Aihe ei ratkaise vaan kirjoitustapa

Olen kirjoittanut tuhansia esseitä, tieteellisiä artikkeleita, blogeja ja yli sata laajaa monografista kirjaa. Mikä meitä suomalaisissa näissä teksteissäni kiinnostaa? Entä ulkopuolella Suomen ja globaaleina mielenkiinnon kohteinamme.

Kirjoituksen aihe ei ole ratkaiseva vaan tapa kirjoittaa ja etsiä sille oikeat lukijat. Sähköinen ympäristö ja uusi sosiaalinen media sekä globaali kulttuurimme jakaa kuitenkin lukijamme ja sen tunteminen samalla myös tekstin valinnan. Proosa ja lyriikka ovat kovin erilaista luettavaa mutta varmasti molempia luetaan.

Yksittäisinä aiheina omat juuremme ja historia kiinnostavat erityisesti siinä missä maantiede ja paikat, joita kuvaamme. Typologia on siten erityisen keskeinen osa siinä missä ihminen ja taipumuksemme narsismiin. Näin henkilöhistoriat ovat luettuja siinä missä psykologinen tapa jakaa ihmisiä luokkiin. Pelkkä henkilöhistoria sellaisenaan ei riitä, se on kytkettävä tarinaan, narraation. Tarina taas saattaa menettää mielenkiintonsa oman aikamme reaaliaikaisessa kerronnassa hetkessä. Näin kertomus on julkaistava saman tien tai löydettävälle sille sisältö, joka on ajaton. Jotkut aiheet ovat ajattomia, ajattelemme.

Erikoisuudet kiinnostavat ja poikkeavuudet, identiteetti ja luokitukset, erikoisuudet etenkin tieteessämme. Ne eivät ole ajattomia ja kirjakin vanhenee jouluksi ostettuna 30 euron hintaan seuraavana jouluna kahdella eurolla hankittavaksi kirpputoreiltamme. Miten sitten hoitaa kirjoittajana tekstinsä säilyvyys vuosikymmenestä toiseen?

Verkko ihminen, ”homo retis”, on haasteellinen kirjoittajalle siinä missä omaa identiteettiään teksteistä ja kuvista hakeva persoonallisuus. Ikääntyminen ja aika on ikuinen aihe siinä missä politiikka, henkilöt, draama ja tragedia, media yhteiskuntamallina ja hybridi sen kouristeluna.

Klusteri taiteen ja tieteen yhteisenä kielenä on osa aikaan ja paikkaan sidottua kerrontaa ja piilaaksojen filosofista psykologiaa, sosiologiaa mutta myös perinteistä maantieteen uuteen aikaan ja paikkaan sitoutumatonta usein ikonista esittelyä. Se on oman aikamme satu aikuisille. Sama koskee vaikkapa sellaisia biologisia ilmiöitä, joiden juuret ovat ilmastomuutoksen rinnalla myös luonnontieteen paradigmaisessa teoriassa. Ne kun eivät maailmankuvinamme muutu yhtenään.

Narsismi ja sen lähteet ovat toinen ikuinen aihe siinä missä ihmistyyppien kuvauksetkin. Ajankin voi luokitella siinä missä paikat ja alueet, jolloin vuosikymmenistä luetuin on 1970-luku ja Suomen vuosituhantisesta historiasta kiinnostavin 1500-luku. Ero vuosisatojen välillä on lukijoita valiten suurempi kuin vuosikymmenten kohdalla.

Ohessa esiteltynä eniten lukijoita kirjastani ”Finland’s big year 2017 – Suomi 100” sadasta kirjastani lainatuista teksteistä se vuosisadoista luetuin. Kertomuksista kiinnostavin koski omaan äitiäni. Henkilöhistorioista tulee merkittäviä vain osana muuta historiaamme ja tällaisia taustoja on harvoin löydettävissä. Näin kertomus vanhenee misseistä ja muista julkimoista yllättävän nopeasti.

Yleisistä aiheista talous, politiikka ja valta sekä ikääntyminen, typologiat, etenkin narsistiset piirteemme ja kiusaaminen liki kulttina kiinnostavat. Toki myös tieteen ja taiteen yhdistäminen, klusterirakenteet ja talouden dramaattiset käänteet, stagflaation tyyppiset onnettomuudet. Pandemia on osa kiertävää kertomusta rutoista ja globaaleista kokemuksistamme rinnakkaisine kertomuksineen myös pelosta ja vallasta, valheistakin.

Yksittäisistä otsikoista narsismi häiriöineen ja ihmisten luokittelut etenkin innovaattoreina kiehtovat. Suomalaiset rakastavat myös lukuja liitettyinä juuri psykologisiin ja elämyksellisin kokemuksiin. Tiedettä ei taas popularisoida huumorin keinoin eikä pilaillen aiheilla, jotka ovat draaman ja tragedian kaaren kautta aiemmin jo moneen kertaan kerrottujakin. Sama rakenne ohjeena on kulttuurinen ilmiö ja takaa siten säilyvyyden.

Tiede ja kirkko, uskonnot käyttävät tätä liturgista menetelmää osana kerronallista historiaansa. Sen muuttaminen on aina riski. Näin kerrontaan ja symbolirakenteisiin syntyvät uudet käsitteet ovat maailmankuvaa muuttavina hybridisiä ja sen oivaltaminen myös mahdollisuus uusiin innovatiivisiin läpimurtoihinkin. Nyt elämämme aika ja jo menettämämme vuosikymmen on ollut poliittisesti ja taloudellisesti tuhoisa myös demokratialle ja monelle vanhalle poliittiselle liikkeelle ja niiden säilyvyydelle, uskottavuudelle.

Tämä koskee myös 1970-lukua vuosikymmenenä ja 1500-lukua vuosisatanamme.

On 29 Jan, 2012

Kustaa Vaasasta suurvaltakauteen

Samaan aikaan kun Kalmarin unioni päätyi Pohjolassa ja Kustaa Vaasan kausi alkoi 1400-lukua luonnehti Euroopassa renessanssi. Vuosisata oli talouden nousukautta ja luonnollisesti kolonialismin alkua. Tuliaseet ja kirjapainotaito tulivat eurooppalaiseen käyttöön, valtameripurjehdus yleistyi. Vuosisadan lopussa Kristoffer Kolumbus purjehti Amerikkaan, Americo Vespucci kartoitti uuden mantereen rannikkoa ja Vasco da Gama purjehti Intiaan. Terva kävi kaupaksi ja tervaporvareita syntyi Itämaassa, Suomessa. Se oli suurta aikaa purjelaivoilla ja viikinkimallisille veneillemme, tervan- ja kaskenpolttajille Savossa ja laajentaen asumuksiaan myös kohti Kainuunmeren ja joen, Oulujoen suistoa. Kun ilmiö liittyi myös globaaliin uskontoon, luostarilaitokseen, sen merkitys kasvoi koko ajan myös tuleville vuosisadoillemme.

Vuosisadan alussa Jan Hus poltettiin roviolla, läntinen skisma teologisena ja poliittisena riitana päättyi. Moskovan hallitsema alue alkoi levittäytyä Venäjällä, osmanit valtasivat Konstantinopolin, Bysantin valtakunnan valta päättyi sekin, mutta sen perintö kulttuurina toki jatkuu yhä ortodoksisessa kirkossa. Espanjassa perustettiin inkvisitio, Jeanne d’Arc johti Rankan voittoon satavuotisessa sodassa Englannista.

Inkat valloittivat uusia alueita ja saavuttivat kukoistuksensa, ja Atsteekeista tuli Keski-Amerikan johtava kansa. Merkittäviä nimiä olivat vuosisadalla löytöretkeilijöiden ohella Leonardo da Vinci, Michelangelo, Zheng He, Kaarle VIII, Iivana III Suuri, Johannes Gutenberg, Jeanne d’Arc ja monet renessanssiajan ruhtinaat, filosofit, tieteen ja taiteen edustajat. Amerikan ja Keski-Amerikan merkitys on avautunut meille vasta omana aikanamme. Kirjani ”Arctic-Babylon 2011 ja 2015” ja sen jatkona syntyneet ”Agropolis strategy”, ”Social media economy and strategy” sekä ”Ekologisen klusterin kouristelu” ja manifestini ”Cluster art and Art of Clusters” ovat juuri tämän ajan kautta ymmärrettäviä. Ilmöt on koottu muistelmakirjaani ”Cluster art and art of clusters 70-years”

Turku keskuksena

Turussa sijaitsi Suomen keskuksena dominikaaniveljien luostari, tuomiokirkko piispanistuimena ja Turun linna. Linna oli osa Kalmarin unionin linnoitettua hallinnollista ketjua, joka ulottui Örebrosta Viipuriin. Tuomikirkon yhteydessä toimi myös katedraalikoulu, siellä oli laaja kirjasto, Suomi mainittiin nimenä maailmalla Itämaan rinnalla.

Turussa toimi maaoikeus, kirkollisen vallan ja suomalaisten piispojen ohella laamannit. Keskiaikainen kaupunki keskittyi Tuomikirkon, Kerttulinmäen ja Kaskenmäen väliselle alueelle Aurajoen eteläpuolelle. Joen pohjoispuolella asutusta oli lähinnä Aninkaistenmäellä. Asukkaita oli parintuhannen tienoilla, joka tarkoitti eurooppalaisittain keskikokoista, pohjoismaisittain suurta kaupunkia.

Puutalot olivat yleisiä ja usein esiintyi paloja, rikollisuus rehotti, Kerttulimäellä olivat kuuluisat hirsipuut. Kirkon ylläpitämä pyhänhengentalo edusti eräänlaista sairaalaa ja spitaalisille oli oma Pyhän Yrjänän hospitaali Puolalanmäen suunnalla. Siellä syntyi kuolleita, joita vielä tänäänkin Turussa lyödään hengiltä.

Turku oli kauppapaikka, Hansaliiton ja merenkulun keskuksia pohjoisessa ja vielä vuosisadan alussa porvarit olivat pääosin saksalaisia omine kiltoineen. Kauppaa käytiin Tukholmaan, Tallinnaan mutta myös Pohjanmaalle, Novgorodin Itämeren hansakaupunkeihin. Hämeeseen kulki Turusta Hämeen Härkätie ja Viipuriin Suuri Rantatie, sittemmin Kuninkaantie. Turun markkinoita, Heikin markkinoita järjestettiin tammi- ja kesäkuussa, kiltataloissa elämä oli vilkasta, välillä jopa riehakasta. Myös Turussa menestys oli vain viivästynyttä epäonnistumista.

Turku oli Suomen hallinnollinen keskus siirryttäessä keskiajasta uuteen aikaan niin kirkollisen kuin maallisen rälssin käytössä. Pyhän Henrikin kultti oli keskeinen osa suomalaista kirkollisen organisaation rakentumista. Sen propagointi tapahtui juuri Heikin markkinoiden tai -messujen yhteydessä.

Uuden ajan alusta hallitsijan vallasta tuli Ruotsissa periytyvä. Taistelu vallasta päättyi lopulta kuninkuuden voittoon. Itsevaltius romahti vasta vuonna 1718 ja valtakunta siirtyi vapauden aikaan. Vuoden 1772 kumous nosti monarkian uuteen arvoon, jollaisena se esiintyi Suomessa aina autonomia alkuun saakka. Alkoi Venäjän keisareitten tsaristinen aika.

Kustaa Eerikinpoika Vaasa – monarkian kantaisä Ruotsissa

Valtaan tultuaan Kustaa Vaasa oli suvereeni vallankäyttäjä pohtimatta rajoituksia sen jälkeen, kun Kristian II vainoissa valtaneuvoskunnan koko oli supistunut vaatimattomaksi. Muutosta vauhditti lisäksi uskonpuhdistus ja Lutherin “kenen valta, sen uskonto” periaate (cuius regio, ejus religio). Tämä koski sekä kirkon omaisuutta että virkanimityksiä.

Erämaita alettiin jakaa kruunun ja kuninkaan nimissä asutukseen sekä ottaa myös talonpojilta kruunun haltuun tiloja, jos veronmaksukyky oli heikentynyt. Tämä vahvisti ratkaisevasti kruunun ja valtion asemaa juuri Ruotsissa. Valtaneuvoskuntaa, jonka vähimmäismärän tuli olla 12 henkilöä, ja osan tuli olla aina kuninkaan tavoitettavissa, Kustaa Vaasa käytti omiin tarkoituksiinsa ja hänelle tyypillistä suorasukaista retoriikkaa harrastaen. Näin syntyi valtakunnalliset valtiopäivät, harvoin kokoontuvat, ja hieman useammin koolle kutsuttavat, lähinnä alueelliset, herrainpäivät ja maakuntapäivät.

Kustaa Vaasa irrotti lopullisesti valtakunnan Pohjolan unionista, loi lujan keskushallinnon ja katkaisi siteen Paavin kirkkoon. Ruotsista, johon myös Suomi kuului, tuli riippumaton kansallisvaltio. Patriarkaalinen Kustaa Vaasa sai lopulta kunnianimen Pater Patriae, isänmaan isä. Luther oli tehnyt hänelle suuren palvelun.

Kustaa Vaasan tausta oli kartanonisännän tietämystä lisättynä kauppamiehen tietämyksellä. Edellisen hän oli oppinut isänsä kartanossa Uplannissa ja jälkimmäisen maanpaossa kaupan keskuksessa Lyypekissä. Häntä on luonnehdittu jopa hellänä kahdeksan lapsen perheenisänä toisesta avioliitosta, joka oli myös onnellinen. Kuningas oli mieltynyt hovielämään, kalliisiin koristeellisiin vaatteisiin, arkkitehtuuriin. Hän antoi täystuuletuksen vanhalle kirkolle ja nosti rempallaan olevan maan talouden jaloilleen.

Kirkon omaisuus siirtyi valtiolle ja Jumalan sanaa alettiin saarnata puhtaana kansalle. Piispojen nimitys siirtyi Paavilta kuninkaalle. Kun Laurentius Petri nimitettiin Ruotsin arkkipiispaksi, katkesivat kaikki yhteydet Roomaan. Samalla piispojen valtaa pienennettiin kaikin keinoin myös Suomessa jakamalla se samalla Mikael Agricolan nimityksen yhteydessä. Mikael Agricolan suhde kuninkaaseen oli viileä ja kirjeet kitkeriä, avoimen ilkeitä. Molemmat tunsivat toisensa. Agricola tiesi kuinka ainut keino menestyä syrjäisessä Suomessa oli suututtaa ihmiset, myös kuningas. Siitä tämä tulisi hänet muistamaan, ja myös muisti.

Kustaa Vaasa oli myös kaivosmies. Kaivostoiminnan tuloilla ylläpidettiin kallista armeijaa. Lyypekin omaisuus takavarikoitiin maassa sodan päätteeksi ja samalla perustettiin hallintoa tehostamaan oma kansliansa. Syntyi kaksinapainen byrokratia, hovi- ja hallintoneuvosto sekä kamarineuvosto. Merkitykselliseksi jäi kuitenkin paikallishallinnon ja veronkannon uudistus. Syntyi aatelittomia voutikuntia, alueellisia paikallishallinnon ylläpitoon liittyviä virastoja. Tämä uusi voutihallinto vilkastutti kaupankäyntiä ja etenkin maan ydinalueella. Suomessa sen perintö näkyy vieläkin. Tämä on hyvä muistaa suomalaistenkin.

Suomessa Kustaa Vaasa käytti valtaansa siirtämällä talonpoikia asumattomille alueille etenkin Savossa, jossa maattomat siirtyivät Savonlinnan Klemetti-kirjurin avustamana yli vahan rajan törmäten tuttuihin konflikteihin venäläisten kanssa. Ekspansiiviset savolaiset levittäytyvät myös kohti Pohjois-Ruotsia ja Kainuun joen (Oulujoen) latvoille ja suistoon (Oulu). Oulu sai savolaisen asutuksensa ja tervaporvarinsa samalla. Sen unohtaminen on kulttuurikaupungille virheistä suurin. Pelkällä pilailulla ei menesty saati menneen ajan muistoilla.

Tämä rinnalla Kustaa Vaasa perusti Helsingin kilpailemaan Tallinnan kanssa idänkaupasta. Venäläissodan aikana Kustaa asui Suomessa täyden vuoden ja tunsin maan olot hyvin. Helsingin paikaksi hän kaavaili Santahaminaa. Se oli ihan järkevää tuon ajan oloissa.

Helsinki syntyi lopulta monien vaiheiden kautta, kasvoi Turun palon jälkeen ja sai ensimmäiset asukkaansa pakkosiirtämällä väkeä Rauman, Porvoon ja Tammisaaren suunnilta aluksi juuri Kustaa Vaasan suunnittelemaan Santahaminaan, myöhemmin Vantaankosken varrelle. Helsinki oli ensimmäinen suomalainen kaupunki, joka syntyi suunnittelun ja kauppapoliittisen ajattelun tuloksena, ei luonnollisen kehityksen kautta. On mahdollista, että juuri tämä “pihtisynnytys” teki siitä lopulta kukoistavan tulevan pääkaupungin. Forssalaiset tietävät juuriltaan mitä tämä ”pihtisynnytys” tarkoittaa Loimijokilaaksossa.

Kustaa Vaasaa on luonnehdittu suureksi maatilan isännäksi. Hänen henkinen perintönsä ja valta hajautettiin myöhemmin pojille, joista osa oli mielisairaita. Suvussa tiedettiin olevan mielisairautta ja se tuli ongelmaksi heti Eerik XIV aikana. Ainoa onni monilla suurmiehillä on kyky kestää muita enemmän huonoa onneaan. Kaikilla meistä kun on myös huonoa onnea.

Ongelmia oli toki Kustaa Vaasalla itselläänkin. Edellä on mainittu jo Mikael Agricolan kirjeenvaihto Kustaa Vaasan kanssa. Agricola tunnettiin terävästä kielestään ja älystään. Monella tapaa Kustaa Vaasa muistutti suomalaista presidenttiä, ehkä eniten Paasikiveä ja tämän joskus mielipuoliseksi kuvattua ärhentelyä ja purkauksia läheisille virkamiehille ja poliitikoille. Paasikivi ymmärsi kuinka tukalassa tilanteessa menestyminen edellyttää elämistä omalla tavallaan.

Eerik XIV – valtansa menettänyt renessanssihallitsija

Lucian päivänä syntynyt hallitsija Eerik XIV kulki kehnojen tähtien merkeissä, vaikka saikin Lutherin avustamana itselleen parhaan mahdollisen kasvattajan. Latinan ohella Eerik puhu sujuvasti saksaa ja ranskaa, osasi luterilaisen teologian ja tuon ajan luonnontieteet; fysiikan, matematiikan, maantieteen, astrologian ja historian. Eerik rakasti musiikkia ja kuvaamataitoa, hänellä oli kotiopettajien joukossa myös suomalainen Martti Teit, Mikael Agricolan opintotoveri Wittenbergistä. Eerik oli opetettu ajattelemaan kuinka suuret ovat suuria vain koska muut ovat polvillaan.

Eerik harjoitteli hallintoa, sotataitoja sekä talouselämää ja asui myöhemmin Kalmarin linnassa, aisti terveellä tavalla kilpailua etenkin isänsä suosikkipojan Juhanan suunnalta, normaali sisarkateus vaivasi. Hän koki asemansa kruunuperillisenä isänsä rinnalla hankalaksi, ahdistuneeksi. Tätä ahdistusta syvensi vaikeudet löytää juuri hänelle oikeaa puolisoa ja harkitsemattomat teot isänsä kuoleman jälkeen Itämerellä. Hän oli pian sodassa ja ensimmäisen kenttäelämän rasitukset toivat hermoromahduksen. Hän alkoi matkia isäänsä ja teki siinä virheen, hänelle kerrottiin. Hänen ei olisi kuulunut uskoa muiden kertomuksia.

Eerik riitautui etenkin Suomen Herttuan Juhanan kanssa, joka hankki avoliiton kautta itselleen mahtavan liittolaisen Puolasta. Vainoharhainen Eerik perusti kuninkaan lautakunnan ja suosikkinsa Yrjänä Pietarinpojan sen työrukkaseksi. Toiminnaltaan se muistutti salaisen palvelun ja roomalaisen oikeuden risteymää julmine menetelmineen. Näitä me käytimme myöhemminkin.

Isänsä tapaan Eerik oli taitava propagandisti mutta retoriikka oli usein latinankielistä ja tarkoitettu muualle kuin suorasukaisen ja -sanaisen isänsä viestit. Oppineisuudesta oli tullut Eerikille ongelma Suomen kaltaisissa alusmaissa mutta myös lähiympäristössä. Häntä ei ymmärretty kuninkaaksi koulutettuna jo varhain. Peritty monarkia oli uusi asia. Viisaat syntyvät kuoleman jälkeen, jos silloinkaan liian viisaina.

Kun ulkomaisten prinsessojen lähentelyt eivät onnistuneet, Eerik hankki itselleen haaremin alhaissyntyisiä rakastajattaria. Näistä Kaarina Maununtytär saavutti myös kuninkaan täyden luottamuksen ja helpotti yksinäisen miehen elämää. Siinä ei ollut mitään uutta kuningashovissa, päinvastoin. Kuninkaan elämä oli narsistisen harhaista ja samalla tylsää.

Lopulta Eerikin viha ja vainoharjat kohdistuivat kokonaiseen suurmiesten joukkoon ja hän alkoi syyttää näitä maanpetoksellisesta vehkeilystä. Tätä maa oli ollut jo liki vuosituhannen ajan, jolloin siinäkään epäilyssä ei ollut mitään outoa. Outoa oli vain sen ymmärtäminen kuninkaana, instituutiona, kovin henkilökohtaisella tavalla ja narsismiltaan häiriintyneen elkeillä.

Huomattavimmat surmatut kuninkaan omassa tuomioistuimessa olivat Svante Sture ja tämän kaksi poikaa. Kuningas pakeni veritöitään Tukholman metsiin ja kertoi myöhemmin olleensa paholaisen vallassa. Pakeneminen, paniikki, oli virhe. Sama kuin sodassa koettu paniikkikohtaus. Eerikin virhe oli sisäinen toive olla kaikkien mieliksi. Tuon ajan instituution ei tullut olla kenenkään mieliksi.

Valtaneuvosto ei kumonnut Eerikin kuninkuutta vaan odotti hänen paranemistaan. Juhana herttuan nimi kuitenkin oli esillä ja hänet Eerik vangitutti vehkeilystä puolalaisten kanssa mutta vapautti myöhemmin. Sekin oli virhe. Eerik oli liian kiltti kuninkaaksi.

Eerik palasi hoitamaan sotatoimia Tanskaa vastaan ja hänet vihittiin Kaarina Maununtyttären kanssa. Tämä provosoi liikkeelle kapinalliset ja kuningas antautui Tukholman linnassa. Käytännössä provosoija oli Juhana herttua. Kuningas Eerik oli ensimmäinen suomalainen hallitsija, joka menetti kruununsa ja valtansa siten, että syynä mainittiin sairaus, kiltteys, ei kuolema tai väkivalta, vallankaappaus veljen tekemänä, sadismi ja hengiltä riisto miekalla, kunniakkaasti.

Syrjäytetty kuningas kulki nyt linnasta linnaan ja vieraillen myös Suomessa Turussa ja Ahvenanmaalla Kastelholmalla. Kaarina synnytti kuninkaalle lapsia, joita pidettiin myös Suomessa turvassa kuninkaallisen valtapelin henkeä uhkaavalta vaaralta, Juhanalta ja hänen tukijoiltaan.

Juhana III – Suomen herttua kuninkaana

Kustaa Vaasan suosikkipoika Juhana nousi seuraavana kokeilemaan valtakunnan tuulista tehtävää, valtionjohtajana nyt perittyä monarkin virkaa. Hänen puolisonsa Katarinan Jagellonica oli tavoiteltu krakovalainen ruhtinatar, jonka siirtyminen Turun linnaan on ollut aikanaan kulttuurishokki. Naiselle voittaminen oli tuolloin mahdotonta, jos hänen odotettiin voittavan. Sellainen voittaja päätyi Suomeen. Voiko olla kehnompaa kohtaloa tuon ajan Euroopassa?

Hänen kosijoitaan oli myös Venäjän tsaari Iivana IV Julma. Iivana oli vaatinut Katariinan luovuttamista Venäjälle Juhanan veljeltä tämän vielä ollessa kuningas. Kuningas, Juhana herttuan veli, oli taas vangituttanut veljensä tämän solmiessa lämpimät suhteet Puolaan, kun hänen, kuninkaan, tavoite oli ylläpitää hyviä suhteita Venäjään ja Puola oli vihollisvaltio. Veljekset harrastivat erilaista ulkopolitiikkaa. Juhanaa sitoi vaimo ja hänen juurensa katolisessa Puolassa. Suomi sai mallin ulkopolitiikalle, jota myöhemmin kutsuttiin ajopuuksi.

Molemmilla pojilla oli trauma, vahva isä. Vahvat ihmiset on haudattava kahdesti. Kerran ihmisinä ja kerran suurina. Tämänkin Suomi on kokenut myöhemmin aina uudelleen ja uudelleen.

Juhana III suuntasi kuninkaana ulkopolitiikkansa Venäjää vastaan. Narvan valtaus lisäsi suosiota, mutta samalla sodat alkoivat rasittaa taloutta ja jälleen kerran talonpoikien taakka kasvoi, etenkin juuri Suomessa. Suomalaisille sota Puolassa olisi ollut helpompi vaihtoehto kuin jatkuvat sodat sen omilla rajoilla ja varoilla, suomalaisia talonpoikia sotaan rahdaten tykin ruuaksi ja odottaen myöhemmin kostoretkiä idästä. Sota Keski-Euroopassa olisi ollut mieluisampaa matkailua.

Kirkkopolitiikka alkoi muuttua sekin puolalaisen kuningattaren myötä jälleen katoliseksi. Poika Sigismund oli nimetty Puolan kuninkaaksi, ja samalla hän oli kääntynyt takaisin katoliseen uskoon. Sellainen suututti protestantiksi kääntyneet talonpojat. Nämä aloittivat Pohjanmaalla ja Savossa kapinan, Nuijasodan. Se on sodistamme ehkä erikoisin.

Vehkeily ylhäisaatelin kanssa vei lopulta voimat ja Juhana kuoli 52-vuotiaana Tukholman linnassa. Renessanssiruhtinaan kaltainen Juhana oli veljensä tapaan rakennuttanut uusia linnoja ja palatseja, harrasti arkkitehtuuria ja koristeli linnoja uuteen uskoon. Tukholman, Kalmarin, Uppsalan, Turun linnat saivat uuden ulkonäön ja sisutuksen. Voittajat eivät koskaan usko sattumaan ja Kustaa Vaasa oli voittaja.

Sigismund – Ruotsin ja Puolan yhteinen hallitsija

Puolalaistuneen Sigismundin kausi jäi kuninkaana Ruotsissa lyhyeksi. Elämäntyö oli Puolassa ja jäi sinne, häntä pidetään siellä eräänä merkittävimpänä kuninkaana. Jesuiitat rakensivat sinne oppilaitoksiaan ja katolinen sivistys kukoisti.

Sen sijan Suomessa valtaa käytti edelleen marski Klaus Fleming. Katolinen kankeus ei siirtynyt uuden kuninkaan tuomana Itämaahan ja edessä oli jälleen uusi valtataistelu ja puolalaisen tappio. Tähän valtataisteluun suomalaiset talonpojat eivät päässeet mukaan. Puola tuli heille tutuksi kyllä myöhemmin. Suomessa kapinoitiin kahteen suuntaan, maa oli hajalla. Sekin on hyvin vahaa perua ja syytä suomalaisten muistaa. Ei kaikki omista sodistamme saati sisällissodasta ja 1900-luvusta alkanut.

Kaarle IX – herttua ja kuningas

Suomen historiassa 1590-luku on raskaan ja monivaiheisen sisällissodan aikaa, olkoonkin että näitä vaiheita oli jo koettu aiemminkin. Suomessa pohdittiin, tulisiko yhteydet rakentaa katoliseen Puolaan ja kuninkaaseen vai jatkaa suhdetta protestanttiseen Ruotsiin ja Kaarle-herttuaan.

Talonpoikien nuijasota oli kukistettu kovaotteisen Sigismundin käskynhaltijan ja marski Klaus Flemingin toimesta niin Savossa kuin Pohjanmaalla. Kun Kaarle-herttualle uskolliset talonpojat oli lyöty, vuorossa oli Sigismundille uskollisen Stålarmin sotaretki Turun kautta aina Uplantiin tukemaan Sigismundia. Suomalaiset talonpojat ja vähäinen aateli olivat mukana “makkararetkeksi” kutsutulla matkalla todeten kuinka puolalainen Sigismund oli jo paennut Puolaan. Kaarle-herttua ei tästä suomalaisten retkestä pitänyt, alkoi verinen kosto, jota aviovaimo oli ohjailemassa. Suomalaisten suhde naisiin, feminismiin, on ollut aina vähän ongelmallinen eikä vain suvuttomasta kielestämme johtuen.

Herttuan kostotoimenpiteet Turussa ja Viipurissa olivat verisiä ja henkensä menetti myös Klaus Flemmingin poika mestauslavalla. Albert Edefeltin maalauksessa vuodelta 1878 Kaarle-herttua herjaa Klaus Flemingin ruumista arkussa. Mietitäänpäs tätä kuvaa suomalaiset. Sitä esiteltiin lapsena kouluissammekin 1960-luvulla. Kuitenkin vasta 1970-luku oli mielestämme vuosikymmenistä se suurin.

Todellisuus kulki kuitenkin talonpoikien ja Jaakko Ilkan tapaisten johtajien maailmassa ja vankityrmässä Turun linnassa. Kaarle-herttua ei ymmärtänyt Suomalaisia talonpoikia, heidän Nuijasotaansa, ja alkoi opettaa kansalleen kuuliaisuutta, joka ulottui Viroon ja Tallinnaan saakka.

Lopulliseen sovintokokokseen Turussa osallistui noin 60 suomalaista aatelissukua. Oli heitetty ensimmäiset hiivat sille kehitykselle, joka johti myös vuoden 1917 tapahtumiin vieraan tunkeutuessa sellaiseen Suomessa, josta ei mitään ymmärrä. Lopullinen sovinto solmittiin vasta Helsingin maapäivillä vuonna 1616. Syntyi suomalainen marssijärjestys, jossa jotkut kulkivat edellä ja saivat jotain aikaan, muut kulkivat takana ja napisivat.

Kaarle oli perinyt Kustaa Vaasan nuorimpana poikana isänsä ponnekkaan vallanpidon, jolla hän nosti herttuakuntansa valtioksi valtion sisällä ja jolla hän ajoi lopulta puolalaisen Sigismundin ja katolisen kirkon maanpakoon ja vakiinnutti näin Ruotsissa protestanttisen monarkian. Syntyi taloudellisia uudistuksia myös Suomessa, uusia kaupan keskuksia, manufaktuureja ja elintarviketuotanto koheni. Yhteinen vihollinen yhdisti lopulta veljekset ja valtionjohtajan valtataistelu johti kuninkaan häätöön maasta. Vain yksi mies johtaa maata, loput seuraavat naisia, niin myös Juhana.

Kaarle oli talonpoikien ymmärtäjä ja oikea protestantti, karkea voimapoliitikko. Hän ei ollut niin sivistymätön kuin väitettiin. Hän oli propagandisti ja kursailematon kielenkäyttäjä, oman aikansa populisti. Perinnöksi pojalle Kustaa II Adolfille jäi sodat Puolaa, Tanskaa ja Venäjää vastaan sekä käymistilassa oleva valtio. Lahjana Jumalalta oli paksu nahka.

Kustaa II Adolf – suurvallan perustaja

Kustaa II Adolf poikkesi täysin hallitsijaominaisuuksiltaan edeltäjistään. Hän oli energinen, nopeaälyinen, toimelias, mutta myös järkevästi harkitseva kärsimättömänäkin. Hän kykeni diplomaattiseen kieleen ja oli hyvä puhuja. Isänsä ja isoisänsä tapaan taipumusta oli kuitenkin myös painostukseen ja turvautuminen arvovaltaan, jota sairaalloinen lihavuus lisäsi.

Hilpeys ja leikinlasku, huumorintaju oli kaikkien tiedossa. Vastapuolella oli äkkipikaisuus, räjähtelyt, pitkävihainen säälimätön vaino suvun rasitteena. Hän piti komeaa hovia ja oli joviaali isäntä, sotaretkillään liki askeettinen ihminen. Ääripäät tekivät hänestä arvaamattoman.

Naisia ihaillut ja rakastanut romantikko solmi järkiavioliiton, joka tuotti yhden tyttären, Kristiinan. Liitto oli ahdistava myös kuningattarelle keskenmenojen vuoksi ja dynastiansa varmistaakseen kuningas joutui järjestämään vallanperimykseen myös reservin Kaarle Kustaan (Kaarle X Kustaa) kautta. Se osoittautui myöhemmin tarpeelliseksi.

Kustaa Aadolf loi itselleen perinnön eurooppalaisena suurmiehenä ja hänen kuolemansa, kaatuminen sodassa, oli uutinen koko Euroopassa. Maihinnousu Keski-Eurooppaan ja protestanttinen johtotähti teki hänestä pelottavan hahmon uskonsodaksi muuttuneessa kolmikymmenvuotisen sodan pohjoisena osapuolena. Saksan ohella Ruotsilla oli sota Puolassa ja sinne oli Liivinmaan tapaan perustettava miehityshallinto. Voitokas kuningas loi suurvallan, jonka asema säilyi aina Pultavan tappioon vuonna 1709. Myös Kustaa Aadolfille oli helpompi taistella periaatteiden puolesta, kun elää niiden mukaan.

Kustaa Aadolf oli saanut, tai ottanut, protestanttien leirin johtajan viitan harteilleen. Hän pakotti Saksan evankeliset yhteisrintamaan kanssaan. Kun Tillyn komentama vastapuoli väsyi jatkuviin hyökkäyksiin, näytti siltä, että tie Saksaan on ruotsalaissuomalaisella armeijalla auki. Tällaista komeutta sosiaalinen pääomamme ei ole sen koommin kohdannut.

Hakkapeliittojen huudoista tuli legenda, josta on kirjoitettu runsaasti niin Suomessa kuin saksalaisissa kansanlauluissa. Torsten Stålhandsken kuninkaan “lumiaura” eteni koottuna valikoitujen talonpoikaiskansan ankaraa elämää kokeneiden nuorten miesten parhaimmistosta, jollaisena myös kuningas heidät kuvasi. Suoraan lainaten “Tottuneina työhön, ei kapakkaelämään, kestämään vaivoja, pakkasta, kuumuutta, nälkää taistelivat nämä suomalaiset talonpojat. He eivät olleet tottuneet nautintoihin, tyytyivät elämään vähällä, ovat taipuvaisia kuuliaisuuteen esimiehiään kohtaan, oppivat helposti sotaharjoitukset, ovat voimakkaita ruumiiltaan, ja jos tarvitaan ja heitä oikein johdetaan, halveksivat he kuolemaa ja vastuksia”.

Se oli ensimmäinen kerta, kun suomalaista luonnetta ja tulevan talvisodan korpisoturia kuvattiin suomalaisen sisun perikuvana Keski-Euroopassa ja pelättiin enemmän kuin Mustaa surmaa.

Kustaa II Adolfin joukot olivat tulleet Keski-Eurooppaan pysyäkseen siellä. Tällä oli suuri merkitys tulevalle Euroopalle ja sen historialle omaan aikaamme saakka.

Pohjola oli nyt osa ydineurooppaa myös sotilaallisesti, kauppapoliittisesti ja protestanttisen kulttuurin keskus. Myöhemmin Ruotsissa hänen johtonsa luisui takaisin aristokratian käsiin ja se muuttui lähemmäs seuraelämää ja tuttua juonittelua. Mitä suurempi valhe esitettiin, sitä suurempi mahdollisuus oli se, että siihen uskottiin.

Kristiina

Kristiina sai laajapohjaisen kasvatuksen kuten aikanaan Kustaa Vaasan vanhin poika. Jälleen kerran tähän pedagogiseen virheeseen perustui myös Kristiinan tuleva tragedia Eerik XIV tapaan. Hänestä olisi tullut hyvä Paavi mutta huono kuningas.

Kristiina opetettiin ratsastamaan ja metsästämään kuten nuoret miehet. Hänen lahjakkuutensa ja tiedonjano herättivät huomiota. Hän muistutti oman aikamme feministejä. Hän kirjoitti vaivatta latinaa, ranskaa, saksaa, italiaa ja hollantia. Lempeä opettaja perehdytti hänet teologiaan, filosofiaan, matematiikkaan ja astronomiaan, ei enää astrologiaan. Se hämmensi, kun vielä todettiin julkisesti, kuinka kuninkaallisen Majesteetin lahjakkuus ylittää hänen sukupuolensa ja ikänsä rajat. Tässä korostettiin juuri sukupuolta. Nainen ei voinut olla noin lahjakas. Kaikki viisaat naiset kun olivat tuolloin petolintuja.

Kun 18-vuotias nainen keskusteli kirjallisuudesta ja runoudesta filosofien kanssa, puhui ranskaa ja latinaa kuten äidinkieltään liki tunnekielinä, oli laajakatseinen kuten kokenut valtiomies, valtakunnankansleri Axel Oxenstierna koki hänet kuin kruunun jalokiveksi, koriste-esineeksi uuden suuren valtion valtakunnanneuvoston pöydän päässä. Tällaisessa ajattelussa mikään ei menesty niin kuin menestys.

Kuningatar oli päättänyt pysyä aviottomana ja järjesti serkkunsa Kaarle Kustaan kruununperijäkseen. Tämän jälkeen kuningatar päätti antautua täysin kulttuuriharrastuksilleen. Tärkeäksi henkilöksi kohosi deduktiivisen tieteen filosofian kehitellyt ranskalainen Rene Descartes. Mies, josta tuli yksi avainhenkilöistä myös kirjaani ”Arctic Babylon 2011”.

Descartes ei ole kuitenkaan ainut avainhenkilö kirjassani Arctic Babylon. Syntyi tiivis suhde tiedemieheen niin kauan kun tämä eli kuningashovissa. Kuningatar Kristiina tunsi nyt kuitenkin sellaista, joka oli muulle Euroopalle tuntematonta kiitos Descartesin luentojen. Kristiina eli kovin eri aikaa kuin minä kirjojani kirjoittaen. Häntä on ymmärrettävä eikä tuomittava väärässä ajassa tänään eläen. Naisten tekemät virheet tänään ovat heidän sukupuolestaan riippumattomia. Taustalla kun on myös miehiä. Näin myös Kristiinan kohdalla.

Kristiina alkoi kehittää hoviaan osana Euroopan johtavaa tiede- ja kulttuurikeskusta. Barokin ajan taidetta ja rikkauksia virtasi voitetuista valtioista Tukholmaan. Hovin osuus menoista paisui paisumistaan. Baletti, oopperat ja turnajaiset viehättivät kansaa ja nuoria ranskalaisia aatelisherroja. Johtoon nousi heistä Johan Adler-Salvius “homo-novus”. Hänen kuolemansa jälkeen Kristiinan kyky hahmottaa suurvaltapolitiikka alkoi rapautua. Ilman paimentaan lampaat eivät ole katras.

Kristiina alkoi suunnitella luopumista kruunusta. Hän oli taipuvainen uskomaan Erasmus Rotterdamilaisen opin “Missä luterilaisuus astuu sisään, siellä kävelee tiede ulos”. Kristiina halusi palata katolisen kirkon helmaan ja jättää kruununsa. Syntyi haikeat jäähyväiset, matka Roomaan ja elämään, jossa kirkonmiehet, kirjailijat, taiteilijat ja taiteentuntija sekä myös tuon ajan poliitikot, Paavia myöten, vierailivat Kristiinan vastaanotolla. Se oli Rooman “Kristiinan kausi”. Kristiina oli katolinen mutta ei välttämättä kovin hyvä sellainen. Vihkiytyminen politiikkaan säilyi, oli sisään kirjoitettu pakkomielle.

Kristiina haudattiin Pietarinkirkkoon ja hänen taide- ja antiikkikokoelmansa, kirjasto ja käsikirjoituskokoelmat hajaantuivat ympäri Eurooppaa museoihin, arkistoihin ja yksityisten keräilijöiden haltuun siinä missä Rene Descartesin deduktiivisen tieteen ihanne, inkojen ja mayakansan kerätyt aarteet hänen löytämänään tieteenä ja niiden sijainti tulevissa Euroopan tiedeakatemioissa. Näin myös Turun yliopisto sai alkunsa.

Turun yliopisto perustettiin suurin juhlallisuuksin Kristiinan ollessa 14-vuotias. perustajia olivat Pietari Brahe, Jöns Kurki, Turun piispa Isak Rothovius sekä etenkin Axel Oxenstierna, joka oli tyytymätön Tarton yliopiston Johan Skytten aikaansaannokseen. Yhdentoista professorin joukossa oli vain kaksi Suomessa syntyneitä: pyhien kielten professori Martinus Stodius sekä fysiikan ja kasvitieteen professori Georgius Alanus.

Seuraajansa Martinus Stodius sai Isak Pihlmanista, jonka Tytär Anna oli naimisissa Torten Tawastin kanssa ja heidän tyttärensä sai tyttären, jonka isoäiti oli Elisabet Ståhlberg, Georg Ståhlbergin tytär ja tulevan ensimmäisen Suomen tasavallan presidentin juuria Suomessa.

Syntynyt tytär oli oman isäni isoäidin äiti. Näin suvut siirtyivät Ruotsista ja kohtasivat Suomessa myös tulevat presidenttisukumme ja idästä lähteneen Luostaristen (kloster) suvun ja Viipurin raivokkaat Tawastit.

Oma sukunimeni periytyy taas luostarilaitoksesta Valamosta, siis kreikkalaiskatolisesta ja ortodoksisesta Bysantin kulttuurista, äitini kohdalla kustavilaisesta Kuopiosta. Isoisäni veli Ilmari Luostarinen oli taas asuttamassa Karjalan evakkoja Enso Guzeitin johtajana valtion maille ja käynnistämässä myös Lapin koskien rakentamisen kirjoittaen Pohjolan Voiman perustamisasiakirjan sotavuosien alkaessa.

Myöhemmin koskisensuojelulait ja rakentamisen päättäminen siirtyi seuraavalle polvelle johtaessani Kemijoen ja Iijoen koskisodat päättäneitä tutkimuksia. Tuolloin päätöksiä tehtiin jo oman aikamme poliitikkojen toimesta, jossa presidentin valta oli kaventumassa ja valtaa käyttivät puuta jalostavat yhtiöt, voimalaitosyhtiöt, ei enää niinkään hallitsija, presidentti, vaan edustuksellinen demokratia alkaen pohtivan ja filosofisen Mauno Koiviston presidenttikaudelta.

Mauno Koivisto valmisteli väitöskirjansa täsmälleen saman yliopiston ja politiikan tutkimuksen sekä sosiologian laitokselle kuin minä omani, mutta minä jo toisena väitöskirjanani. Ensimmäinen valmistui Oulun yliopistoon ja sen luonnontieteelliseen tiedekuntaan.

Nykyinen presidenttimme Sauli Niinistö käynnisti virkauransa Forssan kaupungissa, jossa tätä blogiani kirjoitan lainaten kirjastani ”Finland’s big year 2017 – Suomi 100”. Sieltä löytyvät myös lainaamieni suomalaisten tutkijoiden kirjatkin.

Tiede on edennyt ja tämä on lainaus järjestyksessään sadannesta kirjastani. Puhumme tänään menetetystä vuosikymmenestä, kymmenestä hallituksesta, digiajan ja internetin, sosiaalisen median ja hybridiyhteiskunnan ongelmista pandemian raivotessa globaalina Covid-19 ilmiönä jo toista vuotta ja nyt neljättä aaltoaan.

Toki heitäkin, Suomen hallitsijoita, presidenttejä, näki vielä 1960-luvulla jo Ruotsin vallan aikana perustetussa Lapinlahden kestikievarissa ja Lapin kelomajoissa, renessanssiruhtinaan tapaan eläen. Heidänkin historiansa oli lopulta tässä ajassa, Kristiinan serkun Kaarle X Kustaan toimissa.

Valloitukset Euroopassa jatkuivat ja toivat Suomeen sotia sotien perään ja itsevaltiuden paineet, jotka presidenttiyden aikana kulminoituivat presidentti Kekkosen virkakaudella. Oltiin siirtymässä Kekkosten kauteen mutta kuninkaitten vallankäytön sokaisemassa Ruotsisuomen monarkiassa 1600-luvun alkaessa.

Suomessa 2020-luku ja oman sukuni kohdalla muistelmieni alun tapahtumat vuoden 1850 juhannukselta, ovat vielä kaukana edessäpäin. Niiden perusta luotiin kuitenkin jo varhain ja luostarilaitokselle veronsa maksaneet lampuoidit tervaporvareina tai kaskiviljelijöinämme oppivat jo Kristiinan aikana purjekuntina käyttämään purjeisiinsa oikeita kuituja ja tervaamaan viikinkimalliset suuret veneensä. Purjehtimaan kohti tuntemattomia vesiä ja mantereita.