Onhan se hellyttävää, miten me aikuiset ihmiset olemme onnistuneet jalostamaan poliittisen keskustelun aivan uudelle tasolle. Tasolle, jossa argumentit ovat toissijaisia ja tärkeintä on, että vastapuoli saadaan näyttämään mahdollisimman epäinhimilliseltä. Siis ei vain väärässä olevalta – sehän olisi vielä siedettävää – vaan suorastaan moraalisesti epäkelvolta, älyllisesti vajavaiselta ja kansakunnan tulevaisuuden kannalta hengenvaaralliselta.
Jos joku ulkopuolinen tarkkailija laskeutuisi Suomi-nimisen alueen ylle, hän voisi luulla, että täällä käydään jonkinlaista jatkuvaa hiekkalaatikkosotaa. Sellainen klassinen: yksi heittää hiekkaa, toinen itkee, kolmas juoksee kertomaan aikuiselle, ja neljäs väittää ettei edes ollut paikalla, vaikka lapio on vielä kädessä.
Ironista kyllä, kaikilla näillä pienillä hiekkalaatikon sankareilla pitäisi olla sama tavoite: pitää laatikko kunnossa, ettei se muutu mutavelliksi, ja varmistaa, että kaikilla on edes jonkinlainen mahdollisuus rakentaa oma hiekkalinnansa ilman että joku potkaisee sitä heti kumoon.
Mutta ei. Meillä on tärkeämpää tekemistä. Kuten keksiä, miksi juuri tuo toinen porukka ei ole oikeastaan edes ihmisiä. He ovat toisia. He ovat vääriä. He ovat uhka. Ja mikä parasta – he ovat täydellinen syy olla koskaan myöntämättä, että ehkä, ihan ehkä, hekin haluavat Suomen ja sen asukkaiden parasta.
Epäinhimillistäminen on kätevää. Kun vastapuoli ei ole enää ihminen, ei tarvitse kuunnella, ymmärtää tai neuvotella. Riittää, että huutaa kovempaa. Ja jos huutaa tarpeeksi kovaa, voi hetken kuvitella voittaneensa.
Valitettavasti ulkoinen maailma ei katoa, sillä välin, kun me täällä sisäisesti kinastelemme siitä, kuka on oikeassa ja kuka on väärä ihminen. Jakautunut kansa ei ole vahva – ei taloudellisesti, ei turvallisuuden kannalta, eikä henkisesti. Se on kuin hiekkalaatikko, jossa lapset ovat niin kiireisiä tappelemassa, etteivät huomaa, että sadepilvet jo kerääntyvät ylle.
Olisi ehkä aika muistaa, että Suomi ei ole mikään abstrakti pelinappula, vaan paikka, jossa ihmiset elävät, tekevät töitä, kasvattavat lapsia ja yrittävät selvitä arjesta. Ja että politiikan tarkoitus – ainakin teoriassa – on tehdä tästä kaikesta hieman helpompaa, ei vaikeampaa.
Mutta ehkä olen naiivi. Ehkä toive siitä, että aikuiset ihmiset käyttäytyisivät kuin aikuiset, on liian suuri vaatimus. Ehkä hiekkalaatikko on lopulta meille luonnollisin ympäristö.
Silti haluaisin uskoa, että jonain päivänä joku nostaa katseensa, pyyhkii hiekat silmistään ja sanoo: “Hei, mitä jos rakennettaisiin tämä yhdessä?”
Se olisi jo aikuisuuden alku.
Jouni Vallin

PS Etelä-Pohjanmaan piirin puheenjohtaja.

Aluehallituksen 2. VPJ