Yhdysvalloissa ja monissa muissakin maissa on käynyt niin, että sukupuolineutraalin avioliiton tai translain uudistuksen jälkeen konservatiivisten näkemysten (jotka usein liittyvät kristilliseen etiikkaan, mutta eivät suinkaan aina) esittäjiä on aiempaa avoimemmin ryhdytty vaientamaan (cancel, deplatform).

Sama tapahtui täällä Suomessa vain viikoissa (ks. esim. Iltalehti). Salolaisen Mustamäen koulun oppilas kirjoitti koulutyönä askarreltuun kangaskassiin, että ”sukupuolia on vain kaksi”. Sateenkaarisymbolin päälle oli vedetty henkselit. Näin Iltalehti:

“Koulu pyysi tasa-arvovaltuutettua ottamaan kantaa kyseisen oppilastyön kieltämiselle sen seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvia loukkaavan viestin takia.

Kannassaan tasa-arvovaltuutettu nostaa esille koulun velvollisuuden ryhtyä toimenpiteisiin häirinnän, syrjinnän tai turvallisen oppimisympäristön vaarantavan toiminnan ehkäisemiseksi ja poistamiseksi. Jos näin ei toimita, oppilaitos syyllistyy tasa-arvolaissa kiellettyyn syrjintään.”

Tasa-arvovaltuutettu on todennut aiemmissakin selvityksissään, että sukupuoli ”on moninainen ilmiö, joka ei ole pelkistettävissä vain kahteen, toisistaan selvästi eroavaan sukupuoleen”. Viranomainen muistuttaa, että sukupuoli-identiteetti on henkilön kokemus omasta sukupuolestaan ja myös Opetushallituksen oppaassa todetaan tämän sukupuoli-identiteetin skaalan olevan kahta vaihtoehtoa laajempi.

Väitteet ovat tälle ajalle tyypillistä pseudotiedettä, joka on saavuttanut vakaan jalansijan yliopistoilla, mutta joka ei ole silti yhtään sen paremmin tieteellisesti perusteltua. Kyse on ilmiöstä, jolle olen antanut nimen “akateeminen huuhaa”. Se on paljon vaarallisempaa kuin horoskoopit tai uskomushoidot, joista tavalliset ihmiset kykenevät heti tunnistamaan, että nyt on kyse jostain muusta kuin tieteestä.

Koko elävän luonnon suvullinen lisääntyminen perustuu järjestelmään, jossa on vain kaksi sukupuolta. Edes pistiäiset, joilla on kolmenlaisia rooleja, eivät ole poikkeus. Ne ovat sentään kaikkein lähimpänä sitä ajatusta, että sukupuolia voisi olla enemmän kuin kaksi.

Mehiläispesässä on kuitenkin vakiintuneen kielenkäytön ja määritelmän mukaan

– yksi lisääntymiskykyinen naaras; kuningatar eli emo,

– lisääntymiskyvyttömät naaraat eli työmehiläiset ja

– lisääntymiskykyiset urospuoliset mehiläiset eli kuhnurit.

Järjestelmä on kautta elävän luonnon binäärinen, vaikka jotkin lajit ja niiden yksilöt voivat lisääntyä sekä suvullisesti että suvuttomasti, voivat vaihtaa sukupuolta elämänsä aikana tai voivat toimia sekä koiraana että naaraana. Mutta millään lajilla ei ole kolmatta sukupuolta, joka lisääntyisi koiraiden tai naaraiden kanssa, tai jonkin neljänen sukupuolen kanssa.

Intersukupuoliset yksilöt, eli sellaiset ihmiset, joilla on syntymässä havaittavissa kummankin sukupuolen lisääntymiselimiä, eivät muuta järjestelmää useampinapaiseksi. Ne vain ovat yksilöllisiä, usein lisääntymiskyvyttömiä poikkeuksia, samoin kuin yksilöt, joilla on ylimääräinen tai puuttuva sukupuolikromosomi.

Mutta intersukupuolisuushan ei ole tässä kummallisessa politisoidussa pseudotieteessä taustalla, vaan transsukupuolisuus.

Ennen kuin muutama vuosi sitten alettiin puhua muunsukupuolisuudesta, siitä että joku voi olla “non-binary” tai “queer” (pervo), sukupuoli-identiteetistä oli vielä suhteellisen loogista puhua.

Ylivoimainen valtaosa ihmisistä samastuu omaan biologiseen sukupuoleensa. Pienellä vähemmistöllä on tässä suhteessa vaikeuksia. Yleensä he ovat poikia (tyttöjä), jotka jo lapsuudesta asti ovat osoittaneet tytöille (pojille) tyypillisiä piirteitä kiinnostuksenkohteissaan ja käyttäytymisesssään. Jotkut näistä kokevat nuoruudessaan sukupuolidysforiaa eli tunnetta siitä, että oma keho ei ole oikeaa sukupuolta: ikään kuin he olisivat syntyneet väärään sukupuoleen. Hoidoksi on jo vuosikymmeniä tarjottu transitiota, eli sitä että tällainen transsukupuolinen yksilö saa hormonaalisin ja kirurgisin keinoin vastakkaisen sukupuolen kehon, juridisen aseman ja sukupuoliroolin.

Tämän perinteisen sukupuolidysforian / transsukupuolisuuden ennaltaehkäisystä, diagnoosista ja hoidosta myöhemmin.

Tähän saakka kaikki joka tapauksessa tukee edelleen ajatusta vain kahdesta sukupuolesta. On anatominen/biologinen/kromosomien sukupuoli ja on psykologinen / aivojen sukupuoli.

Viime vuosina jotkut ovat kuitenkin alkaneet väittää olevansa sukupuoli-identiteetiltään muunsukupuolisia tai non-binary, eli jotenkin tämän koko binaarisen kehikon ulkopuolella.

Tässä kohtaa logiikka menee rikki. Identiteetti on jonkinlainen kokemus omasta asemasta tuossa biologisessa binaarisessa järjestelmässä. Jos joku nyt sattuisi kokemaan itsensä taisteluhelikopteriksi, onko se enää sukupuoli-identiteetti?

Siksi en näe mitään pointtia puhua edes sukupuoli-identiteetin tasolla enemmästä kuin kahdesta sukupuolesta, joista toiseen ihminen samastuu tai sitten jotenkin molempiin tai ei kumpaankaan.

Ja mistä tämä kaikki keskustelu alun alkaen lähti liikkeelle? Aivan, niistä nuorista ihmisistä, joilla on ihan oikeasti sukupuolidysforia eli kokemus “väärään kehoon syntymisestä”. Nämä aidot transsukupuoliset ovat jääneet aivan sivuosaan, kun punavihreä sateenkaariväki on vetänyt tuota pseudosuvaitsevaista tieteenvastaista performanssiaan.

Pohdin lääketieteellistä näkökulmaa transkysymykseen äskettäin julkaistussa, laajan kirjoittajakollektiivin Woke-kirjassamme (Suomen Perusta -ajatuspajan julkaisu). Lääketieteellinen näkökulma tarkoittaa sitä, että suhtaudumme transsukupuolisuuteen tai sukupuolidysforiaan kuten mihin tahansa kärsimystä aiheuttavaan kehon ja/tai mielen tilaan. Lääketieteellinen näkökulma on aivan toisenlainen kuin identiteettipoliittinen oikeusfilosofinen näkökulma, jossa lähtökohtaisesti oletetaan, että jokainen itseään trans- tai muunsukupuoliseksi on oikeutettu vaatimaan muita tunnustamaan tämä identiteetti, viis siitä, mikä olisi hänelle parhaaksi.

Sateenkaariliikkeen ironiaa on se jo pitkään tutkimuksissa tunnistettu ilmiö, että lapsuudessa koettu sukupuolidysforia (ilmenee usein taipumuksena vastakkaiselle sukupuolelle tyypillisiin leikkeihin ja pukeutumiseen) yleensä paranee itsestään murrosiässä tai aikuisuuden kynnykselle tultaessa. Näin siis jos lapsen kokemusta väärästä sukupuolesta ei vahvisteta. Useimmiten nämä nuoret kasvavat homoseksuaalisiksi.

Transsukupuolisuus aiheuttaa kärsimystä, jonka hoitaminen kirurgialla on hyvin raskasta ja vaativaa, eikä hoitojen alentavasta vaikutuksesta esimerkiksi transsukupuolisten muuhun väestöön nähden korkeaan itsemurhariskiin ole tutkimusnäyttöä. Siksi transsukupuolisuuden / sukupuolidysforian ennaltaehkäisy olisi kaikkein eettisin, empaattiisin ja tieteellisin lähestymistapa ongelmaan. Mutta se tarkoittaisi lisää homoja, lesboja biseksuaalisia nuoria!

Luulisi, että tätä lähestymistapaa vastustaisi kaikkein eniten uskovainen oikeisto ja kaikkein eniten sitä ajaisin sateenkaariväki. Mutta ei. H, L ja B ovat liitossa T:n ja Q:n kanssa, vaikka näiden transideologia on eräänlaista konversio / eheytyshoitoa pois homoseksuaalisuudesta.

Toinen merkittävä ryhmä, jonka oikeuksista ja elämänlaadusta kukaan ei kaiken Woke-hössötyksen keskellä tunnu olevan kiinnostunut, on niin sanottu rapid onset gender dysphoria eli teini-iässä nopeasti ilmaantuva sukupuolidysforia. Se on yleistynyt vasta aivan viime vuosina, mutta suorastaan räjähdysmäisesti, lähinnä tytöillä.

Tästä uudesta ilmiöstä ei ole yhtä paljon tutkittua tietoa kuin tavanomaisesta transsukupuolisuudesta, mutta näyttäisi siltä, että näillä tytöillä sukupuolidysforia leviää sosiaalisena epidemiana ilman että taustalla olisi todellista aivojen ja kehon sukupuolen epäsuhtaa.

Näillä tytöillä on myös paljon psykiatrisia ongelmia. He saavat ahdistukseensa hetkellistä apua ajatuksesta, että kaikki heidän henkinen pahoinvointinsa johtuu (itsediagnosoidusta) transsukupuolisuudesta, ja korjautuu, kunhan muut ihmiset heidän ympärillään hyväksyvät heidän uuden sukupuoli-identiteettinsä, ja kun he pääsevät hormoni- ja kirurgisiin hoitoihin. Näin ei tietenkään käy, ellei taustalla ole oikeasti aivojen ja kehon epäsuhta. Sen sijaan että sukupuolen juridisesta ja fyysisestä korjaamisesta / vaihtamisesta tehtäisiin helpompaa, nämä lapset ja nuoret tarvitsevat juuri niitä varmistuksia diagnoosin ja hoidon aloittamisen suhteen, joita vielä aiemmassa lainsäädännössä oli. Niitä olisi pitänyt ennemminkin vahvistaa, jotta teini-ahdistuneet eivät teettäisi keholleen peruuttamatonta vahinkoa.

Perussuomalaiset ja kristillisdemokraatit ovat ainoat eduskuntapuolueet, jotka ovat puhuneet tätä tieteenvastaista hulluutta vastaan. Seuraavan kerran, kun kuulet perussuomalaisia ja kristillisiä syytettävän tieteenvastaisuudesta, suosittelen sinua tekemään saman minkä itse tein transasian suhteen tiedetoimittajan selkäydinreaktiona: tutustu siihen, mitä tutkimukseen perustuvaa näyttöä kiistanalaisesta asiasta oikeasti on. Myös tiedeyhteisö voi korruptoitua ja tieteen laadunvarmistus voi mennä rikki, joten aina ei voi luottaa pelkästään siihen, mitä joku tutkija sanoo. Pitää katsoa, mitä tutkimukset sanovat.

Populaareja tieteellisiä kirjoja transkysymyksestä on tällä hetkellä valitettavan vähän suomeksi, jos ollenkaan. WOKE-kirjassa julkaistun artikkelin lisäksi suosittelen transkysymyksestä aidosti tieteellisesti kiinnostuneille kahta englanninkielistä kirjaa:

The End of Gender

Debunking the Myths about Sex and Identity in Our Society

By Debra Soh

Debra Soh on liberaali seksologi ja neurotieteilijä, jolla kuitenkin on tieteellinen käsitys sukupuolesta. Kyseinen kirja käsittelee muitakin kysymyksiä kuin transasioita, ja kaikessa on tieteellinen ote. Soh ei säästä omiaan kritiikiltä ja päätyy tutkimuksen kautta siihen, mihin monet konservatiivit ovat päätyneet vaistonvaraisesti (sukupuolia on kaksi, jne).

Irreversible Damage: The Transgender Craze Seducing Our Daughters.

By Abigail Shrier

Shrier on toimittaja, joka on perehtynyt nimenomaan teini-iässä yhtäkkiä ja yllättäen ilmaantuvaan sukupuolidysforiaan, josta on tullut pelottavan nopeasti leviävä muoti-ilmiö. Jos teini-ikäinen tyttäresi yllättäen ilmoittaa olevansa poika, hengitä hetki syvään ja hanki tämä kirja heti käsiisi.