Hallitus pyörsi puheensa. Se oivalsi, etteivät sen perhepaketin pienituloisille kohdennetut leikkaukset tuokaan säästöä julkiselle sektorille. Painetta leikkausten perumiseen luotiin järkipuheella, kuinkas muuten. Lama ei oikeuta heikommassa asemassa olevien etujen harkitsemattomaan kaventamiseen. Omistaan on pidettävä huoli. Ensisijaisesti. Mutta mikä on kenenkin ensisijainen oma etu?
Jätettiin siis lapsiperheitäkin uhanneet leikkaukset tällä erää tekemättä. Paine miettiä vielä kerran puri. Ei olisi haitaksi, jos hallitustyöskentelyssä huopausvaiheilta vältyttäisiin. Viisas päätöksentekijä miettii ensin. Harkinta kasvaa asiantuntemuksen myötä.
Tiedetäänkö valtakunnansaleissa, kuinka maa makaa ja kansa voi? Joka kansan parissa liikkuu, tietää, mitä päättää. Silloin ei edes harkitse tuloerojen lisäämistä ja palvelujen karsimista olemattomiin haja-asutusalueilla. On asetettava tärkeysjärjestys siten, että hänkin, joka jo teki elämäntyönsä, saa rauhassa nostaa eläkkeensä ja tietää, että voinnin heikettyä hoivan pariin pääsee.
Etenkin eläkeläisiä kiusaava leikattu indeksikorotus puhuu suoraa kieltä siitä, mikä on nykyjohdolla hukassa. Pienituloisen etu. Indeksitarkistuksen johdosta työeläkkeet, kansaneläkkeet sekä muut näihin indekseihin sidotut etuudet ovat alkaneena vuonna nousseet vain 0,4 prosenttia. Kansaneläkeindeksiin puolestaan on sidottu työttömyysturvan peruspäiväraha ja työmarkkinatuki, vammaisetuudet, opintoraha sekä rintamalisät.
Ilman hallituksen säästöpäätöstä indeksikorotus olisi ollut tuntuvampi. Hallitus säästi, mutta väärästä päästä. Prosenttiluvut ovat pienet. Pienet ovat tulotkin.
Kunnissa ja toreilla tämä tiedetään. Kun otetaan pieniltä pois, teetetään jatkossa lisätyötä kaikilla. Ja kasvatetaan huolta perheissä, joissa huoltaja on työtön. Oikea-aikaisen avun saannin ja riittävien kotihoidon- ja omaishoidontuen on toteuduttava. Hallituksen tulonohjausratkaisut tuntuvat etenkin korkean työttömyyden alueilla, meillä täällä. Arki ei aina suju. Tämä kumuloituu ajan myötä turvattomuutena hyvinvoivissakin perheissä. Poliisia tarvitaan.
Työssäni järjestyspoliisissa pohjoisen Keski-Suomen alueella kohtaan yhteiskunnan kipukohdat päivittäin, öisinkin siellä, missä turvaverkko on pettänyt. Palvelutiskillä olen enää harvemmin, poliisin resurssien kaventamisvirheestä johtuen.
On aika käsien ylös nostamisen sijaan kääriä hihat ylös ja haastaa sellaisille käräjille, joissa tehdään päätöksiä yhteiseksi parhaaksi.
Kaikki muu olisi tappion myöntämistä. Siihen meillä ei ole varaa. Suomi saadaan vielä nousuun. Työllä.