Kuviteltu tilanne: Ajat autolla maantietä. Tien laidassa on keltaisiin kumikäsineisiin ja keltaisiin saappaisiin sonnustautunut liftari, jolla on oluttynnyristä kyhätty paita ja hattuna roskapönttö.

Otatko liftarin kyytisi? Muistinhan mainita, että liftarimme ei ole ihminen vaan robotti.
 
Jos otat matkalaisen kyytiisi, hän esittelee itsensä kohteliain sanoin ja kertoo olevansa pitkällä matkalla maansa halki. Hän saattaa pyytää sinulta myös, että saisi ladata itsensä autosi tupakansytyttimestä.

Sci-fiä? Ei, vaan tätä päivää – kanadalainen tutkimusryhmä selvittämässä ihmisten ja robottien välistä vuorovaikutusta.

Miksi kirjoitan roboteista? Ehkä siksi, koska kesän lomapäivien aikana minua puraisi rakentelukärpänen. Lähdin hoitamaan haavaani rakentamalla pienen ötökkärobotin. Ensin luulin, että liikkuvan robotin rakentaminen olisi työläs urakka. Mitä vielä. Parin tunnin puuhastelulla ohjainlevystä, rautalangasta, parista pikkuruisesta moottorista ja teipinpätkistä kehkeytyi itsekseen tallusteleva, noin puolen kilon painoinen robotti, jonka kohdatessaan tri Frankenstein olisi epäilemättä huutanut: Se on elossa!

Muutaman kympin lisäsijoituksella ja parilla ohjelmarivillä ötökkä saa alkeellisen näkökyvyn. Muutamalla sadalla eurolla – jos nyt sellaisia summia haluaisi leluun upottaa – pääsisi kiinni samantyyppiseen LIDAR-teknologiaan, jota käytetään vailla kuljettajia liikkuvissa autonomisissa autoissa. Kolmellakymmenellä eurolla hoituu puolestaan tasapainoaisti.

Robotin rakentamiseen tarvittavien komponenttien helppo saatavuus ei tullut yllätyksenä. Mutta niiden alhainen hinta ja helppo ohjelmoitavuus kylläkin. Vanhassa maailmassa robottien ohjainpiirien ohjelmointiin vaadittiin mekatroniikkainsinööriä. Nykyään pääsee alkuun, kun laittaa asialle kenet tahansa tietokoneista kiinnostuneen kokeilunhaluisen nikkarin. Kynnys on madaltunut hurjasti, ja kehitys on ollut todella nopeaa. Vakavasti otettaviin sovelluksiin tarvitaan toki tuntemusta ainakin sähkötekniikan ja ohjelmistokehityksen alalta. Suomessa näitä molempia riittää.

Maailmalta löytyy kumisaapasliftarimme ohella loputon määrä tutkimushankkeita, joissa koulitaan roboteista yhteiskuntakelpoisempia, tuottavampia ja tehokkaampia. Osa niistä onnistuu.

Yllättävän moni kanadalainen päätyi tarjoamaan kelta-asuiselle liftarirobotillemme kyydin. Täytyy toivoa, että täällä Suomessakin tehtäisiin ainakin henkisellä tasolla robotiikkaalan ”kyytiinotto”. Meillä ei ole liiaksi kasvualoja, mutta ei ole mahdotonta, etteikö esimerkiksi kuluttajamarkkinoille suunnatusta palvelurobottien tuotannosta voisi kehittyä sellaista.
Suomi on lisääntyvän automaation myötä massiivisen teknologisen murroksen edessä. On meistä itsestämme kiinni, olemmeko uuden teknologian tuottajia vaiko käyttäjiä.