Perhevapaiden uudistaminen on puhuttanut viime aikoina, aivan aiheesta. Niin työllisyyttä kuin syntyvyyttäkin on tarpeen saada kasvatettua maassamme. Ikäluokat pienenevät, väestö ikääntyy ja tätä vauhtia olemme ongelmissa tulevaisuudessa. Kuitenkaan tämän ratkaisuksi esitetyt keinot eivät ole vakuuttaneet.

Oli hyvä, että hallituksen perhevapaauudistus kaatui. Kyse oli vain yrityksestä leikata kotihoidon tukea äideiltä ja näin painostaa isiä viettämään pidempiä perhevapaita. Tätä politikointia keskustalta ja kokoomukselta en ymmärrä. Isien pidemmät vapaat toki käyvät, mutta eivät äitien kustannuksella.

Vikaan menevät myös vihervasemmistosta tulevat puheet varhaiskasvatuksen lisäämisestä ja aikaistamisesta. On kuin vanhempia painostettaisiin viemään lapsensa yhteiskunnan kasvatettavaksi — lähin omainen olisi viranomainen? Tällaista ajattelua on mahdotonta hyväksyä.

Ensisijainen ja tärkein kasvatusvastuu on aina vanhemmilla. Kasvatus ei ole rakettitiedettä. Leikki on lapsen työtä, läsnäolo tärkeää ja rajat ovat rakkautta.

Olen perinteisen perhemallin ja ydinperheen kannalla. Elämässä voi tulla tilanteita, joissa sellainen ei ole mahdollista, mutta yhteiskunnan tulee tehdä voitavansa sen tukemiseksi. Yhteiskunnan rooli on tarjota erilaisia vaihtoehtoja, ei paimentaa aikuisia ihmisiä. Jokainen perhe on oman elämäntilanteensa ja lastenhoidon tarpeensa paras asiantuntija.

Monesti perheen perustaminen riittävän nuoressa iässä on kiinni aivan arkisista asioista. On päättäjien tehtävä luoda edellytykset nuorten, niin miesten kuin naistenkin, työllistymiselle nykyistä pysyvämpiin työsuhteisiin. Asumisen sekä liikkumisen kustannuksia täytyy saada hillittyä. Tässä keskeistä on onnistuminen työpaikkojen luonnissa myös kasvukeskusten ulkopuolelle.