Ankaran liikunnan ja spartalaisen ruokavalion keventämät askeleeni veivät minut jälleen kotikaupunkini kirjastoon. Tervehdin tuttuja sivistystyön tekijöitä matkalla salin perälle sijoitettuun kirjastokahvilaan. Astuessani tarjoilutilaan näin kahden koulutytön istuvan sivupöydässä vanhemman naisen kanssa. Koulukirjat oli levitetty pöydälle. Kyseessä mitä ilmeisimmin oli ohjattu kotiläksyjen teko. Karttusen Urho, kukapa muu, keskusteli käsiään levitellen ukrainalaisen kahvilanpitäjän kanssa. Heitä lähestyessäni tunnistin kielen venäjäksi. Viehättävä keski-ikäinen kahvilanpitäjä huomasi tuloni ja hymyili minulle. Urho kääntyi ja vaihtoi puhekielensä suomeksi.

-kas kirjailija itse. Pitää katsoa ihan kahteen kertaan, jotta miehen huomaa, kun on mennyt niin soukaksi.

Otin tämän kohteliaisuutena.

-En tiennytkään, että puhut vieraita kieliä.

-On paljon asioita, joita emme toisistamme tiedä. Minä opiskelin aikoinani ahkerasti Sirola-opistossa monia aiheita. Venäjän kieli oli yksi niistä. Tämän Marian kanssa olen päässyt luontevasti irrottelemaan karstoja kielestäni, vastasi Urho naurunkare sänkisissä leukaperissään.

-Mitä saisi olla, kysyi Maria minulta suomeksi.

Tilasin tutun haudutetun teen ja kaalipiirakan palasen. Urho teki oman tilauksensa. Maria lupasi toimittaa annokset pöytään.

Päästyämme vakionurkkaukseemme kysyin viimeaikojen kuulumiset.

-Pakoputki paukahti Ladasta poikki viime viikolla. Vein sen äsken Marian veljelle korjattavaksi. Hänellä on oma paja konkurssiin menneessä autokorjaamossa.

-Eikös nuorten miesten pitäisi olla maataan puolustamassa?

-Kyllä hän siellä jo osansa teki ja enemmänkin. Kranaatinsirpale vei toisen keuhkon ja toinen varpaat vasemmasta jalkaterästä. Marian mies kaatui Mariupolin piirityksessä kolme vuotta sitten. Tuolla hänen kaksoistyttärensä tekevät kotiläksyjä mummonsa ohjauksessa, nyökkäsi Urho viereiseen pöytään päin.

-Mitä olet Urho mieltä näistä Trumpin viimeaikaisista touhuista ja Euroopan tilanteesta?

Olisiko salama välähtänyt entisen poikkipuolisen kommunistin silmissä vai näinkö vain harhoja. Urho nojautui pöydän yli minua kohti ja aloitti tulituksensa.

-Historia tulee kirjoittamaan surkuhupaisan farssin meidän ajastamme ainakin Euroopan osalta. Sadussa keisarin olemattoman vaateparren paljasti viaton lapsi. Nykypäivänä siihen tarvittiin 78-vuotias, ei niin viaton, vanhus ja hänen nuorempi aseenkantajansa.

Alullaan olleen vuodatuksen keskeytti hetkeksi Marian vierailu pöydässämme hänen kantaessaan annokset eteemme.

-Taidat viitata liinatukkaiseen Amerikan presidenttiin ja hänen varamieheensä?

-Oikein oivalsit, vastasi menneen ajan luokkataistelija kietaistessaan hyvin sokeroidusta korvapuustista suuntäyteisen ja hörpyn tuoretta kahvia, ennen kuin voimaantui jatkamaan. Meillä EU-laisilla oli kauniit puheet ja oivat aikomukset auttaaksemme Ukrainaa. Uskottelimme ukrainalaisille, että arvostimme korkealle heidän taisteluaan koko maanosamme ja demokratian puolesta. Suomikin avusti alakynnessä olevaa armeijaa karvahatuilla ja sotilaskypärillä. Muut sentään antoivat pihinlaisesti ylijäämä aseita, mutta kielsivät käyttämästä niitä täysimääräisesti, ettei Putinin piirtämä punainen viiva vain ylittyisi.

-Mutta lupasihan Sanna antaa meidän Hornettimme ukrainan ilmatilaa puolustamaan, jos oikein muistan.

Sain osakseni varoittavan mulkaisun.

-Nyt, kun EU:ta ei kutsuta mukaan rauhanneuvotteluihin, otamme nokkiimme. Ja kun kuulemme totuuden siitä, kuinka poliittinen eliittimme suhmuroi asemansa turvaamiseksi sananvapauden minimoimista, olemme pöyristyneitä. Kuvaavaa meidän tutkivalle journalismillemme on, kuinka iltapäivälehdet ennustavat tulevia tapahtumia Trumpin käsien mustelmista ja Putinin kasvonilmeistä tai mahtimiesten kehonkielistä.

-Myönnän tuon kaiken, mutta mitä meidän sitten ihan aikuisten oikeasti tulisi tehdä?

-Valmistautua sotaan, sen sijaan, että komissaarimme leikkivät pullonkorkeilla. Kun Ukrainaan tulee rauha saattaa Venäjä kokea suurta houkutusta kaventaa Suomineidon hameenhelmaa Kotkan, Lappeenrannan, Savonlinnan ja Imatran verran. Enkä ihmettelisi vaikka jokunen tikki tulisi Joensuunkin kohdille.

-Mutta mehän olemme Natossa, sanoin karkottaakseni pelon omasta mielestäni.

-Voi sinua sinisilmää. Uskotko tosiaan kenenkään haluavan sytyttää kolmatta maailmansotaa sen vuoksi, että Euroopan pohjoisesta perslävestä otetaan ohut siivu Venäjän karhun välipalaksi.

-Mutta eihän meillä ole mitään mahdollisuuksia suurvaltaa vastaan, parahdin. Minua pelottaa sotaa lietsovat puheesi.

-Korjaa asennettasi porvari, sanoi puhekumppanini hymyillen. Itsehän kysyit, mitä pitäisi tehdä. Enkä minä pelkästään Suomesta puhu. Koko Euroopan tulisi vetää päänsä ulos sieltä, minne aurinko ei koskaan paista ja tunnustaa tosiasiat. ” Si vis pacem, para bellum”.

-Oho, missäs sinä olet latinaa oppinut lukemaan, kysyin Ihastellen Urhon lainatessa kauniisti lausuen antiikin roomalaista sotateoreetikko Flavius Vegetius Renatusta siitä, kuinka rauha varmistettaisiin parhaiten varustautumalla uskottavasti vihollista vastaan.

-Paljonko arvelet meillä olevan vielä aikaa varustautumiselle?

-Sorvit on laitettava soimaan välittömästi, samoin sotaväkien perustaminen ja toimeen kouluttaminen. Kolmessa vuodessa Euroopalla on oltava uskottava vastavoima idän armeijoille. Mutta nyt minun pitää lähteä hakemaan Ladukka telakalta. Tuletko mukaani tapaamaan ahkeraa maahanmuuttajaa?

-Nyt en jouda, Jos sitten seuraavalla kerralla, kun on taas kyytipelissäsi korjattavaa.

-No, siihen ei menne kovinkaan pitkään. Takaiskarit ovat jo aika väsyneitä, totesi ystäväni Urho, joka heilautti iloisesti kättään Annalle ja tämän äidille.

Vielä hetken istuin hämmentyneenä piirakkaani mutustellen. Oivaltavia ja luovia ovat nämä entiset ja nykyiset kommunistit. Siinä, missä nykyisen eduskuntamme ainoaksi kommunistiksi tunnustautunut koettaa työllistää kompostitarkastajia ehdotuksellaan ruumiiden kompostoimiseksi, yrittää hänen vastahankaan kääntynyt entinen aatetoverinsa monenkirjavassa Ladassaan pitää ajattelunsa kirkkaana ihmistä suurempien pulmien edessä.