Näissä kunnallisvaaleissa on helppo olla perussuomalainen ehdokas Helsingissä. Kaikki perussuomalaiset teemat tuntuvat linkittyvän toisiinsa johdonmukaisella tavalla. Sitä ei voi sanoa esimerkiksi vihreistä.

Neljä vuotta sitten PS:n Helsingin piirillä oli painopisteenä Malmin lentokentän puolustaminen. Toivottiin, että kaikki ehdokkaat olisivat sillä kannalla. Minun oli silloin helppo olla lentokentän suojelijoiden puolella, kuten nytkin. Mutta epäilen, että se populismi meni isoksi osaksi hukkaan. Lukuunottamatta ilmailun ja laskuvarjohyppäämisen harrastajia sekä niitä Malmin asukkaita, joille lentokenttäalue on osa omakohtaisesti lähiluontoa, ei tämä kysymys herättänyt niin vahvoja tunteita, kuin vaalipäällikkö olisi toivonut. Ainakin minä Lauttasaaren ehdokkaana huomasin, että täällä aivan toisella puolen kaupunkia kiinnostavat sellaiset asiat kuin Koivusaaren rakentaminen ja sen mukanaan tuomat merentäytöt, luonnontilaisten rantojen menettäminen ja lisäkuorma saaren virkistysalueille.

Lauttasaarelaisilla on tapana yrittää estää saaren täyteen rakentamista niin kutsutulla Nimby-strategialla, jonka mukaan asuntorakentaminen kaupungissa on aivan ok, kunhan se ei tule minun takapihalleni, Not In My BackYard, Lauttasaareen. Näin lähiluonnon suojelu ei kuitenkaan toimi. Helsingin kaupungilla on ollut varsinkin päättyvällä valtuustokaudella strategia kasvaa isoksi. Vihreät ovat vastanneet kaupunkiympäristön toimialasta apulaispormestari Anni Sinnemäen johdolla. Kokoomuksen pormestari Juhana Vartiainen on valitellut, että Helsinki ei ole tarpeeksi suuri. Tukholmassa aikanaan työskennellyt Vartiainen on selvästi ilmaissut, että Tukholman metropolimainen kokoluokka miellyttää hänen kaltaistaan kosmopoliittia enemmän kuin Helsingin alle 700 000 asukasta. Kun kaupungilla on tavoite kasvaa, asuntorakentamisen paine suuntautuu kaikkeen lähiluontoon. Tähän joku voi sanoa, että kaupungilla on väestöennuste, ei -tavoitetta, mutta käytännön elämässä kyse on strategisesta tavoitteesta.

Tähän asti Helsinki on kaavoittanut tiheitä ja korkeita asuinalueita entisille logistiikka-alueille, kuten Jätkäsaareen, Keski-Pasilaan ja Kalasatamaan. Monen mielestä ne ovat kammottavan tiheästi rakennettuja lähiöitä, mutta ainakaan ne eivät ole nakertaneet luonnointilaisia rantoja tai metsiä. Kyse on ollut Lisää kaupunkia Helsinkiin -ajattelusta (samannimisen Facebook-ryhmän mukaan). Valitettavasti tuo kaupunkisuunnitteluryhmä voisi nyt nimittää itseään Lisää ihmisiä Helsinkiin -ryhmäksi. Sekin haluaa vain lisää kasvua. Ja valitettavasti logistiikalta yli jääneet joutomaat alkavat olla lopussa.

Tässä tilanteessa rakentamispaineet menevät kaikkien kaupunginosien vastustuksen läpi, ja menetämme niin Koivusaaren rannat kuin Laajasalon Stansvikin metsätkin. Sen voi estää vain ajattelutavan muutos. Nyt on ajateltava, että stadi on snadi mutta buli, Helsinki on pieni mutta iso, juuri sopivan kokoinen. Joskus olen kuullut puhuttavan taskukokoisesta metropolista. Annetaan Helsingin olla sopivan kokoinen. Sellainen, jossa on myös lähiluontoa.

Toinen teema liittyy maahanmuuttoon. Me emme tarvitse Helsinkiin sellaista tosiasiallisesti sosiaaliturvaperäistä maahanmuuttoa, jota tosiasiallisesti niin halpatyövoima kuin humanitaarinen maahanmuuttokin tarkoittavat. Julkisen talouden kannalta huoltosuhteen väestöllinen korjaaminen ei auta mitään, jos ja kun tulijat eivät ole nettoveronmaksajia. Oma lukunsa on sitten maahanmuuttajien vaikutus sosiaaliseen koheesioon ja katuturvallisuuteen sekä kouluihin. Niistä on puhuttu jo paljon, joten en toista vanhoja argumentteja.

Monet muut ongelmat Helsingissä ovat resurssikysymyksiä. Resurssejakin riittää paremmin, kun maahanmuutto keskittyy nettoveronmaksajiin.