Kodin ja koulun välinen vastuunjako kasvatustyössä on muodostunut ongelmaksi. Kun kouluissa kiusataan ja käyttäydytään huonosti osoittaa syyttävä sormi usein vanhempia. Sanotaan, että kasvatusvastuu on vanhemmilla ja jos lapsi käyttäytyy huonosti koulussa, niin vika on vanhemmissa. Tässä on vain yksi pieni ongelma – tai oikeastaan aika iso ongelma. Ongelma on se, että ne kasvatustilanteet eivät katsoa kelloa vaan niitä tulee koko ajan, sekä kotona, että koulussa, eivätkä vanhemmat ole siellä kouluissa valmiina ”kasvattamaan”lapsiaan sopivan tilanteen tullessa. Opettajat ovat. Heillä on useimmiten takanaan monivuotiset kasvatustieteen opinnot joten olisihan se outoa olla soveltamatta niitä oppeja käytännössä ja keskittyä pelkkään opettamiseen. Opettamin on tietysti myös kasvatusta jos kasvatusta ajatellaan suppeasti pelkkänä tietoja ja taitojen opastuksena ja opetuksena. 

Kasvatukseen sisältyy kuitenkin paljon muitakin ulottuvuuksia. Itä-Suomen yliopiston lehtori Risto Ikonen on määritellyt käsitteen näin: 

”Termillä ’kasvatus’ tarkoitetaan toimintaa ja järjestelyjä, jotka muokkaavat kasvatettavan käsityksiä, toimintaa ja/tai asenteita hyvänä ja/tai hyödyllisenä pidettyyn suuntaan, ja josta käytetään nimitystä ’kasvatus’” (Ikonen, Risto. 2000. Mitä se on se ‘kasvatus’? Kasvatus 31 (2), 118–129).

Mielestäni tämä kasvatuksen määritelmä pitää sisällään myös esimerkiksi myötäelämisen taidon, taidon olla hyvä kaveri, taidon kiittää ja ottaa vastuuta.  

Vanhempien ja opettajien vastakkainasettelu kasvatusvastuu kysymyksessä on mielestäni liian yksioikoista ja provosoivaa. Opettajat syyttävät vanhempia ja vanhemmat ovat voimattomia ulottamaan vastuutaan koulun arkipäivän tilanteisiin. Tästä vastakkainasettelusta olisi päästävä. Kasvatus on moniulotteista – se on yhteistyötä ja jaettua vastuuta.

Eräs sukulaiseni sanoi kerran, että opettajan tärkein tehtävä on tukea vanhempia kasvatustyössä. Siihen on helppo yhtyä.