. Mutta ei se ole myöskään toimittajan tapa raportoida ja analysoida narraatioita tuottaen.
Journalismin normistoon kuuluvat sen omat säännöt, jossa pohditaan ensimmäisenä sitä, onko journalismi journalismin näköistä. Se, onko media ja sen sisällä piileksivä journalismi hyvää ja eettisesti pitävää sekä normien mukaista, ei sovellu millään tavalla “some landscape” tulkintaan. Vanha journalismi ja sen ihanteet muistuttavat takavuosien maantieteilijää, joka kertoi maantieteen olevan sitä mitä maantieteilijät tutkivat.
Sektoritutkimuksessa puolestaan maataloustieteilijät ovat tehneet saman rajauksen ja sulkeneet kaikki muut ulkopuolelleen, jolloin hyvää maataloustiedettä on se mitä agronomit tutkivat, ei muiden tekemänä. Näin kaikki erikoistieteet ovat kehnoja, koska näihin ei liity agronomin saamaa statusta tai maantieteessä maantieteilijää tutkijana. Paaviksi paavin paikalle pyrkivä kardinaali kantaa omaa taakkaansa hänkin.
Hyvää journalismia
Journalismi on hyvää koska sitä tekee toimittaja, journalisti, jonka mittapuina ovat oman maailmankuvan ja normiston antamat ihanteet silloinkin, kun ne ovat auttamattomasti vanhentuneita kuin antiikin klassisen taiteen ihanteet Salvador Dalin töitä tulkiten matkalla kohti surrealismia ja modernin taiteen normeja tai niiden puuttumista, avointa “social media ladscape” -maisemaa.
Journalisti -lehdessä toimittajat puhuvat kriittisesti omasta työstään siinä missä maantieteilijät omassa lehdessään ja maataloustukijat omassaan. Tällä alueella sorrutaan helposti ja säännön mukaan, vuosikymmenestä toiseen, naiviin vertaamiseen omaa työtä muiden työhön sekä hakien sieltä arvokkaita tai vähempiarvoisia tutkijoita tai toimittajia.
Takavuosina taloustoimittaja ja politiikan toimittaja oli arvokkaampi kuin vaikkapa hömppälehdiksi kutsuttujen lehtien toimittajat. Some vei tämänkin kartan kokonaan uudelle tasolle ja vaati taloustoimittajalta näyttöjä, rinnan politiikan toimittajan kanssa, siitä miksi heidän työnsä olisi jotenkin laadukkaampaa kuin vaikkapa naistenlehdiksi leimattujen artikkelit ja näitä medioita seuraavien kuluttajien kyky arvioida lukemaansa ja näkemäänsä.
Somen normisto ei ole sama kuin oma normistomme vaikkapa toimittajina, journalisteina tai Wikipedian lukijoina. Ei sellaista voi olla tuhansien miljoonien muuttuvalla kulttuurilla ja sen evoluutiolla muuten kuin määritellen se jatkuvan muutoksen normistolla ja innovaatioiden synnyllä sekä leviämiselle reaaliaikaisesti ja paikasta piittaamatta. Käsite “narraatio” on moniulotteinen mutta sosiaalinen pääomamme ei oikein sitä oivalla.
Totuusväittämät
Toinen tapa lähestyä somea journalismin näkökulmasta oli sen tapa normittaa sanoman todellisuutta. Onko siis some -meressä uiskentelevat kalat ja vesi jotenkin sameampaa kuin perinteisen median tuottama oma vesi, jossa kyse ei ollut reaaliaikaisesta prosessista ja paikasta ilman aikaa? Tapahtuman luomisesta itse journalistisena ilmiönä, tekstinä ja kuvana, videona tai musiikkina, jota vanhan median kuului myöhemmin tutkailla ja analysoida. Jopa sen seurauksiakin niillä välineillä, joilla some eli ja uudistui, muodosti oman kulttuurinsa ja sen jatkuvan evoluution.
Tässä kontekstissa perinteinen media alkoi muistuttaa nyt myöhässä tulipaloon saapuvaa palopäällikköä, joka tulkitsi vahingon tapahtuneen, hänelle itselleen, ja pelasti sen kertomalla kuinka tulipalo on kyllä sammutettu, mutta väärin. Informatiivisen uutiskiritiikin aikana suomalaisilla oli tapana seurata oman “pravdansa” toimintaa sen yhteiskunnallisen merkityksen kautta.
Alettiin puhua ja kirjoittaa yhteiskunnallisesti informatiivisesta aineksesta ja syntyi vasemmalle kallellaan olevaa uutisointia ja Hannu Taanilan kaltaisia toimittajia sekä Repo -radio. Some maailmassa ongelmana on, kuten oli aiemminkin, käsite “yhteiskunnallisuus” sekä sen normistot ja tapa pitää yllä tätä arvomaailmaa. Se, onko uutinen tärkeä maailmakuvan näkökulmasta, on jo arvovalinta sinänsä. Somen maisemassa tällaisia arvovalintoja ei tehdä.
Näin “some landscape” alkoi etääntyä yhä kauemmas perinteisestä mediasta eikä se ollut enää mediaa ja sen journalismia lainkaan. Sehän ei valinnut kohteitaan millään tavalla yhteiskunnallisen merkityksen tai vanhan median normien kautta elämäänsä arvottaen. Some on todellisuutta, ei sen kuvajainen, kuten perinteinen media ja sen pyrkimys hahmottaa todellisuutta kilpaa länsimaisten tieteitten kanssa. Oikeammin suhde todellisuuteen alkoi hämärtyä vanhan television ja sen viihteen tai printtimedioitten tarjoaman viihteen tuotteena, ei toki somen.
Poisoppimisen ongelma ja vanhat kartat
Vanhemmille, menneen mailman medioillemme, oli ongelmia seurata sitä todellisuutta, jossa heidän lapsensa elivät ja joka poikkesi siitä todellisuudesta, joka oli heidän medioitten kautta hankkimaa hömppää, viihdettä mutta vain useammalta kanavalta kuin takavuosina seuraten. Totuudellisuuden vaatimus lipsui ensimmäisenä juuri median omana työnä ja tapana pysyä mukana siinä leikissä, josssa olet sidottuna siihen viestinnän kenttään, jonka tarkoitus oli tuottaa fiktiota kaupalliseen “todellisuuteen”, hömppään.
Kaupallisen median logiikka totuuden hakijana ja yhteiskunnallisena vaikuttajana oli puolestaan kaikkea muuta kuin informatiivinen ja ihmisen mieltä jalostava. Niinpä uusi journalismi alkoi tuottaa vanhan maantieteen tapaan vain itselleen sopivaa aineistoa ja muistutti maataloustutkijaa, joka oli kiinni yhdessä sektoriajattelun normistossaan ja uskoi sen pelastavan taantumalta kovenevassa kilpailussa.
Kun purjeita ei avattu uudessa some ladscape -maisemassa ja merellä, syntyi supistuva kehitys ja sen kaikki noidankehät ja negaatiot, kielteinen ajattelu ja asetelma, joka oli päinvastainen kuin mihin olisi kuulunut kulkea pysyäkseen kartalla. Syntyi tilaus yhden asian ilmiöille, pelon maantieteelle ja medialle. Sitä tukevalle yhteiskunnalliselle ilmiölle, politiikallekin (politics). Sen sisältö (policy) oli sukua menneen maailman taantumalle tutuista ilmiöistämme.
Innovaatioiden sijasta alettiin jarruttaa muutosta ja syntyi pysyvä taantuma. Vanha journalismi alkoi tuhota omia intellektuaalisia kykyjään ja moraalisia arvoja. Se alkoi epä-älyllistää elämänsä ja massoittaa sekä moralisoida uutta some -maailman yhteiskunnallista totuutta. Ikääntyvä kansakunta ja sen jälkiomaksujat eivät jaksaneet oppia enää uutta some lasdscape -maisemaa ja turvautuivat sen torjuntaan. Näin politiikasta ja puoluelaitoksesta tehtiin siitäkin viihdettä ja rapautettiin demokratia ja kansalliset instituutiot, kansalaisten mahdollisuus yhdenvertaiseen elämään ja päätöksentekoon. Näin rapautui myös politiikka ja sen liikkeet. Muutoksen vuodeksi tullaan kuvaamaan, kuten kirjoitin, mennyt vuosi (Arctic Babylon 2011). Siinä kuvataan myös muutoksen syntytapa, syvän pelon pandemia, jonka jotkut näkevät, toiset eivät näe lainkaan ja heitä vainotaan.
Arkijärki ja selkeys katosivat
Kun siirtymä mediayhteiskuntaan tapahtui, mediasta tuli itsensä tulkki, ja se alkoi kritisoida muita ja eläen itse kritiikin ulkopuolella. Jos joku sitä uskalsi kritisoida, hänet suljettiin vanhan ja rapautuvan mediayhteiskunnan ulkopuolelle. Valta sokaisi, täydellinen lopulta täydellisesti.
Kun some landscape alkoi puhua omaa kieltään ja ihmiset toisilleen, journalismikritiikki oli kuten maantieteilijöitten puhetta toisilleen ja oman normiston suojissa agronomien tehdessä maataloustutkimustaan, jossa ulkopuolista kritiikkiä, erikoistieteitten löydöksiä, ei hyväksytty.
Kun muutos oli paradigmainen, maailmankuvat muuttava, jouduttiin ajattoman ja paikattoman maailmassa kriisiin ajan ja paikan tieteiden vanhan normiston arvoilla ja eläen. Ikääntyvä maaseutu tuotti näin varmimmin toimeentulon tekemättä yhtään mitään.
Journalismin kritiikki oli ammattikunnan professionaalisen ammattilehdistön polemiikkia, medioitten keskinäistä hiekkalaatikkokisailua, jossa taustalla olivat taloudelliset, poliittiset ja usein uskonnolliset maailmankuvat sekä yliopistot ja tutkimuslaitokset.
Siitä puuttuu somen arkijärki ja yhteisesti ymmärrettävä sellainen sosiaalinen pääoma, joka olisi estänyt lokeroitumisen ja vanhan korporatiivisen rakenteen syntymisen. Samalla katosi selkeys ja yhteiskunnallisten ongelmien todellista luonnetta ei osattu kuvata enää lainkaan.
Pseudototuus jankuttamalla
Kun korporatiivisen yhteiskunnan syy- ja seuraussuhteet ovat mukamas epäselviä, aletaan jankuttaa samaa totuutta. Kun riittävän moni sitä vakuuttaa, siihen aletaan uskoa. Kun tällaisen pseudototuuden seuraukset ovat vaikeasti ennakoitavia, ne alkavat kumuloitua kuten Taivalvaaran kaivospäästöt luonnossa tai EU:n tapauksessa tehdyt virheet, alkaen eurosta yhteisvaluuttana ja sote -kutien rakenneuudistuksessa piehtaroiden vuosikymmenet.
Kun tielaitos suunnittelee väyliä tavoitteena saada ne alkuun liian pienellä budjetilla, luottaen maan tapaan, myöhemmin syntyy laman aikana mahdoton keino hoitaa ne ottamatta lisää lainaa tai karsimatta jotain elintärkeää menoissamme, laman jatkuessa vuosikymmenen. Syntyy korporatiivisen yhteiskunnan huonoa hallintoa.
Seurauksena tästä valheesta on palautteen saaminen viiveellä ja virheet kumuloituvat aina vain raskaampina tulevien sukupolvien kannettaviksi. Tällaisten ongelmien synnyssä korporatiivinen yhteiskunta on synnyttänyt juuri huonon hallinnon, jolloin ristiriitaisia tavoitteita on hoidettu erilaisten eturyhmien paineiden alla mediavalheiden maailmassa ja maksaen korvausta moraalittomasta toiminnasta, joko korruptoiden ihmisiä tai optioina.
Korporatiivinen ja sisältä korruptoitunut, rakenteellisen korruption maailma on mahdoton yhtälö sellaiselle journalismille, joka etsii logiikkaa pelkän syy- ja seuraussuhteen kautta ja kausaalisuhteita hakien.
Tätä logiikkaa sosiaalinen media ei noudata ja löytää sellaista, johon perinteinen kriittinen journalismi tai tutkimus ei ole kyennyt havaitsemaan. Kyse on yleensä virhepoikkeamasta, residuaalista, jota on alettu pitää maan tapana. Sellaista ei maan media saakaan huomata osana sen omaa toimintalogiikkaa, suomalista pravdaa.
Satraappien tiedettä
Toisin kuin “some landscape” ja sen tutkimus, journalismin tutkija keskittyy pääsääntöisesti yhteen asiaan kerrallaan, eikä voi hahmottaa korporatiivisen yhteiskunnan niitä rakenteita, jotka nivoutuvat yhteen ja ovat piiloviestinnän kaltaista elämää.
Niinpä journalismilla, kuten tutkimuksella yleensäkin, on nykyisin hyvin lyhyt aikaperspektiivi niin menneeseen kuin tulevaan. Some landscape on tästä poikkeava. Se edustaa määrättömän suurta yhteiskunnallista toimijaa, jonka aika kulkee reaaliaikaisena ja kulttuuriin sidottuna ilmiönä, sekä on havaittavissa tuhansien kulttuurien sisäisenä vaihteluna.
Tässä prosessissa aika ei ole oleellinen vaan ajattomuus sekä paikattomuus, joita luonnehtii määrätön määrä muuttuvia parametrejä, joilla on aikaan ja paikaan sidottu selittävien muuttujien historiallinen ja alueellinen taustansa, sosiaalinen pääomansa.
Jos näitä ei tunne, niitä ei voi ymmärtää ja koko “some landscape” jää vaille karttaansa. Näin tämä kartta on oltava jo valmiina silloin, kun tähän ympäristöön ja sen tulkitaan siirrytään perinteisemmästä maantieteen tai historian, aika- ja paikkatieteitten ympäristöstä. Tätä tarkoitetaan maailmankuvien muutoksella.
Tässä journalismilla on enemmän rasitteita ja poisopittavaa kuin monella muulla kriittisen tieteen edustajalla. Journalismi on arvoihin sidottua tiedettä ja sillä on ongelma ymmärtää arvoihin ja normeihin liittyviä ristiriitoja.
Ei ole olemassa yhtä oikeaa ratkaisua, jonka media voisi välittää jumalallisena tietona, viihdetaiteen keinoin, ja muun yläpuolella toimivana satraappina.