Julkaisen alla olevan kirjoituksen huumenuoren äidin pyynnöstä.

Mitä sinä vastaisit tälle äidille, kun hän tiedustelee miksi palveluja ei ole saatavilla kesäaikaan? Mitä vastaisit, kun hän ihmettelee miksi hallitus ministereineen keskittyy lähinnä Al Holin leiriin ja Afrikan asioihin?

Voisiko Rinteen hallitus tehdä kuten opettaa ministeri Ohisalon johdolla, ottaa vakavasti suomalaisten nuorten syrjäytymisen? Äidin yhteystiedot saa minulta jos hallituksen jäsenet haluavat tavata ja tukea huumenuorten vanhempia.

Poikani täyttää tänä vuonna 17 vuotta. Hänen ongelmansa alkoivat jo yläkoulussa. Pojalla oli opiskelumotivaatio täysin hukassa, kuvaan astui lintsaaminen. Peruskoulu meni rämpimällä läpi ja poika sai opiskelupaikan, mistä alkuun olikin hyvin innoissaan. Innostus ei kauaa kestänyt ja poissaoloja alkoi kertyä. Useita keskusteluja käytiin koulun kanssa ja poika lupasi, että parantaa tapansa ja ottaa opiskelut tosissaan. Pian poissaoloja oli niin paljon, että pojan ja oppilaitoksen kanssa maaliskuussa päätettiin, että eiköhän tämä ole tässä. Jo tässä vaiheessa oli kotonakin enenevässä määrässä ongelmia, epämääräisiä katoamisia keskellä yötä, ei vastata puhelimeen, valehdellaan missä ollaan ja mitä tehdään, ei tulla kotiin kun sovittu. Tiesin ja huomasin kyllä pojan olleen päihtynyt välillä ja aloin epäilemään, että ihan pelkän alkoholin voimin ei enää mennä. Opiskelut ei kiinnosta poikaa edelleenkään. Olen yrittänyt kannustaa hakemaan kouluihin, etsinyt netistä vaikka mitä kurssia minne voisi mennä. Olen sanonut pojalle, että ei näin voi jatkua että vain luuhaat menemään ja nukut päivät.

Tilanteeseen olen hakenut neuvoja huumeiden käyttäjien vanhempia tukevalta järjestöltä. Sen kautta löysinkin yhteisön muista samassa tilassa olevista vanhemmista. Vertaistuki on tärkeää, tämä on totta. On ollut myös järkyttävää huomata, miten paljon ihmisiä on kanssani samassa tilanteessa. Epätoivoisia vanhempia, jotka elävät jatkuvassa pelossa, että mitähän seuraavaksi tapahtuu. Pelko ei liity vain huoleen nuoresta, vaan koko omaan perheeseen. Huumekuvioissa sattuu ja tapahtuu ja kun kotona asuu huumenuori, nämä ongelmat tulevat usein kotiovelle. Olen löytänyt kotoani huumeiden käyttöön liittyviä asioita sekä minulla on vahva epäilys, ettei poika vain käytä vaan myös välittää huumeita. Omaan perheeseeni kuuluu poikani lisäksi toinen täysi-ikäinen lapseni sekä koiria. Heidän turvallisuudestaan ja myös henkisestä hyvinvoinnistaan huoli kaiken tämän keskellä on välillä tuntunut täysin ylitsepääsemättömältä. On helvetin pelottavaa saada keskellä päivää toiselta lapselta puhelu töihin, että poika laskuissaan riehuu kotona ja rikkoo tavaroita. Lasteni isä asuu perheensä kanssa lähellä meitä. He ovat omalta osaltaan yrittäneet auttaa ja kokeilimme, menisikö pojalla paremmin siellä. Ei mennyt. Heidän perheessään on myös alle kouluikäisiä lapsia, joten sekavan ja arvaamattoman isoveljen läsnäolo siellä on mahdotonta.

Vertaistukiryhmän lisäksi olen saanut tukea ystäviltäni ja työyhteisöltäni. Olen ollut avoin asiasta ja halunnut töissäkin kertoa, että minulla on tälläinen tilanne. En halua joutua keksimään valheita sairauslomista, jos tilanne kotona on akuutti. Onneksi minulla on mahdollista tehdä etätöitä minkä vuoksi pystyn olemaan enemmän kotona tarvittaessa. Koska olen avoimesti tilanteesta kertonut olen järkytyksekseni huomannut, miten monia nämä asiat koskettavat. Tukea olen saanut paljon, mutta valitettavasti myös joutunut huomaamaan miten yleisestä ongelmasta on kysymys. Olen hiljakseen myös alkanut ymmärtämään, että vika ei ole minun. Tunneskaala mitä huumenuoren äitinä kokee, on melkoinen. Se on sekoitus pelkoa, häpeää, epäonnistumista. Siihen kuuluu myös paljon kateutta. Tunnustan kadehtivani ihmisiä, kenellä on ”normaalit” lapset. Toivoisin saavani kokea samaa ylpeyttä kuin vanhemmat, joiden lapset menestyvät ja saa koulusta hyviä arvosanoja. Se, että toinen lapsistani on juuri päättänyt opiskelut ja on ensimmäisessä työpaikassaan tuo iloa. Se on ehkä ainoa asia mikä saa minut ymmärtämään, että en ole täysin epäonnistunut vanhempi. Olen huomannut poikani luisumista seuranneena iloisesta ja reippaasta pojasta passiiviseksi ja epäluuloiseksi, että minäkin olen muuttunut. Se jatkuva huoli ja pelko muuttaa ihmistä. En uskalla suunnitella mitään, en uskalla oikein lähteä mihinkään. Välillä koen, etten uskalla olla enää ihmisten kanssa edes tekemisissä koska ajattelen, että minua pidetään epäonnistuneena ihmisenä ja kukaan ei jaksa kuunnella. Väsymys on läsnä jatkuvasti. Sitä nukkuu vain puolittain, koska koko ajan kuuntelee jokaista rasahdusta ja oven kolahdusta. Niitä kertoja on monia, kun olen nukkumaan mennessä katsonut, että poika on varmasti huoneessaan ja kaikki on hyvin. Muutamaa tuntia myöhemmin olen herännyt, huone on tyhjä. Puhelimeen ei vastata ja olen lähtenyt ajelemaan päättömästi autolla ympäriinsä poikaani etsien. Väsymys ja stressi tekee ihmisestä ärtyisän ja pelokkaan, joka ei osaa rentoutua missään.

Pojan jätettyä koulun kokonaan on tilanne huonontunut oleellisesti. Päädyin toukokuussa tekemään pojasta lastensuojeluilmoituksen. Kävimme keskustelemassa ja poika sai lähetteen seuloihin. Positiivinen oli, senhän nyt ilman testejäkin tiesi. Muuten en saanut mitään konkreettista apua. Kriisinumeroon voin soittaa, jos akuuttitilanne tai poliisit. Mitään suunnitelmaa pojan avuksi ei tehty.

Muutama viikko sitten poika lähti taas pyynnöistäni huolimatta illalla ”pistäytymään kaverilla”. Tämä ramppaaminen pistäytymään nopeasti jossain on hyvin tavallinen asia huumenuoren käytöksessä. Muutama tunti kuluu ja alan soittamaan. Ei vastaa. Laittelen viestejä ”missä olet, vastaa”. Soitan. Ei vastaa. Tulee keskiyö ja puhelin soi. Tuntematon numero. Poliisista hyvää iltaa. Poika otettu kaverinsa kanssa kiinni ja pojan hallusta löytynyt kannabista ja useampi ekstaasitabletti. Kävin yöllä noutamassa pojan kotiin. Poliisi kertoo, että ovat yhteydessä, tutkintaanhan se menee ja pian pojalla on huumetuomio. Aamulla soitin lastensuojeluun, että nyt on pakko tehdä jotain. Kesälomat päällä, laitetaan lähete seulaan ja palataan lomien jälkeen – akuutissa tilanteessa voi soittaa kriisinumeroon. Ymmärrän lastensuojelun resurssit ja kesälomat – mutta tässä on kyse minun pojastani, hänen elämästään ja tulevaisuudesta. Mistä minä sitä apua saan, mitä minä voin tehdä? Seuloissa käyminenkö asian ratkaisee? Kertokaa minulle – minä teen, poikani puolesta ihan mitä tahansa että saadaan tämä alamäki loppumaan ja poika kiinni normaaliin elämään. Olen aktiivisesti itse koittanut löytää eri kanavia mistä apua voisin saada, mutta joka paikassa on seinä vastassa. Vaikuttaa siltä, että vasta siinä vaiheessa, kun jotain todella karmeaa tapahtuu niin apua saa. Hetkellisesti. Huostaanotto akuutissa tilanteessa ei ratkaise kuin sen hetken. Huumenuoret tarvitsevat pitkäaikaista ja suunnitelmallista apua. Myös heidän perheensä tarvitsevat apua ja neuvoja.

Viime päivät on saanut lehdistä lukea kuinka pääministeri Rinne on käynyt tapaamassa ja tukemassa Isis-äitien lähipiiriä. Tasavallan Presidentti Niinistö on pohtinut Isis-lasten kohtaloa. Sisäministeri Ohisalo haluaa ratkaista Välimeren siirtolaiskriisin. Olisikohan mahdollista, että maamme johto kiinnittäisi huomiota myös ihan näihin konkreettisiin ongelmiin täällä kotimaassamme? Pohtisiko presidenttimme välillä nuorisomme kohtaloa? Kävisikö pääministeri Rinne keskustelemassa huumenuorten lähipiirin kanssa? Voisiko sisäministerimme miettiä, miten ratkaistaan lastensuojelun ongelmat ja pysäytetään lisääntyvä nuorison syrjäytyminen?