Puolustusvoimamme on ollut viime vuosina tiukkojen säästötoimien kourissa. Varuskuntia on kuten myös joukko-osastoja on lakkautettu 1990-luvun puolivälistä, aina nykypäivään saakka. Yleensä perustelut ovat olleet säästötoimet, tai ikäluokkien pienentyminen. Tilanne ei ole uusi, vaan tämä sama on tilanne ollut koko Suomen itsenäisyyden ajan. Yksi syy talvisodan tilanteeseen oli kenttäarmeijan puutteellinen aseistus, kuten myös varustautuminen. Armeijaa varustettiin liian yksipuolisesti. Hankittiin sukellusveneitä ja kaksi raskasta panssarilaivaa – Ilmarinen ja Väinämöinen. Joiden hyöty tositilanteessa jäi vähäiseksi. Toinen upposi heti jatkosodan alussa, ja toinen myyntiin entiselle viholliselle ja lopulta romutettiin silloisessa Leningradissa. Näiden hankintahinnalla olisimme pystyneet jopa silloisessa tilanteessa hankkimaan lentokoneita tai muuta uudempaa aseistusta. Lentokoneiden hankkimista varten kerättiin romurautaa ja rahaa, muutenkin köyhältä kansalta. Siten [panssariaivojen] hyöty jäi vähäiseksi. Niiden hankkiminen aikoinaan lopulta maksoi talvisodassa monen taistelijan hengen, turhaan.

Tälläkin hetkellä puolausvoimamme kantahenkilökunta haaveilee uusivansa nykyisen merivoimien kaluston lähivuosina. Itse näkisin, että kolmen erilaisen ja kalliin järjestelmän uusimista pitäisi harkita tarkkaan, tarvitaanko me yleensäkään sellaista, mitä voimme käyttää rajoitetun ajan vuodesta? Vai, olisiko parasta unohtaa merivoimien kehittämistä kokonaan ja satsata vähät varat kunnolliseen rannikkopuolustukseen ja sitä kautta maavoimien nykyaikaisempaan aseistukseen. Jos tarvitsemme merivoimille aluksia, niin Busterit riittää hyvin sen tarpeen tyydyttämiseen.

Kriisinajan joukkojen supistamista jatketaan lähivuosina. Suunnitelmissa on pienentää reservi hieman alle 300 000 sotilaaseen. Joka on todella vähän tämän kokoiselle maalle. Tosin sodat on muuttaneet vuosikymmenien saatossa muotoaan, isoista kenttäarmeijoista nopeasti liikkuviksi osastoiksi, mutta silti päättäjien kaavailema muutos on kohtalokas. Vaikka olemme suhteellisen harvaan asuttu maa, niin siltikin se jättää liian ison alueen kunnollista puolustusta vaille. Toisaalta tarvitsemme vain uskottavan kokoiset armeijan, joka on motivoitunut puolustamaan maansa koskemattomuutta, muuta ei tarvita. Yhtä pätee vanha sananlasku, ”ketju on yhtä vahva kuin sen heikoin lenkki”.

Puolustusvoimamme poistaa reservistä noin 300 000 henkeä. Se on jo silkkaa tuhlausta. Armeijan tulisi pitää kaikki jotka vähänkin on kykeneviä ja halukkaita taistelemaan tai osallistumaan reservin harjoituksiin ja pystyvät ylläpitämään omaa taistelukuntoa yllä. Tapahtuipa se osallistummalla ampumaharrastuksiin tai harrastamalla lihaskuntoa ylläpitävää liikuntaa. Tätä voisi paremmin huomioida, kun kriisinajan reservin kokoonpanoa mietitään. Kategorinen ajattelu iän muodostamasta haitasta ei välttämättä pidä paikkaansa. Moni viisikymppinen on paremmassa kunnossa kuin kolmekymppinen, joka on sijoitettu kriisinajan joukkoihin.